Pöllyvuoren lohkareluolalöytö Rautalammilla korkkasi luolaintoilijan kesäkauden

Olipa kerran kertomus luolasta Rautalammilla jossakin “Laihalammen pohjoispuolella”. Luola oli tarinan mukaan toiminut niin tavaroiden piilopaikkana sota-aikaan kuin viinankeittovehkeiden säilytyspaikkana joskus myöhemmin. Luola on kirjattu Suomen Luolat -teokseen ei tarkistettuna, eli sen paikka savolaisittain “suattaapi olla siellä päen, vuan suattaapi olla olemattae” ei ihan koordinaateilleen ole ollut tiedossa.

Tätä kyseistä luolaa etsiskelin pariinkin otteeseen jo viime vuonna, mutta löysin vain erilaisia hienoja kalliomuodostelmia ja erään pienen lippaluolan, joka kyllä oli ihan Laihalammen vieressä juuri sen pohjoispuolella, mutta ei oikein sopinut minusta muilta osin kuvaukseen. Erään tarinan mukaan kyseisessä luolassa olisi virrannut myös puro, joten päätin jatkaa etsintää heti kun seuraava otollinen tilaisuus löytyy.

Ja se löytyi 16. toukokuuta 2017.

Pysäköin kuljetusvälineeni pienelle levikkeelle entisen metsäkoneen uran alkupäähän, lähes vastapäätä Sorvanloiloa, joka on käytännössä pirunpelto 45 asteen kulmassa. Kun olin ehtinyt kävellä vain muutamia metrejä, takaani pyyhkäisi ohi riuska suunnistajakaveri, jolta tietysti tiedustelin, onko hän sattumoisin samoillessaan törmäillyt alueella luoliin. Eipä ollut, vaan suunnistajat etsivätkin toisenlaisia rasteja yleensä.

Suunnistin itsekin viereistä Pöllyvuorta kohti. Pöllyvuoren länsipuolella on entinen varmaankin joenuoma, joka on melko syvällä jyrkkien kallioiden välissä. Suojainen paikka on soistunut ja varsinkin kesällä hyvin märkä. Se hyvä puoli myöhäisestä keväästä oli, että sammalen alla oli vielä monin paikoin jäätä, joten uoman pohjalla saattoi kävellä melko ronskisti vaelluskengän uppoamatta. Ensimmäisenä yhytin pystysuoran kallionseinämän juurelta pienen luolan, jonka edustalla oli laakea “istumakivi”.

Tutkailin otsalampun avulla, olisiko kivessä näkynyt sammalen seasta merkintöjä tai vaikkapa kuppeja.

Tämä pieni luolantapainen oli suuaukoltaan takaseinään vajaat pari metriä syvä, mutta se laajeni sisältä suuaukolta päin katsottuna oikealle kallion sisään.

Tämän luolan pohjalla ainakin on kesäisin vettä.

Tässäkin pienessä luolassa olisi ponupannua voinut ehkä säilyttää, varsinkin kun ajatellaan, että 60–70 vuotta sitten paikka oli luultavasti umpimehtää ja monen uteliaan silmäparin ulottumattomissa. Tässä paikassa kävin jo viime vuonna, mutta edempänä en, joten kaikki tästä eteenpäin oli minullekin tuntematonta.

Muutaman kymmenen metrin päässä edempänä oli kasa lohkareita, joiden alla oli sen verran musta aukko, että sinne piti pakosta kurkistaa.

Lohkareiden alle oli muodostunut n. 5 metriä pitkä onkalo, joka ei kuitenkaan ollut helposti ryömittävissä.

Monethan tällaisista luolista ovat elukoiden piilo- ja pesäpaikkoja, joihin ei sitten normaalikokoinen ihminen mahdu. Eikä ihan joka reikään huvita kyllä lähteä itseään änkeämäänkään. Mutta kauas ei tarvinnut tästäkään paikasta kävellä, kun vastaan tuli jo jyhkeitä lohkareita ja vielä jyhkeämpi kallionseinämä. Alkoi tuntua toden teolla siltä, että nyt jos ei löydy kunnon luolaa, niin ei tällä reissulla löydykään.

Jos minä olisin luola niin syntyisin juuri tällaiseen paikkaan.

Kiertelin kiviä ja katselin niitä läheltä ja kauempaa etsien mahdollisen luolan suuaukkoa. Jonkinlainen reikä kivien alta löytyikin, mutta sisään pääseminen vaikutti aluksi kyseiseltä puolelta hankalalta, joten päätin etsiä toista mahdollista aukkoa.

Isoja lohkareita oli kolme, joista keskimmäisen alla näytti olevan eniten tilaa.

Keskimmäisen lohkareen alle johtaa pienehkö aukko, johon on mentävä ryömien. Lohkareiden välissä on kapea sola, johon voi mennä kahdesta eri suunnasta. Valitsin itse luolaan menoon jalat edellä selällään -metodin. Rikoin samalla toki luolantutkijoiden kultaista sääntöä vastaan menemällä outoon luolaan yksin ja kertomatta siitä etukäteen kenellekään.

Tarkastin kuitenkin ensin, että päälläni ei ole irtoavaa kiviainesta eikä luolan pohjalla liikkuvia kiviä tai syviä koloja, joihin voisin pudota tai joihin jalkani voisi jäädä jumiin. Kypärää tai muita suojaimia ei toki ollut, joten teräväreunaisia kiviä sai todella varoa.

Tässä vaiheessa olisi toki ollut hyvä olla enstex-haalari ja toisex vaikka hieman huonommat kamppeet. Mutta ei ollut kumpiakaan.

Sisälle päästyäni sain vain ihmetellä, miten taas kerran maailmassa on asioita, jotka ovat paljon enemmän kuin päälle näyttää. Nimittäin luolan sisällä oli tilaa yllättävän paljon. Itse asiassa jos joku paikka olisi ollut sopiva piilopaikaksi ja korpirojun keittelyyn, niin tämä. Tosin jälkimmäisestä ei ole kokemusta, että kuinka isot systeemit tiputtelua varten tarvitaan. Ainakin varastoksi luulisin että riittää tila.

Istumakorkeus on vähintäänkin riittävä luolan keskiosassa, ja neliöitäkin on kohtalaisesti.

Pisin onkalo luolan sisällä on silmämääräisesti vajaa 5 metriä (vaikka äidinkielen sääntöjen mukaan kymmentä pienemmät luvut pitäisi kai kirjoittaa tekstinä), ja muita lyhyempiä haaroja on useita.

Aurinkoisen päivän paiste ylti hyvin luolan sisälle.

Katselin, näkyisikö luolan sisällä merkkejä ihmisten käynnistä, mutta äkkikatsomalta muutamaa ehkä tarkoituksella sisään raahattua puunpalasta lukuun ottamatta ei löytynyt. Esimerkiksi verrattuna vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammariin (lohkareluola), jossa on kiveen hakattuna mm. vuosilukuja ja jopa hakaristi, Pöllyvuoren luolassa ei sellaisia ollut. Ainakaan siis ensimmäisellä vierailukerralla havaittuna.

Luolamaalauksia? Ponupannu? Jalostajan sikanautaa? Ei toistaiseksi.

Löydöksenä omassa kriteeristössäni Pöllyvuoren lohkareluola sijoittuu kyllä kärkiviisikkoon, sillä melkein yhtä innostunut fiilis oli tästä kuin Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesän löytämisestä. Jos tämä paikka olisi ollut päivän päätösrasti, olisin hyvillä mielin voinut lopettaa tähän.

Ulkoistin itseni luolan toisesta aukosta.

Mutta vielä oli hieman aikaa ja nälkää – eihän Pöllyvuoren länsipuolta ollut kierretty kuin vajaa puolet. Eli mitä hyvänsä voisi olla vielä edessä. Ja niin olikin. Pöllyvuoren luolallekin olisi voinut hyvin sopia nimeksi Pirunpesä, Pirunkolo, Pirunkammari tai joku muu piru-alkuinen nimi, mutta niitä on kyllä jo muutenkin olemassa, että ehkä luolalle joku keksii tai tietää asianmukaisemman nimen.

