Saavuin Jurmoon yhtä aikaa takatalven kanssa ja sain kokea rakkaan saaren monet kasvot

Kenties jokaisella meistä on jokin paikka, johon liittyy suuria muistoja muutoksen tuulista elämässä. Nostalgiaa, kiitollisuutta, rakkautta, riemua, liikutusta – jotain sellaista, mitä ei oikein voi edes selittää, mutta sydämessään sen tuntee selkeästi. Minulle tällainen paikka on Jurmon saari Saaristomerellä. Kertomus syyskuisesta, hunajalta tuoksuvasta Jurmosta oli aikoinaan ihkaensimmäinen retkitarinani täällä Retkipaikassa. Viikonloppuna sain palata Jurmon saarelle elämään suurien muistojen suuria tunteita, ja yhtä aikaa kanssani saarelle saapui talven paksuin lumihanki.

• Jurmo kartalla
• Yöpyminen: Saarella mm. mökkimajoitusta ja kansallispuiston telttailualue
• Saapuminen autolla: Auto jätettävä Nauvoon Pärnäisten satamaan
• Saapuminen julkisilla: Pärnäisiin pääsee myös bussilla Turusta. Pärnäisistä Jurmoon matka jatkuu m/s Utön kyydissä.
• M/s Utön aikataulu
• Juttu vuodelta 2014: Syyskuinen Jurmo tuoksuu mereltä ja hunajalta

Hämärä laskeutui Saaristomerelle m/s Utön – aiemmilta nimiltään m/s Eivorin ja m/s Baldurin – kyntäessä siniharmaata merta niin urhoollisesti kuin Islannista kotoisin olevan aluksen saattaa uskoa kyntävän. Laivalla oli vain vähän väkeä, ja tuntui hyvältä saada ikkunan äärellä rauhoittua Itämeren rytmiin. Vietettyäni melkein vuosikymmenen Lapissa, olen kaivannut lapsuudessani rakkaaksi tullutta Itämerta sekä sen tuulia, tunnelmia ja tuoksuja kovasti. Jokainen lokin huuto, merimetson lento ja kallioinen saari muistuttivat minua siitä, miksi täällä on niin hyvä ollut olla ja lapsuuden kesäviikonloppujen verran kasvaakin.

Merimatka Nauvon Pärnäisistä Jurmoon kesti kolmisen tuntia. Jurmon satamaan saapuessamme oli lähes pimeä. Lumisade oli tuprauttanut saaren niin paksun hangen alle, ettei moista ole kuulemma nähty siellä koko talvena. Mökki-isäntämme Klas Mattsson oli autollaan meitä vastassa, ja saimmekin nakata laukkumme hänen autoonsa, jotta niitä ei tarvinnut kantaa kulkiessamme jalan satamasta Jurmon kylään. Jurmossa ei ole kauppaa, joten juomavesi pois lukien toimme ruokamme mukanamme.

Auton leveää renkaanjälkeä pitkin oli suhteellisen helppo kävellä, umpihangessa ei tarvinnut rämpiä. Pimeydessäkin erotin saaren maisemaa ja muotoja ympärilläni ja rakastin sitä, mitä tunteita ja tuttuuden oloa se kaikki minussa herätti vuosikymmenen takaa.

Kylän keskellä puinen tuulimylly kohosi pienellä kalliolla. Mökkien ikkunoista kajasti vielä illanvieton varovaista valoa. Klas muistutti minulle mistä löytyy mitäkin – käymälät, kaivot, puuvaja, sauna – ja pääsimme asettumaan taloksi. Kuljin hiukan vielä kylän pimeydessä ja tunsin suurta iloa nähdessäni Utön majakan valon pyörähtävän horisontissa kirkkaana tuikkuna useita kertoja.

