Litokairan lumoa – viimeisiä suoerämaita etsimässä Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla

Mistä te tänne tiesitte tulla? Kysyy paikallinen päivähiihtelijä, kun puramme varusteita autosta “Kaljatien” eli Oijärven ja Liekokylän välisen metsätien levikkeellä. En muista mistä Litokaira on omalle ämpärilistalleni päätynyt, ehkä tämä laaja suoerämaa aivan Lapin maakunnan rajamailla oli jäänyt mieleen somesta tai karttaa iltalukemisena selaillessani. Meiltä kaakonkulmalta tällaiset laajat suokohteet puuttuvat täysin, joten siksi kannatti ajaa kohtalaisen pitkä matka päästäkseen hiihtelemään ahkion kanssa useiksi päiviksi. Tällaiset hieman tuntemattomammat luonnontilaiset kohteet vetoavat muutenkin rakennettuja puistoja enemmän.

• Litokaira kartalla
• Reitti: Alueen ainoa merkitty reitti on Papinpalon luontopolku (4,6 km).
• Taukopaikat: Alueella on tupa, kämppä ja kaksi laavua.
• Saapuminen autolla: Ainoa virallinen P-alue on osoitteessa Papinpalontie 117, Ranua.
• Saapuminen julkisilla: Ei mahdollista.
• Lisätiedot: Luontoon.fi

Litokairaksi kutsutaan Ranuan, Pudasjärven ja Ii:n alueella sijaitsevaa Lapiosuon-Ison Äijönsuon soidensuojelualuetta, joka on suurin yhtenäinen luonnontilassa säilynyt suoerämaa Napapiirin alapuolisessa Euroopassa. Alue lienee saanut nimensä Litojoesta, joka halkaisee alueen eteläosan kahtia etelä-pohjoissuunnassa.

Pitkän ajomatkan päätteeksi lähdemme hiihtelemään aurinkoisessa illassa avosuota pitkin kohti ensimmäisen yön leiripaikkaa. Hanki on kuin terästä, eikä jämerille metsäsuksille olisi tarvetta. Toisaalta hankikanto rikkoo hiljaisuuden suksien ja ahkion raapiessa jäistä lumikantta. Eteneminen on vaivatonta. Leiripaikka löytyy niemekkeestä, johon paistaisi sekä ilta- että aamuaurinko. Ilta-auringosta emme ehdi kauaa nauttia, kun taivaalle nousevat kuu ja tähdet. Olin ottanut kerrankin mukaan oikean kameran, joka kuitenkin saa jäädä kassiin. Sen verran väsymystä ja vilutusta on kropassa pitkän päivän jälkeen. Sorrun alkeelliseen erheeseen, ja kömmin makuupussiin kylmin jaloin. Heräilen pitkin yötä paleluun lämpötilaan nähden ylimitoitetusta makuupussista ja lämpöpulloista huolimatta. Muistanpahan taas lämmitellä ennen telttaan kömpimistä!

Aamu valkenee kirkkaana ja aurinkoisena. Kuulen taviokuurnan laulua, se onkin lähes ainoita lintuhavaintoja tällä retkellä. Kunnes avosuota ylittäessämme edestä sujahtaa lähes vilkutusetäisyydellä ilmavoimien hävittäjä, korvia repivän paineaallon seuratessa hitaampana perässä. Ei ihan se siivekäshavainto, jota kaipasimme. Lentonäytöstä jatkuu pitkin päivää, joten varsinaisesta erämaan rauhasta emme pääse nauttimaan. Aurinko lämmittää kuitenkin mukavasti, ja matka joutuu kevyesti vaihtelevia avosoita, puustoisia soita ja kirveenkoskemattomia metsäsaarekkeita ihaillen. Keloja on enemmän kuin olen nähnyt koskaan missään – kuin tuhannet puut olisivat kuolleet samaan aikaan joskus aikoja sitten, vaan josko kyse kuitenkin pitkän ajan kuluessa elinkaarensa päähän tulleesta puustosta. Karulla suolla mänty ei pääse kasvamaan kovinkaan isoksi. Käkkäräisiä ja vielä käpyjäkin kantavia keloja on pakko pysähtyä ihailemaan ja kuvaamaan vähän väliä.