Päätä päiväsi Mini-Hitonhaudalla

Päätin siis jatkaa vuoren juurella vielä hetken matkaa eteenpäin. GPS-laite tuntui olevan vähän pyörällä päästään näiden suurten kallioiden ja kivien lähistöllä, mutta reilut 150 metriä edettyäni tuli vastaan reissun ehkä paras wow-elämys.

Kenties emäkalliosta ratkennut vai erillinen elementti?

Aivan pystykallion vieressä seisoi valtava kivimuodostelma, jonka toisessa päässä kohosi Asterixin hiidenkiveltä näyttävä paasi. Muodostelman ja kallion väliin oli jäänyt sola, jonka pohja oli ympäröivää maastoa selkeästi korkeammalla, sanoisinko vähintään pari metriä.

Kiipesin ylemmäs solaan ja huomasin, että nyt löytyi aivan mahtava ja suojaisa paikka vaikka eväiden syöntiin! Itse asiassa suon puolelle jäävä kivimuodostelma ja vuoren puolelle jäävä pystykallio toivat mieleen Laukaassa ja Sumiaisissa olevat Hitonhauta-nimiset paikat, mutta pienemmässä mittakaavassa tosin. Tästä “mini-Hitonhaudasta” ei liene  ainakaan monella ei-paikallisella tietoa.

Hernando’s Hideaway?

Itse asiassa tämä paikka on niin suojassa ja piilossa katseilta, että sen olemassaoloa tuskin tajuaa, vaikka seisoisi melkein vieressä. Nimittäin läheiset puut suojaavat sitä tehokkaasti, ja muutenkin sen profiili tavallaan sulautuu taustalla nousevaan kallionseinämään niin hyvin, että jos ei satu tulemaan paikalle aivan vierestä ja sivusta, niin huomaamatta saattaa jäädä.

Rautalammilta löytyy todellisia retkeilijän helmiä.

Suojaisen solan molempiin päihin oli putoillut isoja kiviä. Solan toisessa päässä oli vinosti kalliota vasten kivi, jonka alle oli siihenkin syntynyt seurauksena pieni luola. Tällaisia laavumaisia luolia on myös Suomessa useita ja monenkokoisia. Esimerkiksi Viitasaarella oleva Koljatti käsittää myös upean lohkareen alle syntyneen luolan, joka on huomattavasti suurempi kuin tämä Rautalammin miniversio.

Miniluolan sisälle kuitenkin mahtuu suojaan ja läpi ryömimään.

Pystykalliosta saattoi havaita meneillään olevan rapautumisen jälkiä, ja muutamin paikoin näytti olevan kiviä irtoamaisillaan hyvinkin pian. Sen vuoksi ihan joka kohdasta ei kannata tarrata tukea, jos sitä kaipaa. Kun pitää silmät auki, niin paikka on silti mielestäni oikein mainio ja turvallinen.

Retkieväitä ei ollut tällä kertaa runsaasti, eikä ollut edes tulentekovehkeitä saati retkikeitintä. Laiskana miehenä olen pitänyt usein pienillä lähiretkillä mukanani vain kuumaa vettä termarissa ja pikakahvia. Mielestäni Nescafe Espresso on yllättävän hyvä retkikahvi. Jauhot vain Kupilkaan ja vettä niskaan, ja pikkupullaa eteen, niin taas pärjää!

Mikäpä parempi paikka nauttia kunnon kahvista kuin upea sää ja ympäristö!

Voisin sanoa, että kesäkauden korkkajaiset eivät olisi voineet paremmin käynnistyä! Hienoja paikkoja peräjälkeen – ja mikä parasta, aivan pienen kävelymatkan päässä tiestä. Vaikka kävelyä ei tullut kokonaisuudessaan kuin reilu kilometri, meni vastaavasti aikaa useampi tunti, mikä tällaisilla reissuilla on todellakin pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Samalla on hienoa, että ainakin toistaiseksi upeita ja jännittäviä paikkoja löytyy vielä koluttavaksi kansallispuistojenkin ulkopuolelta. Eri asia on sitten, miten kiihtyvä metsien talouskäyttö vaikuttaa tällaisiin paikkoihin. Ihan lähistöltä oli kaadettu taas hehtaareittain vanhaa metsää, eikä se siihen jää.

Toisaalta vuosikymmeniä piilossa olleita paikkoja paljastuu helpommin havaittaviksi ja päästäviksi, mutta toisaalta se rauha ja salaperäisyys, joka Pöllyvuoren helmassa olevien paikkojen kaltaisissa paikoissa toistaiseksi on tallella, voi olla lähivuosina menetetty.

“On piilossa viidakon…” Vaan kuinka kauan?

Sijainti: N=6931576.439, E=487361.168
(ETRS-TM35FIN)

PAIKKA KARTALLA

Suomen autiotuvat taivaltajan turvana jo 300 vuotta – nyt ne halutaan UNESCON maailmanperintökohteeksi

Lumipyry tihenee ja tuuli pieksee kasvoja hyytävällä voimalla. Ahkio tarraa kiinni, ja sukset uppoavat hankeen juuri kun tammikuun hailakka päivä on vaihtumassa jälleen pitkäksi yöksi. Kaikkialla on hiljaista ja pimeää, vain tuuli ulvoo tuntureilla, jotka nousevat äänettöminä vartijoina kohden kaamoksen pimentämää taivasta.

Juuri kuin viimeinenkin voimanripe tuntuu paenneen jäsenistä, ja yön pimeys on nielaisemassa väsyneen vaeltajan, tavoittaa otsalampun kiila kauan kaivatun näyn: autiotuvan harmaan seinän. Pian vanha ovi narahtaa auki ja sieraimiin leijuu kuivien tervaskiehisten tuoksu samalla kun kädet hapuilevat tulitikkurasiaa. Liekki leimahtaa, ja pian kiehinen imee jo ahnaasti tulta. Kuivien puiden rätistessä kaminassa ja liekkien kajon tanssiessa seinällä lipuu täysikuu esiin heittäen kelmeän kajonsa kämppään.

Vaeltaja on saapunut kotiin.

Punaisen hiekan autiotupa Pallasjärven rannalla.

Vähissä ovat kaiketi ne suomalaiset retkeilijät, jotka eivät ole nauttineet autiotuvan lämmöstä kesäisen kaatosateen tai kaamoksen paukkupakkasen yllättäessä. Mutta milloin autiotuvat ovat ilmestyneet suomalaisiin erämaihin, ja mistä tupaperinne juontaa juurensa?

Elias Lönnrotkin majoittui autiotuvassa

Ikimuistoisista ajoista alkaen ovat erämaissa asuneiden ovet olleet kulkijoille avoimet, mutta ensimmäisen autiomajan tiedetään ilmestyneen Suomen salomaille viimeistään vuonna 1729. Se on sijainnut Itä-Lapissa Sompiossa ja palvellut Ruijaan kulkevia matkalaisia. Onpa tällaiseen autiomajaan saattanut poiketa myöhempi suurmieskin. Näin kävi ainakin jouluna 1841, kun lumimyräkän yllättämät herrat Castrén ja Lönnrot hakivat suojaa Suomun autiomajasta Saariselän tienoilla.

Tupien sisustus on pysynyt samana 1800-luvulta

Kehittyvät tiet, postinkanto ja kasvavat matkustajamäärät synnyttivät 1800-luvulla tarpeen uusille autiotuville. Samalla tupien varustelutaso parani. Tuvan perusmalliksi vakiintui takallinen yhden huoneen hirsikämppä, jonka varusteluun kuuluivat polttopuut, laveri, pöytä penkkeineen, vesikauha ja parhaimmillaan kattila. Kun vertaa varustelua nykyisten autiotupien ilmeeseen huomaa, ettei hyvää ole syytä vaihtaa.

Tupien sisustus tarjoaa retkeilijöille kaiken olennaisen.

Aina ei matkustaja saanut kuitenkaan viettää yötänsä rauhassa – saattoipa pahaa aavistamaton joutua kavalan kummittelun uhriksi. Erityisen mieltyneitä henget olivat Karvaselän kämppään, jossa moni lepoa etsinyt koki piinaavia hetkiä. Kämppä tunnetaan nykyään Kummituskämppänä ja siihen voi rohkeamielinen tutustua Saariselällä.