Aamu valkeni pilvisenä, ja viimeiset lumisateen rippeet pudottautuivat vielä alas taivaalta. Muutoin lähes valkoisessa maailmassa, jossa vain meri muutoin erottui siniharmaana, toivat kylän talot ja mökit yltiöidyllistä kauneutta maisemaan.

Kapusin rantakalliolle haistelemaan ilmaa ja tervehtimään merta. En saata uskoa onneani, että saan elää niin lähellä juuri Saaristomerta. Siinä on jotain sellaista taikaa, mitä ei muualla ole. Ei edes Lapissa.

Sinitaivas alkoi päättäväisesti raivata pilviä pois tieltään, ja auringonvalo pääsi valtaan säde säteeltä. Lähdimme tekemään pientä kävelykierrosta. Jurmolla on nykyään merkitty Kulttuurireitti, jonka kartta löytyy vajan seinästä satamasta, mutta nyt kaikki reitit olivat kinoksissa parhaimmillaan jopa puolimetrisen lumen alla ja täysin piilossa. Niinpä kuljimme lähinnä sinne, minne meidän oli mukava päästä. Seurueeseemme kuuluivat myös vanhempani, eikä liian raskas rämpiminen ollut kenenkään toiveissa.

Männikön, jonka puut ovat liki suorissa riveissä, takaa löysimme pääsyn kylän lähellä olevalle kivirannalle.

Merivesi veti minua puoleensa kuin magneetti. Suorin sinne ja kiitin itseäni, että olin valinnut matkaan kumisaappaat. Saapastelin lumirajan ohitse suoraan veteen. Tunsin veden lempeän puristuksen saappaiden lävitse, kuulin aallot ja tunsin ja haistoin niiden soman loiskeen. Kävelin vettä pitkin rannan myötäisesti, katselin merta ja nautin. Minulla oli myös sukelluskotelo mukana, sillä harrastan vedenalaiskuvausta. Itse en veteen tällä reissulla tullut menneeksi, mutta vesirajasta käsin pystyin nappaamaan muutamia kuvia ja videoita siitä kuinka kevään tuuli ja aurinko tanssittivat Jurmon rantaveden leviä ja valoja.

Päivän edetessä auringon voima sai yliotteen lumihangesta. Hanki alkoi sulaa lähes kihisten. Kiipesin kylätieltä viitoitetulle Högbergetille katselemaan maisemaa. Huipulta on 360-näkymä Jurmoon, vaikka kovin korkea mäki ei olekaan kyseessä. Vielä talvilevolla ollut juhannussalko lepäili kallion huipulla, ja kuvittelin mielessäni miten kauniiksi se juhannuksena varmasti puetaan.

Osa Jurmosta kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon, ja sen myötä saaren länsiosassa on myös rajoitusalue, jonne meneminen on kiellettyä lintujen pesiessä. Tästä on alueen rajalla selvät kyltit, eli vahingossa sinne ei tule harhailtua. Kävelin länteen niin kauan että tämä raja tuli vastaan, ja käännyin sen edestä kulkemaan omalla pikku saarekkeellaan sataman vierellä olevalle kansallispuiston telttailualueelle. En nähnyt ihmisiä enkä telttoja, mutta jonkun rinkka kyllä lepäili siellä somasti vitihangen keskellä, joten varmasti sen omistajakin oli jossain.

Seurailin rantaviivaa ja katselin levien tanssia tuulensuojaisassa vedessä. Kyhmyjoutsen pienen matkan päässä merellä tiedotti ympäristöään liikkeistäni silloin tällöin korahdellen. Lumihanki paljasti, että alueella oli liikkunut monta muutakin siivekästä.

Lähes paperinohut haahkan kallo lepäili kauniin punaisella, mereltä tuoksuvalla levämatolla, joka oli huuhtoutunut rantaan. Jätin kallon leposijalleen, mutta poimin taskuun muutamia muoviroskia ja narunpätkiä levän joukosta.