Ensimmäiset retkeilytuvat tulivat Hetta–Pallas-reitille

Lähinnä läpikulkumatkalaisten käyttämät kämpät hiljentyivät hetkeksi 1900-luvun alussa, kun kuvioihin tuli parempia teitä, linja-autoliikennettä ja uusia, tasokkaampia majoitusmuotoja. Mutta 1930-luvulta alkaen on kasvava retkeilijöiden joukko ottanut tuvat omikseen. Ensimmäiset varta vasten retkeilijöille tarkoitetut tuvat rakennettiin Hetta–Pallas-reitille juuri 1930-luvulla. Näille tuville retkeilyn pioneerit suuntasivat 1:400 000 karttojen avulla, mitä voi pitää jo varsin kelvollisena suunnistustaitona. Eniten haastetta kaipaavat suuntasivat Enontekiölle, sen eteläosia kun ei ollut kartoitettu lainkaan.

Hiihtäjiä Keimiöjärven autiotuvalla Kittilässä 1960-luvulla. Kuva: Museovirasto

Tasa-arvon tyyssija

Tervaksen tuoksuinen autiotupa on ottanut tasa-arvoisesti vastaan niin ammoin Ruijaan suunnanneet matkalaiset kuin nykyiset gps-kulkijatkin. Se on kaikille avoin, ketään se ei jätä oven taakse. Sen kamina lämmittää tammipakkasella ja heinäkuun helteellä saa kulkija vedenottopaikalta virkistyksensä. Järkähtämättömän demokraattisena tupa tarjoaa laverinsa lankut jokaisen väsyneen vaeltajan leposijaksi ja pöytänsä nälkäisen kulkijan retkilautasen alustaksi. Autiotuvat ovat olleet suomalaisen retkeilijän turva jo 300 vuotta. Kunnioittakaamme siis kämppää.

Pahakurun kämppä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.

Autiotuvat Unescon maailmanperintökohteeksi

Satavuotiasta Suomea juhlistettaessa me Muonion erä- ja luonto-opasopiskelijat haluamme kunnioittaa valtion julkisin varoin ylläpitämää, kaikille avointa autiotupajärjestelmää, joka on ainutlaatuinen koko maailmassa. Satoja vuosia vanha autiotupakäytäntö on ehkä Suomen kaikkien aikojen paras innovaatio.

Nykyisellään autiotupajärjestelmä on määrärahojen puutteessa ja huollon vähentyessä vaarassa rapistua. Siksi tämä ainutlaatuinen perintö ansaitsisikin suojakseen maailmanperintökohteen statuksen.

Katsomatta sukupuoleen, ikään, ihonväriin, kansallisuuteen, retkeilykokemukseen tai varallisuuteen, avaa autiotupa ovensa kulkijalle kuin kulkijalle – tupa on tasa-arvoa!

Allekirjoita vetoomus – autiotuvista Unescon maailmaperintökohde!

Kirjoittaja: Juho Niemelä, FM (historia), tuleva Erä-ja luonto-opas

Kuvat: Muonion erä-ja luonto-opasopiskelijat

“Kaukana järven jäisen selän tuolla puolen vaarat kohoavat kaikissa sinen väreissä. Toisin kuin ne, minä olen tässä maailmassa vain vieraana.”

Kirkkaan auringon alla työnnän käteni syvälle lumeen. Kevään viimeinen sohjo kietoutuu käden ympärille, menee sormien väliin ja sormuksen alle. Puristan käden nyrkkiin ja painelen karkeaa, kylmää lunta sormien välissä. Se narskuu ja rahisee, tuntuu hyvältä, kylmältä. Painelen lunta poskille ja otsalle, sulaessaan hanki antaa viimeiset voimansa viilentääkseen minua paahtavana kevätpäivänä.

Lumi on häviämässä. Se muuttuu vedeksi, jonka joki kerää metsistä pieninä, solisevina puroina ja tuo lopulta järvelle. Suuri joki virtaa hiljaa ja ylväänä, ei kohise eikä pulise, vaan tuntee arvonsa. Sen ei tarvitse pitää meteliä itsestään tullakseen huomatuksi. Tämä on sen oma uoma, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ja se tietää sen itsekin.

Kaukana järven jäisen selän tuolla puolen vaarat kohoavat kaikissa sinen väreissä.

Toisin kuin ne, minä olen tässä maailmassa vain vieraana.

Vaalajärvellä, 24.5.2017

Lähilihaa pannulla pakkaspäivässä

Kevät pisti parastaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, hanget loistivat kirkkaina ja poskipäitä nipisti kirpeänmakea pikkupakkanen. Edessä oli Retkipaikan ruokastudion keskeisimmän elementin, Kotakeittiön, koeajo Konnevedellä.

Neljän tunnin ajomatkan perään perillä odotti Lemmetin Mikko kourassaan pari suoraan Juonolan tilalta haettua entrecôte-pihviä, esivalmistellut bataattiranut, lettutaikina ja rommilla tuunattua hilloa. Tervehdykset ja kuulumiset vaihdettuamme suuntasimme metsän laitaan katsomaan, millaisen valaistuksen suuri valohenkilö oli tänään päättänyt laittaa.

Kohta arinalla ritistä paloi muutama pieni klapi. Liekki lämmitti valurautaisia pannuja, joilla voi tirisi lupaavasti. Jos yhden tuoksun pitäisi kutsua ihminen syömään, niin se oli tuo sulavan voin.

Hetken perästä toisella pannulla valmistuivat bataattiranskalaiset, ja toinen odotti vielä tovin lihan kypsymiseen passelia lämpöä.

Kohta teräs näytti kyllin kuumalta ja pannu sai pinnalleen tirinän saattelemana kaksi mehevää pihviä. Pari minuuttia myöhemmin ne kierähtivät ympäri, ja pian sen jälkeen nostimme ne bambulautasille bataattien kavereiksi.

Eipä siinä muuta kaivannut. Murea pihvi katosi lautaselta pala palalta ja kohta edessä oli tyhjä lautanen. Voi että olikin hyvää, ja raikkaassa ulkoilmassa vielä parempaa.

Jälkiruuaksi valmistui mitäpä muutakaan kuin pannukahvia ja muurinpohjalettuja. Ehkä neljännen letun paistuessa myös kääntötekniikka oli viimein reilassaan, ja epämääräisen mytyn sijaan lopputuote oli jotain, jota saattoi ohukaiseksi kutsua. Tuunattu hillo oli niikseen hyvää, että lettupino katosi kuin itsekseen.

Yhteistyössä: Muurikka ja Juonolan tila.

“Aavassa mielenmaisemassa kelpaa viipyillä. Puut ja rannan ääriviivat mustina, taivas ja vedenkansi väreillä kirjotut.”

Päivä kääntyy illaksi, ja ilta iltataivaan taivasteluksi kesken kotimatkan. Paremmansorttiseksi. Pitää pysähtyä hetkeksi. Aavassa mielenmaisemassa kelpaa viipyillä. Puut ja rannan ääriviivat mustina, taivas ja vedenkansi väreillä kirjotut. Tuuli vaikenee, linnut eivät. Jostain loitompaa kaulushaikaran tumma torvensoitto säestää rantalepikon sirkutusta. Hankain narahtelee rauhallisen soudun rytmissä. Läheisellä laiturilla nuorilempi pussailee. Vastarannalla nauretaan. Kevät on täällä, ja ripaus kesääkin.

Vinkkejä polkujuoksijalle Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä

9 vinkkiä polkujuoksusta haaveilevalle

Trailrunning.fi-sivusto raportoi: Polkujuoksun harrastajamäärä kasvoi Suomessa lähes 50% vuonna 2016. Trailrunning.fi ennustaa kasvun jatkuvan vahvana vielä useita vuosia.

Ehkä et ole vielä maistanut tätä herkkua? Harkitse vakaasti ja vakavasti, ennen kuin annat pikkuvarpaasi tälle lajille. Tiedetään, että tällä luonnon ja liikkumisen yhdistävällä lajilla on vahvasti addiktoivia piirteitä.

Kuuletko jo polkujen kutsun? Alla 9 vinkkiä lajia harkitsevalle.

  1. Kerää ilometrejä
    Kilometrivauhdit ovat metsäpoluilla toisarvoinen juttu. Vauhti on huomattavasti hitaampaa kuin tiellä, eikä koskaan vertailukelpoista oikeastaan minkään kanssa. Mahdottoman märkää vai pehmeää poutasäätä – jopa täysin sama reitti on vertailukelvoton, kun kelit vaihtuvat. Kilometrien ja vauhtien sijaan kannattaa keskittyä keräämään luontoelämyksiä.
    (Linkki numeroita kaipaavalle: Trailrunning.fi: Polkujuoksun ja tiejuoksun vauhtivertailua). Vinkkejä polkujuoksijalle Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä
  2. Napakat kengät
    Polkujuoksun voi aloittaa aivan tavallisilla juoksukengillä. Kun laji on hurmannut, kannattaa hankkia oikeat polkujuoksukengät. Polkulenkkareiden pohja pitää maastossa paremmin, kenkä päästää veden nopeasti takaisin luontoon ja narut pysyvät hyvin kiinni. Tuntuma maastoon pysyy hyvänä ja kenkä napakasti jalassa. Polkulenkkareiden valikoima on kasvanut vauhdilla yhdessä lajin suosion kanssa. On mukavaa, että on valinnanvaraa, mutta samalla pää menee pyörälle. Ei syytä huoleen! Useissa tapahtumissa pääsee kokeilemaan kenkiä. Kannattaa lähteä mukaan yhteislenkeille ja haastatella muita juoksijoita. Kerätä ajatuksia ja ostaa kengät sitten, kun tuntuu hyvältä. Polkujuoksukenkiä Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä
  3. Tasapainoilua
    Maantiemaratonin saattaa pystyä juoksemaan läpi hieman heikommillakin keskivartalon lihaksilla. Polulla ensikertalaiset kauhistuvat: “Täällähän kaatuu!” Ja seuraavaksi kuuluu hihkuntaa: “Tämähän on hurjan monipuolista!” Poluilla liikkumista vauhdittaa, jos lisäät harjoitteluusi siivun juoksukuntopiiriä, koordinaatioharjoituksia ja ketteryyttä kehittäviä treenejä.
  4. Polkuja on kaikkialla
    Etkö pääse korpeen? Ei hätää, Suomessa melkeinpä mistä vain löytyy metsälaikkuja juostavaksi. Polkujuoksun voi hyvin aloittaa poikkeamalla aina silloin tällöin tieltä polulle.
    Vinkkejä polkujen löytämiseen Endorfiinnmetsästäjä-blogissa: Mistä löytäisin polun pään? Polku polkujuoksijalle Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä
  5. Pakolliset ja vapaaehtoiset varusteet
    Metsän poluille apu tulee hitaasti. Useimpien polkujuoksutapahtumien pakollisiin varusteisiin kuuluvat pienet ensiaputarvikkeet. Miksipä et kuljettaisi näitä mukanasi muutenkin?
    Juoksurepun kyytiin kannattaa juoman ja varaenergian lisäksi sujauttaa avaruuslakana, nilkkateippiä, sidostarpeita, vessapaperia ja vedenkestävä pussi puhelimelle.
  6. Ei ole pakko juosta
    Aloittelevat maantiejuoksijat kertovat aina ylpeinä: “Jaksoin juosta x kilometriä kävelemättä yhtään.” Miksi ei voisi kävellä? Metsässä ja polulla ainakin voi. Ja pitää. Polulla voi myös pomppia, loikkia ja kiivetä. Aloittelijalle ylämäet ja vaikeat maastonpaikat sujuvat kävellen jopa juoksua nopeammin.
  7. Inspiroidu somesta
    Uudellamaalla asuvalle paras paikka löytää polkulenkkiseuraa on Helsinki Trail Running Clubin Facebook-sivu. Samalla seinällä käydään jatkuvasti kiinnostavaa, hyvänhenkistä ja asiallista keskustelua polkujuoksentelusta. Vastaavia ryhmiä löytyy jo useammalta paikkakunnalta. Instagram-palvelu tarjoaa mahdollisuuden löytää polkujuoksijoita kaikkialta maailmasta. Some-virrasta on hauska bongailla maisemia ja polkuja, joihin haluaa päästä joskus juoksemaan.
  8. Lähde yhteislenkille
    Yhteislenkkejä on tarjolla kaikenvauhtisille. Letkassa oppii. Kannattaa lähteä rohkeasti mukaan – ainakin kokeilemaan. Suomen lukuisat polkujuoksutapahtumat löytyvät Trailrunning.fi-sivustolta. Tapahtumat tarjoavat hauskan hengen lisäksi myös valmiiksi merkityn reitin. Polkujuoksu on yhteisöllinen laji. Kuva: Terhi Jaakkola, Endorfiininmetsästäjä
  9. Varo – voit jäädä koukkuun!
    Jos et ole vielä lähtenyt poluille, niin harkitse vielä hetki. Ennen kuin huomaatkaan, on kalenterisi jo täynnä polkupuuhaa. Lenkkarikasa kasvaa ja pian haaveilet ensimmäisestä ultramatkastasi.Koukkuun jääneiden kokemuksia jutussa: Polkujuoksu koukuttaa (Trailrunning.fi)

Polkujuoksijan sanasto paljastaa muun muassa mitä tarkoittavat neulasbaana, fasaaninousu ja rymy.

Tämän kirjoituksen vinkit on jaettu alunperin Endorfiininmetsästäjän-blogissa omakohtaisin tarinoin höystettynä.

Viitankruunun muinaishaudat, Salo

Ajettaessa Salosta Teijon kansallispuiston suuntaan kannattaa melko alkumatkasta pysähtyä mietiskelemään hieman menneitä aikoja. Viitannummen asuinalueen kohdalla pieni tienviitta huutelee hannunvaakunan kera poikkeamaan “Viitankruunuun”. Suosittelen noudattamaan viitan viittelöintiä ja parkkeeraamaan auton sen osoittamalle pikku parkkipaikalle.

Polun varressa on hieman toisenlainen viitta.

Oli vappuviikonloppu ja olimme mieheni kanssa käymässä kotikulmillani Salossa. Kun ajelimme sisareni luo Teijolle, en voinut olla huomaamatta Viitankruunun viittaa. Mitähän tuolla on? Paikka jäi mietityttämään minua, ja illansuussa palatessamme pysähdyimme katsomaan, mitä sieltä oikein löytyy.

Huomasin, että eteläläinen metsä tuntui minusta eksoottiselta. Vaikka nämä ovat kotimetsiäni, katsoin niitä aivan uudenlaisin silmin nyt, kun viime vuodet olen kulkenut vain lappilaisissa metsissä.

Metsän tunnelma oli lähes sademetsämäinen, vaikka sää olikin vielä ihanan kirpeä. Havu tuoksui voimakkaana, maa tuoksui voimakkaana, ja suuret kuuset loivat väkevää suojan ja piilopaikan, eristyneisyyden tuntua, vaikka alue on melko lähellä kaupunkia.

Metsän vihreät ja harmaat sävyt tuntuivat koskettavan kauniilta ja kotoisilta. Jo ensi askeleilla tunsin ennenkokematonta kotometsän tuntua, juurien tuntua.

Kosketin märkää sammalikkoa. Tunsin kädessäni viileän, rehevän maan, ja haistoin raikkaan metsän. Tammien, vaikkakin pienten, läsnäolo tuntui hienolta ja erikoiselta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi viettänyt hetkiä tammien seurassa.

Oli hiljaista.

Polku muinaishaudoille vietti ylämäkeen. Se oli merkitty melko tiuhaan maassa olevin puutolpin.

Matka ei ollut pitkä. Edessä häämötti infotaulu, ja kulkiessamme sitä kohden huomasin jo korkealla kallion päällä, vasemmalla puolellamme, ensimmäisen muinaishaudan. Sinne erkani erillinen pieni polku infotaulun kohdalta.

Kiipesimme rinteeseen. Haudan koko yllätti minut, se oli huomattavan iso kivikehä, keskeltä matalampi monttu, reunat korkeat. Infotaulussa kerrottiinkin, että Salon seudulla tällaisia rakennelmia on nimitetty kruunuiksi. Siksi siis Viitankruunu, ja jättimäiseltä kruunultahan se tosiaan hieman näytti.