Taivas sinistyi sinistymistään ja ymmärsin miten hyvä tuuri oli sään suhteen käynyt. Jurmo on niitä paikkoja, jonne kaltaiseni mökkimajoittujat eivät oikein voi lähteä hetken mielijohteesta silloin, kun sääennuste näyttää hyvältä. Mökit ovat tiiviisti varattuja, ja nyt kun me päätimme haluta palata Jurmoon elokuussa jälleen kanervien aikaan, saimme tehdä varauksen elokuulle 2025. Jos siis haluat kokea Jurmon kesän ainakaan viikonloppuna, ole ajoissa liikkeellä varaustesi kanssa. Talvella tilaa on väljemmin myös viikonloppusaapujille. Suosittelen ehdottomasti Jurmoa myös talvella, mutta sää voi tietysti aina olla mitä on. Vierailin saarella itse niin ikään takatalven aikaan maaliskuussa 2014. Räntää tuli vaakatasossa ja näkyvyys oli huono, mutta valtavalla lämmöllä olen muistellut tuotakin reissua.

Kävelin takaisin päin kylätietä ja treffasin siellä vanhempani ja puolisoni. Mieheni kanssa jatkoimme yhdessä matkaa saaren eteläpuolelle, jonne johti jonkinlainen lumeen tallattu polku. Vaikka kaikissa mökeissä oli asukkaat, minkä lisäksi saarella on myös vakituista asutusta sekä majatalo, tuntui saari lähes autiolta. Vain satunnaisesti näimme ketään missään niin liki, että tervehtiminen oli paikallaan – muutoin näkemämme ihmiset olivat lähinnä kaukana kulkevia lintubongareita massiivisine kaukoputkineen, tai pieniä tikku-ukkosiluetteja kaukana kallioilla tai kivivallien harjanteilla.

Palasimme samalle rannalle, jossa aamulla kävimme. Lumihanki oli huvennut, ja Jurmon kivien ääni askeleiden alla soi kauniisti. Se lienee maailman jurmomaisin ääni. Kuulet sen, jos itse astelet joskus Jurmon maaperällä.

Olimme varanneet illaksi saunavuoron, joka sisältyi mökkivuokraamme. Pienen saunan ikkunasta oli postikorttimaisema merelle. Olin kovasti toivonut pääseväni uimaan, mutta laituri ei ollut vielä paikoillaan. Liukkailta, sileiltä kallioilta tuuliseen ja aallokkoiseen veteen meneminen olisi ollut tuhoon tuomittu ajatus.

Saunomisen jälkeen oli syytä pukea vielä täysvaatetus päälle, sillä viilenevä ja tuulinen ilta tarjosi ihanan auringonlaskun.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, heräilimme laiskasti. Taivas oli jälleen harmaa ja pilvinen, pieni sumukin yritti peitellä saarta siinä kuitenkin huonosti onnistuen. Siivosimme mökkimme ja pakkasimme tavaramme, jotka jätimme ulos mökin ulkopöydälle. Siitä Klas poimi ne matkaan ja toimitti meille satamaan, jonne kävelimme jo lähes sulaa kylätietä pitkin kovassa tuulessa.

Laivan kurvatessa satamaan, ryömi saaren uumenista kaltaisiamme Jurmo-kävijöitä yllättävän monta huomioon ottaen, kuinka vähän olimme viipymisemme aikana ketään missään nähneet.

Jurmo tekee minut niin onnelliseksi niin nopeasti, ettei lähtö edes tuntunut pahalta. Tuntui, että olin saanut kaiken mitä olin saattanut edes toivoa. Päällimmäisinä tunteina olivat onnellisuus ja kiitollisuus. Toivon, että kaikilla olisi elämässään paikka kuten meillä Jurmossa käyneillä on Jurmo.

Reissusta löytyy toinen blogikirjoitus Saari Avaruudessa -blogista sekä materiaalia @jonna_saari -IG-tililtä.

Sijainti: N=6644564.377, E=196902.873 (ETRS-TM35FIN)