Ensimmäiseltä kruunulta oli näkymä männikön läpi toiselle.

Kruunut herättivät minussa väkevää kunnioitusta. Jotenkin niissä tuntui olevan niin suuria voimia, että niitä väkisinkin hiukan kavahti, ja niiden seurassa teki mieli olla hiljaa ja varovainen. Ketkähän tänne on haudattu? Olenko sukua heille, onko minulla heidän piirteitään? Oliko maisema silloin avara merelle, joka tietenkin oli silloin paljon korkeammalla, eli lähempänä?

Infotaulusta selvisi hieman faktaa. Hautaröykkiöt ovat pronssikautisia, eli ajalta 1500–500 eKr. Ne kohoavat kallioilla, jotka reunustavat Halikonlahtea. Pronssikaudella merivesi oli 15–20 metriä nykyistä ylempänä. Kiviröykkiöiden sisään on aikoinaan tehty joko ruumis- tai polttohautauksia, ja vainajan mukaan on voitu laittaa vaikkapa ruokaa. Kookkaimman haudan koko on 25 x 23 x 1,5 metriä. Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolailla rauhoitettuja, niihin ei saa kajota.

Kolmannelta haudalta olisi kuulemma merinäköala. Se jäi meiltä tällä kertaa näkemättä, koska meidän oli jo jatkettava matkaamme. Se jääköön siis tällä kertaa arvoitukseksi ja juuri sinun uteliaisuuttasi herättelemään – käy ihmeessä itse katsomassa tämä komea paikka. Halikonlahden hautaröykkiöt ovat kuulemma Rannikko-Suomen pronssikauden komeimmat.

P-paikka kartalla. Sijainti: N=6697830.451, E=284370.805 (ETRS-TM35FIN). Paikan päällä opasteet haudoille. Jokainen kolmesta haudasta on merkitty maastokartalle.

Rautalammin kylänraitti Kapakka-Mantasta Piiskuri-Hemmiin

Oi, suloinen Savonmaa! Mitä olisivat sinun ihanuutesi ilman Rautalammin kylänraittia, jota ovat kulkeneet niin Kapakka-Manta kuin Piiskuri-Hemmikin? Olet ikuisesti tuomittu jäämään jälkeen kilpailussa tämän historiallisen emäpitäjän kanssa, joka levittäytyy Rautalammin vesireitin, tuon muinaisen valtatien äyräille. Valtatien, joka on yhä villin järvitaimenen viimeisiä vahvoja esiintymisalueita, ja sen kosket ovat kovassa maineessa.

Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto. Pyykösen kuvaamo.

Suloinen Savonmaa – mitä ovat sinun muut ihanuutesi niiden aarteiden rinnalla, jotka Rautalammin emäpitäjä kätkee helmaansa? Mitä ne ovat semmoisen pitäjän rinnalla, jossa kirkkokin on kuin Halikarnassoksen mausoleumi? Ja sellaisen kylänraitin rinnalla, jossa saa yhdellä kävelyretkellä ihastella piiskauspetäjää, tuota historiallista ja yhä elävää kidutusvälinettä, sekä puolipakanallista uhrikiveä. Eikä sieltä puutu edes pilvenpiirtäjää. Olkoonkin, että tämä puinen rakennus on ollut pisin kaikista vain pituussuunnassa.

Pilvenpiirtäjä Rautalammin keskusraitilla. Kuva: Anne Hyvärinen

Rautalampi on semmoinen pitäjä, jossa rauta pulppuaa loputtomana ruosteenvärisenä lähteenä järven pohjasta, ja Euroopan suurin skandiumesiintymä vain odottaa Kiviniemen kallioperässä ottajaansa. Itse Ruotsin kuninkaalle on sen koskissa lypsetty lohista mätiä, ja vielä muinaisempaa elämää todistavat ihmiskäden kivikautiset jäljet Toussunlinnan jyrkässä kalliossa, joka on osa Etelä-Konneveden kansallispuistoa.

Mitä ovat muut Savon ihmeet tämän entisen emäpitäjän rinnalla! Eivät mitään.

Rautalammin kylänraittia kuvattuna kirkon tornista Pitkälahden suuntaan. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto. Pyykösen kuvaamo.

Piiskauspetäjä ja virastotalon salattu hautausmaa

Piiskauspetäjä. Kuinka omituinen kaiku onkaan tuolla sanalla niiden korvissa, jotka eivät ole nähneet aikaa, jolloin rikas maksoi sakkonsa rahalla ja köyhä selkänahallaan. Tuo kunnantalon vieressä kasvava vanha petäjä on sen koko komeuden nähnyt omin silmin. Se on nähnyt sellaista, mitä moni ei unissakaan uskaltanut kuvitella. Sillä vuosina 1734–1891 oli vallalla Rautalammin emäpitäjässäkin julkinen piiskarangaistus, joka toimeenpantiin tällä maantien äärellä näkyvällä paikalla, kuten tapana oli.

Piiskauspetäjä (kuvassa etualalla) 1920-luvulla entisen kunnantalon takapihalla. Kuvattuna kirkontornista. Kuva: Pyykösen kuvaamo, Rautalampi. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea. En, sillä minä jätän sen tehtävän petäjälle itselleen. Petäjän, jonka toisella puolella seisoo kunnantalo ja vastapäätä virastotalo ja kivenheiton päästä hautuumaa, kappeli ja kirkko. Ja vain tuo vanha petäjä tietänee, jos sekään, miten virastotalon alta löytyneet ihmisluut ovat kätköönsä joutuneet.

Ja koska politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä sovinnon, jääköön tarinat virastotalon rakentamisesta, luiden löytymisestä ja lukuisat juorut petäjän vieressä seisovan kunnantalon elämästä petäjän itsensä suureksi salaisuudeksi. Voitte vain kuvitella,  että kaiken se on jo ehtinyt pitkän elämänsä aikana kuulla ja nähdä.

Kuppikivi Eetunkujalla. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Kuppikivi

Oi, suloinen Savonmaa! On sinullakin kuppikiviä, mutta lieneekö yhtään tämmöisen kylänraitin kupeessa? Tuskin. Niin kuin tarkoituksella turistin askelten eteen tuotuna lepää tämä muinaisista rituaaleista muistuttava kivi Eetunkujalla, aivan Rautalammin kyläkeskustassa. Itse Muinaismuistolaki on tämän kiven pyhittänyt niin, että se tulevaisuudessakin tässä seisoo, puoliksi tiellä ja aivan yksityisen pihan rajalla. Kuka lie emäntä sille uhriaan kantanut, sadon ensimmäiset annit tuonut samalla muistellen esi-isiään ja suvun vainajia, joiden suopeuteen lie viljelyonnensa tukenut.

Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Rautalammin herrat

Suloisessa Savonmaassa asuu kyllä suuria herroja ja maailman rikkaita, mutta ei kuitenkaan niin suuria kuin Rautalammin emäpitäjän John Morton, joka päätti Yhdysvaltojen itsenäisyydestä, vaikka ei itse ollutkaan täällä syntynyt. Sillä mitä merkitystä on sillä, jos hänen isoisoisänsä olikin muuttanut Amerikkaan jo 1654 paremman elämän toivossa. Ei mitään, sillä niin suuri on Rautalampi, että se jonka suku on täältä lähtöisin, kantaa aina mukanaan tuota suurta sielullista ominaisuuttaan.

John Mortoniin voi tutustua Rautalammin museon perusnäyttelyssä. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja niin suuri on Rautalampi, että se jaksaa muistaa myös huomastaan poismuuttaneita kauniilla koristuksillaan, kuten kirkkopuiston Delaware-muistomerkillä. Se on pystytetty kirkkopuistoon Rautalammin emäpitäjästä Ruotsin ja Norjan suomalaismetsiin sekä edelleen Pohjois-Amerikkaan Uuden Ruotsin rakentajiksi lähteneiden kunniaksi. Onpa Skandinavian suomalaismetsiä muistettu omalla leikkipuistollakin, joka sijaitsee aivan uimarannan vieressä!

Delaware-muistomerkki kirkkopuistossa. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja missä muualla on sellaisia sankareita kuin Kerkonkosken talonpojat, jotka kävivät taistelun itse Venäjän Tsaaria vastaan vielä kymmenen vuotta tsaarinvallan kukistumisen jälkeen! Ei missään. Tuon taistelun jäljet näet vielä tänäkin päivänä Rautalammin kirkon tsaarinaikaisissa kattokruunuissa. Niissä tappion kärsineet tsaarin kotkat lentelevät yhä päättöminä.

Piiskuri-Hemmi ja Veijo Baltzar

Oi, suloinen Savonmaa! Onko sinulla sellaisia mustalaisia kuin pitäjäin piiskuri Hemmi tai kulttuurineuvos, kirjailija, teatteriohjaaja ja kuvataiteilija Veijo Baltzar? Tuskin. Sekä Hemmin että Veijon tarinoita kerrotaan yhä tällä raitilla ja tämän piiskauspetäjän juurella. Mitä lie tämä piiskauspetäjä edustanut mustalaiselle, mitä valkolaiselle talonpojalle? Joko kolkuttaa maailmanhistorian omatunto? Vai joko juhlitaan mustalaisten integroitumista yhteiskuntaan?

Mitä erehdyksiä elämässä tehdään, niitä ei saada otetuksi takaisin. Ainoastaan opiksi ja varoitukseksi niitä voidaan myöhemmin käyttää. Myös todellisen hyvän saavutus jää vastaisuuden varaksi ja uudet sukupolvet saavat sitä hyväkseen käyttää.” Kaarlo Wesala 1935. Muistelmia elämäni varrelta. Kuva: Panu Nyyssönen

Ei sitä kunniata, mikä minun osakseni tuli, kun minut korotettiin Rautalammin piiskuriksi“, kertoi piiskuri Hemmi opettaja Kaarlo Wesalan (1935) muistelmien mukaan. Wesala kuvaa Hemmiä raakalaismaiseksi ihmiseksi, joka olisi oikein rakastanut tätä piiskurin ammattiaan. Hemmi oli Veijo Baltzarin isänisänisänisä. Veijo kysyy, oliko julmuus todella Hemmissä eikä ollenkaan yhteiskunnassa, joka oli tämän piiskurin viran perustanut? Nimittäin laki sanoi, että jos piiskuri ei tuohon aikaan olisi suostunut piiskausta suorittamaan, olisi tätä itseään rangaistu. Millä oikeudella me siis kutsumme piiskuria julmaksi?

Toisaalta Baltzar näkee tuon kyseenalaisen Venäjän valtion viran olleen mustalaiselle kunniaksi ja mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan. Baltzar tietää sukunsa tulleen idästä, Puolan ja Venäjän kautta Suomeen ja sopeutuneen tänne erinomaisesti. Baltzarin isoisä on kotoisin Istunmäen Mäkelän talosta ja Rautalampi on kautta aikain kuulunut heidän sukunsa reviiriin. Veijo Baltzarille Rautalampi on edelleen tärkeä paikka, vaikka hän on syntynyt Kuopion Haminalahden kartanossa ja asuukin nykyään Etelä-Suomessa. Hänen Miranda – mustalaisten holokausti. Kuka pelkää valkolaista? -näyttelynsä on nähtävillä Rautalammin kirjastossa 17.6.–31.8.2017 välisen ajan.

Rautalammin naiset

Oi, suloinen Savonmaa! Eivät riitä sinun vahvat naisesi, eivät puheessa eivätkä viisaudessaan Rautalammin naisille, joista kuuluisimpana Korholan kartanon emäntä Aina Peura, joka rakennutti Rautalammin museon taidekokoelmineen.

Muistona tuosta suuresta ajasta, jolloin itse sadunhaltija vielä seisoi kylänraitilla pilke silmäkulmassaan rikastuttamassa naisten puheita, on nimetty myös Satakielistentie.

Kuva: Anne Hyvärinen

Ja sellaista täkintekijää ei kai enää olekaan kuin Kapakka-Manta, jolle Mantankuja on omistettu. Hänelle, joka asusti hautuumaalta siirretyssä leikkuuhuoneessa, jonka seinät oli tapetoitu sanomalehdillä. Mutta sittenkään en tässä tohdi kertoa sitä, mistä Manta oli lisänimensä saanut. Varmaa on vain se, että Manta oli monet kerrat kävellyt tuota kujaa pitkin Satakielistentielle ja edelleen Pestuuraitille.

Ne olivat naisia ne, suurilla lahjoilla varustettuja.

Paheita kirkkopuistossa

Tätä kirkkopuiston komeutta ja loistoa  kelpaa matkailjan ihastella vaikkapa istuskelemalla laakeista kivistä rakennetun kirkkopuiston aidan reunuksella. Se on paheista kenties ainoa, joka vielä sallitaan. Täällä on pidetty oikein kiviaidalla istuskelun maailmanmestaruuskisat! Puiston vanhimmat haudat ovat 1600-luvulta, kellotapuli on vuodelta 1768 ja kirkko on valmistunut vuonna 1844.

Hetki hautausmaalla. Kuva: Anne Hyvärinen

Terveellä tavalla omalaatuiset paheet, joita kirkkopuistossa on harrastettu, kuten lehmien laiduntaminen ja urheilu, kiellettiin 1920–30-luvuilla. Nykyisin pahennusta herättävät kirkon ympärillä suuriksi kasvaneet koivut, joita on vaadittu kaadettaviksikin. Koivut istutti Karjalan kartanon tilanomistaja, maanviljelijä ja runoilija Rolf Roschier 1930-luvun lopussa.

Menneen maailman paheista lehmien laidunnus kiellettiin 1920-30 -luvuilla. Kuva: Pyykösen kuvaamo. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja tiedättekös miten on paheellista nuorison elämä uusilla skeittirampeilla kirkkopuistoa vastapäätä? Näitä ramppeja eivät kaikki siedä, sillä nuorison ei pitänyt enää viihtyä täällä. Tänne tullaan nykyään skeittaamaan pidemmänkin matkan takaa. Vaan säilyykö yhteiskuntarauha?

Nuorisoa skeittirampeilla. Kuva: Markus Sjöberg

Tämmöinen paikka on Rautalammin kylänraitti. Se on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessään. Hyvää matkaa!

Maisema Rautalammin uimarannalta Pitkälahdesta. Kuva: Pyykösen kuvaamo. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Bongaamisen arvoiset paikat karttalinkkeineen:

Piiskauspetäjä
Pilvenpiirtäjä
Malisentalo
Museo
Finnskog -leikkipuisto
Uimaranta
Skeittiramppi
Pestuuraitti
Kuppikivi Eetunkujalla
Mantankuja
Satakielistentie
Kirkkopuisto
Ortodoksikirkko
Kirkon tapuli
Kirkko
Delaware-muistomerkki

Rautalammin kirkko on kesäisin auki ma–pe klo 9–15 ja viikonloppuisin kirkollisten toimitusten ja jumalanpalvelusten tilanteen mukaan.

Rautalammin museon aukioloajat löydät museon kotisivuilta.

Piiskauspetäjä kunnantalon kulmalla on oiva paikka aloittaa kyläkierros. Osoite Kuopiontie 11, Rautalampi. Sijainti: N=6943427.524, E=491630.683 (ETRS-TM35FIN) Kartta

Lähteet:
Järventaus Arvi. 1920. Satu-Ruijan maa. Romaani on innoittanut tämän artikkelin kirjoittajaa tyylilliseeen leikittelyyn ja lievään romantiikkaan.
Malinen, Markku 2017. Savossa on miljardien arvoinen esiintymä kultaakin kalliimpaa skandiumia – nyt yliopisto keksi keinon, jolla se saadaan ehkä talteen. (2.3.2017 YLE) http://yle.fi/uutiset/3-9489099
Miranda – mustalaisten holokausti. Kuka pelkää valkolaista? -näyttely: http://www.drom.fi/yleinen-miranda-sivusto
Rautalammin museo, kulttuuripolku. http://kulttuuripolku.rautalamminmuseo.fi/keskusraitti
Rautalammin kirja 1985.
Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas. Saatavilla: http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/
Wesala, Kaarlo 1935. Muistelmia. Rautalammin museon kokoelmat.

Tässä kirjotoituksessa olen käyttänyt tietoisesti sanaa mustalainen, koska Veijo Baltzar käyttää myös itse tätä termiä.

Linturetki keväiselle Dagmarin lähteelle

Kevään etenemistä voi tietysti mitata monenlaisella mittarilla ja asteikolla, mutta minulle se paras on lintujen seuranta. Lintu kun on ajan myötä oppinut arvaamaan juuri sen hetken, kun kevät on sopivimmillaan muuttaa takaisin pohjoiseen.

Ja kun oikein haluaa päästä kevään makuun, niin paras tapa siihen on vierailla hieman etelämmässä. Siellä kun kevät on hitusen aikaisemmassa kuin pohjoisemmassa. Etelämmäs oli siis minunkin matkattava, jotta helpommin arvaisi, mitä tulevan pitää.

Matkaan lähdettiin ja sitä jatkettiin aina Dagmarin lähteelle asti. Lähteen alue vaikutti juuri sen verran sopivalta paikalta linturetkelle, että siellä sopisi kuulla hieman metsän äänien lisäksi myös merilintuja.

Lähteen ympäristö oli tosiaankin nopeasti saavutettavissa autolla Tammisaaresta. Eikä tällä kertaa tarvinnut parkkipaikasta tapella, kun parkkipaikalla tilaa oli paljon, eikä muita autoja meidän lisäksi ollut paikalle osunut. Parkkipaikkaa ympäröivä kuiva kangas, jota peitti korkea männikkö, ei varsinaisesti huutanut linnuista, mutta merellepäin tallustellessa alkoi lajilista kuitenkin karttua. 

Rantaan ja lähteelle pääsy kävi helposti tuoreita kivituhkapolkuja astellessa. Poluista huomio kuitenkin kääntyi nopeasti aivan toisiin asioihin, kun tien jäädessä taakse alkoi metsän äänimaisema kehittyä.

Ensimmäisenä viritteli peippo auringonpaisteessa lauluaan, ja pian jostain läheltä sirautti myös puukiipijä toistuvia shirautuksiaan. Polun taittuessa pikku hiljaa kohti rantaa, päräytti latvustossa ohi myös pieni tiaisparvi, josta oli nopea tunnistaa ainakin perustiaisemme sini- ja talitiainen.

Rannan tuntumassa alkoivat kuulua kevään merkit toden teolla. Sieltä kantautui mustarastaan huilukonsertti pienen kuusikon keskeltä. Eikä hymyltä saattanut välttyä, kun pian perästä kuulutti myös punarinta soinnillaan. Täytynee sanoa, että aamu- tai iltayössä tallustaessa on vaikea valita kumpiko ääni sitä tekee onnellisemmaksi rauhallisella polulla kulkiessa.

Ranta oli nopeasti saavutettu, ja siellä meitä odotti todellinen kevääntuoja. Rantahietikolla pyrstöään pomputteleva västäräkki ei meidän kevään ensimmäiseksi västäräkiksi olisi voinut olla sopivammalla paikalla.

Päätimme istahtaa evästämään laiturille ja seuraamaan hetkeksi aikaa merenlahden elämää, ennen kuin jatkaisimme niemen toiselle puolelle kävelyä. Luonto oli täällä kaiken kaikkiaan keväinen, auringon paistaessa ja meren ollessa jo täysin sula. Laiturille kuuluivat rautiaisen heleät sävelet kuusikosta, ja rannassa näkyi olevan muutama isokoskelopariskunta lepuuttamassa koipiaan. Lahdella uiskenteli kolmen laulujoutsenen rypäs, ja ylilentävät merimetsot ohjasivat meidät jatkamaan niemen taakse.

Ylittäessämme niemen meidät ylitti myös sepelkyyhky, eikä niemen päällä voinut olla huomaamatta käpytikan koputuksia kelon kylkeä vasten. Kelon rei’istä oli helppo myös arvata, että oli paikalla viihtynyt myös palokärki.

Niemen toisella puolen oli elämä erilaista, kun avomeri alkoi olla jo huomattavasti lähempänä. Ohitsemme lenteli porukallinen telkkiä, ja laulujoutsenten sijaan tällä puolella oli kaksi kyhmyjoutsenta. Rantaa pitkin kulkiessamme oli katse melko helppo kiinnittää kerta toisensa jälkeen horisontin päällä lentäviin isoihin lintuihin. Kun ensimmäistä kertaa katse kiinnittyi taivaalle, oli kyseessä harmaahaikara, niin jo seuraava linnuista oli sitten vanha merikotka. Emmekä tällä reissulla myöskään välttyneet kurjelta. Siinä oli edustava kattaus maamme suurimmista linnuista.

Nälkäisimpien lintutarkkailijoiden ei suinkaan tarvitse lopettaa reissuaan vielä tälle rannalle, vaan nopealla maastokartan vilkaisulla on helposti löydettävissä lähistöltä myös valtava Harpar Storträsketin kosteikko, ja kosteikon reunalta lintutorni (kartta).

Meidänkään lintumatkamme ei loppunut tähän. Matkaa oli päivälle takana sen verran, että oli parempi ottaa ja huilata. Lämpöinen päivä sai talviset päämme sen verran pehmoisiksi, että tarkkailuleiri perustettiin lopulta lahden toiselle puolelle, mukavan kallioiselle paikalle.

Illan ja yön myötä kertyi myös lintulajeja vielä tusinan verran lisää, kun yölaulajatkiin pääsivät lopulta vauhtiin. Teltan yli kerkesi yön mittaa kaarrella useampi tusina lehtokurppia kurnuttaen.

Epäilystä siitä, että jäisikö tämä kevätyö mieleen, ei ollut siinä vaiheessa, kun huuhkaja ilmoitti läsnäolostaan. Euroopan suurin pöllö on muuten sen verran iso, että kun se huutaa vieressä keskellä pimeää metsää, niin värinä menee väistämättäkin läpi selkäpiin.

Yön myötä huuhkaja ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi pöllöksemme. Kosio-onneaan koitti vielä yön pimeinä tunteina myös sarvipöllönaaras hiljaisella narinallaan, ja saatteli sillä tarkkailijat matkoihinsa. Pois kävellessämme tuumimme yhteen ääneen, että leväinen Dagmarin puisto on mainio kohde myös linturetkelle. Täällä tultaisiin vielä käymään.

Paikka kartalla. Sijainti: N=6650551.994, E=297683.802 geo:lat=59,942482869(ETRS-TM35FIN)

“Luonnosta löydän saman vapauden ja huolettomuuden tunteen, kuin lapsena” – haastattelussa blogaaja Sonja Martikainen

Keväinen yö on laskeutunut suolle. Talven jälkeen suon tuoksu on voimakas. Hämärän turvin saapuu suolle hiljaa ihmisiä, pystyttäen leirinsä lähelle suon sydäntä.

Jännityksellä he jäävät odottamaan aamua.

– Kun ensimmäisten teerien soidinpulputus alkoi kuulua, oli hetki aivan käsittämättömän hieno. Näiden metsäkanojen liikehdintä, niiden puuhien seurailu ja lopulta koko näytöksen päättyminen oli yksi ikimuistoisimmista hetkistä, kuvailee helsinkiläinen retkeilijä, blogaaja Sonja Martikainen.

– Nämä ovat myös niitä hetkiä, jotka tekevät väsyneenä upottavalla suolla rämpimisen ja aikaiset herätykset kokemuksen arvoiseksi.

Luontokudelmia

Kuvia teeristä, kuten Sonjan muistakin luontoretkistä, voi käydä fiilistelemässä hänen kauniissa Luontokudelmia-blogissaan, jonka haluamme nostaa keväiseksi blogivalinnaksi näin toukokuussa.

– Kuvaan mielelläni pieniä yksityiskohtia, kuten puun rungolla kasvavia sammalia, lähikuvia kasveista ja jäämuodostelmia. Maisemakuviin yritän sisällyttää kyseisen hetken tunnelman, ja mahdollisuuksien mukaan sijoittaa kuvaan ihmisiä tai kasveja lisäämään mielenkiintoa, valokuvausta harrastava Sonja paljastaa.

Blogissaan hän keskittyy paitsi retkikertomuksiin, myös retkillä syntyneisiin ajatuksiin.

– Pyrin kirjoittamaan retkikertomuksiin myös rankkasadekuurot, kivut ja säryt, suksen pohjiin tarttuvan lumen ja väsymyksen. Tunnelmoinnin ohessa haluan pitää retkikuvaukset realistisina, kaunistelematta liikaa retkien kulkua, Sonja sanoo.

Lähitulevaisuudessa Sonjan lukijat saavat nauttia muun muassa Lapin-matkan tarinoista, ensimmäisestä talvisesta avotuntureilla yöpymisestä sekä kaamosvaelluksesta.

– Lisäksi tulen jatkossa kirjoittamaan tee-se-itse varusteista, retkiruoasta, luontoystävällisestä retkeilystä sekä erilaisten kädentaitojen opettelusta!

Sonja Martikainen. Kuva: Teemu Saloriutta

Luonto muutti Sonjan arkea

Sonja on retkillä rauhallinen tunnelmoija. Hänen mielimaisemaansa ovat syrjäiset kolkat, ikimetsät, erämaat.

– Päivämatkalla koetut luontokohtaamiset, nähdyt maisemat ja omista taidoista tai kunnosta tehdyt havainnot ovat matkavauhtia tärkeämpiä, Sonja pohtii.

Hän ei aiemmin uskonut sopivansa vaeltajaksi, vaan luuli vaeltajien olevan yksinomaan superkuntoisia vuorikiipeilijöitä. Aika on opettanut muuta.

– Onneksi meitä retkeilijöitä on monenlaisia, ja jokaisen tapa retkeillä on yhtä oikea. Itselleni varsinkin pidemmät vaellukset ovat matkoja omaan sisimpään ja keinoja hahmottaa, mikä on oikeasti tärkeää.

Läheneminen luonnon kanssa on muuttanut Sonjan elämää myös kotona.

– On vapauttavaa kulkea erämaassa, kun mukana on vain kaikki oikeasti tarpeellinen. Retkillä saadut oivallukset ovat saaneet aikaan muutoksia arkielämässä: turhasta materiasta luopumista, omien valintojen luontonäkökulman pohtimista ja hetkeen pysähtymistä. Miten saisin arkeeni juurrutettua sen rauhan ja stressittömyyden, joka valtaa mieleni luonnossa?

Sonjan ikimuistoisimmat luontohetket, TOP-3:

  • Helsingissä mitattiin yli -20 asteen pakkasia tammikuussa 2014. Lähdin Suomenlinnaan ennen auringonnousua. Auringonnousu sai meren savuamaan. Päälläni oli kaikki villa ja untuva, mitä kaapeistani löysin. En ollut osannut kuvitella, millaisia maagisia maisemia Suomenlinnassa on talvisin! Lue jutut tästä ja tästä.
  • Maaliskuu 2015. Kaiken valosaasteen keskellä Helsingissä näin siihen mennessä elämäni upeimmat revontulet! Myöhemmin olen oppinut, että revontulet eivät liity koviin pakkasiin tai ainoastaan Lappiin. Suoraan pään yläpuolella liekehtivä revontulikorona saa hyvin ymmärtämään revontuliin liitettyjä myyttejä. Lue juttu tästä.
  • Teerien soidin suolla, lue juttu tästä.

“Koin ensimmäistä kertaa luonnossa, että täällä minun kuuluu olla”

Kemian ja biologian aineenopettajaksi opiskeleva Sonja on löytänyt retkeilyn vasta aikuisiällä. Kipinä syttyi Luonto-Liiton Uudenmaan piirin vaelluskurssilla muutamia vuosia sitten.

– Koin ensimmäistä kertaa luonnossa, että täällä minun kuuluu olla, ja halusin oppia lisää voidakseni toteuttaa vaelluksia omatoimisesti, Sonja kertoo.

Harrastuksen kautta on Sonja alkanut nähdä myös lapsuusmuistonsa uudessa valossa.

– Lapsuudessani vietin kesälomia Pohjois-Savossa. Luonto oli läsnä, ja luonnossa liikkuminen kuului elämään maaseudulla. Ruokaa kasvatettiin itse, metsän marjat ja sienet kerättiin talteen ja riistaa hyödynnettiin. Muistan elävästi, kuinka siskoni kanssa keräsimme vesisateessa pihatielle luikertaneita kastematoja lasipurkkiin, jotta poutapäivänä pääsisimme kalaan hyvät syötit mukana, Sonja kertoo.

– Luonnosta olen nyt löytänyt samanlaisen vapauden ja huolettomuuden tunteen, kuin mitä lapsena koin.

Kevät saapuu kaupunkiin

Helsingissä asuva Sonja iloitsee nyt kevään saapumisesta kaupunkiluontoon.

–  Lähimetsikkö, -puro tai vaikka siirtolapuutarha ovat oivia kohteita kevään havainnointiin. Tutut reitit muuttuvat muutamassa päivässä heleän vihreiksi. Kun sulkee silmänsä, voi sateisen yön jälkeen raikkaana aamuna haistaa koivujen makean tuoksun!

Kevät on oivallista aikaa aloittaa luontoharrastus, kun kasveja ja lintulajeja ilmestyy maisemiin yksitellen.

– Opettelin aikanaan tunnistamaan noin 150 lintulajia äänestä. Ensimmäinen mustarastaan laulu tuo joka vuosi kevään. Hiljaisen talven jälkeen tiaiset, rastaat, viherpeipot ja punarinnat ovat tervetulleita. Toukokuussa lintukonsertti on komeimmillaan, myös yölaulajia kannattaa lähteä kuuntelemaan, Sonja vinkkaa.

Kevätretkillä Sonja nauttii niin hiljaisuudesta, kuin korvia huumaavasta kosken kohinasta.

– Pidän kevätretkistä eniten yksin tai pienessä porukassa, välttäen turhaa keskustelua. Olen ehkä keskimääräistä herkempi juuri äänille, ja luonnossa voi tehdä monia havaintoja pelkän kuulon perusteella. Lähellä kasvavan haavankin voi huomata äänestä.

Nauti keväästä Sonjan suosikkipaikoissa:

  • Porkkalanniemi tarjoaa hyvät näkymät lintujen kevätmuuton seurantaan. Siellä riittää muutenkin kierrettävää. Rannoilla riittää tekemistä maisemakuvaajalle, ja muutaman kilometrin päässä sijaitsevasta lintutornista näkee Rönnskärin majakalle saakka. Keväällä sää voi muuttua nopeasti takatalveksi, kuten itselleni kävi 2014.
  • Luukin ulkoilualue Espoossa on hyvä paikka sammakoiden kutupuuhien seuraamiseen. Lämmin, keväinen aamu on paras aika kuunnella lammilta kantautuvaa kurnutusta ja kuvaamaan sammakoita. Syrjäisemmillä lammilla sammakot havaitsevat herkästi rannalla liikkujan ja sukeltavat piiloon. Paikallaan olo ja kärsivällisyys on valttia.
  • Muotkatunturin erämaa. Kun Etelä-Suomessa on jo kesä, voi kevään elää uudelleen Lapissa. Tilastoja lumen syvyydestä kannattaa lueskella, jottei joudu pulaan ilman suksia. Myös sulamisvesien aiheuttamat tulvat tulee ottaa huomioon. Onnistuneella kevätvaelluksella saa nauttia aurinkoisista keleistä ilman hyttysiä. Retkemme Muotkalle oli yksi parhaista vaelluksistani.”

Paras aika viettää yö taivasalla

Sonja lähettää terveisiä kevätretkille aikoville lukijoillemme.

– Vietä keväisessä luonnossa mahdollisimman paljon aikaa, kameran kanssa tai ilman. Huomiota voi kiinnittää lintujen ääniin, niiden käyttäytymiseen pesäpuuhia aloitellessa ja ensimmäisiin vihreisiin taimiin ojan penkassa. Oman kotiseudun kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet kannattaa etsiä kartalta ja suunnitella seuraava kevätretki niihin, hän vinkkaa.

– Kun säätiedote lupaa kirkasta yötä, kannattaa keväällä kokeilla yöpymistä taivasalla. Kun ensimmäiset hyttyset heräävät, on pakko kaivaa teltta kaapista.

Tästä pääset lukemaan Luontokudelmia!

Jutun kuvat: Sonja Martikainen