Käymme nauttimassa päivän toisen aamupalan metsäsaarekkeessa sijaitsevalla sympaattisella Porokämpällä, jonne aiomme tulla yöpymään paluumatkalla. Jo tauon pidettyämme kuulemme kuitenkin Metsähallituksen huoltojoukoilta mahdollisuudesta saada täältä yöseurakseen norovirus, ja se ei liiemmin houkuttele. Täytyy siis tehdä uusia reittisuunnitelmia. Porokämpältä seuraavan yön leiripaikkaan Haaramaan laavulle kulkee tuore huoltokelkan jälki, jota seurailemme alkumatkasta. Pian kuitenkin huomamme sen kulkevan metsäisiä maita pitkin, ja meitä vetää avosuo sekä maisemien, että naruvetoisen ahkion vuoksi. Hiihdämme ison Raatosuon poikki ja mutkittelemme avosoisia lonkeroita pitkin mahdollisimman lähelle kohdetta. Haaramaan laavu on piilossa puustoisen rämeen takana olevassa metsässä. Tänne ei helposti löydä, jos putoaa kartalta.

Päätämme jättää teltan kanssa värkkäämisen ja nukkua laavussa sekä tarpin alla. Ei olekaan tullut tänä talvena vielä laavuöitä nukuttua. Yritämme raikkaan juomaveden toivossa löytää karttaan merkityn lähteen, mutta se on tiukasti lumen alla piilossa. Ei tarvitse montaakaan päivää sulatella lumesta juotavia, kun alkaa kaipaamaan raikasta ja kylmää vettä
mehutiivisteellä ja poretableteilla aikaansaadun esanssilitkun sijaan. Pilviä alkaa kerääntyä taivaalle ja lämpötila onkin noussut muutamilla asteilla. Auringonlasku ilahduttaa kuitenkin vielä puiden lomasta. Yöstä tulee lähes tuskaisen kuuma, vaikka varustus on sama kuin edellisenä yönä, eikä teltan tuomaa hienoista lämmitysvaikutustakaan ole. Olen siis onnistunut lämmittämään kroppani hyvin ennen nukkumaan menoa.

Aamu on tasaisen harmaa, ja sellaisena pysyttelee koko päivän. Päätämme hiihdellä kohti Litjon tupaa, kun Porokämppä on nyt pois laskuista. Jo vain kun saamme karavaanin liikkeelle, seuraamme liittyy jälleen ilmavoimien jylinä – tällä kertaa jossain pilvien takana. Tuvalle ei ole kovin pitkä matka, joten olemme perillä jo lounasaikaan ja päätämme asettua taloksi –
yöpymisjärjestelyä voi miettiä vielä päivän mittaan. Vieraskirjamerkinnöistä päätellen ilmavoimien harjoitukset ovat täällä jylisseet aiemminkin, onkohan ajatus olla häiritsemättä ihmisiä, vaan sen sijaan meluhaittaa kärsivät luonnon eläimet…

Käymme vielä lyhyellä hiihdolla ilman ahkioita katsomassa Selkämaan “kukkuloita”, joskin montaa korkeuskäyrää täällä ei ole missään. Emme onnistu tekemään juuri minkäänlaisia lintuhavaintoja, onkohan hävittäjien melu hiljentänyt linnut vai kevät vielä sen verran jäljessä täällä mitä kotona. Toisaalta kevätpäiväntasaus on käsillä, ja valon määrä pohjoisella
pallonpuoliskolla on pian etelää suurempi.

Kun muita kulkijoita ei tuvalle illan mittaan saavu, päätämme käyttää hyväksi mahdollisuuden tupamajoitukseen ja teemme pedit hauskalle sänkylaverille. Tuvan kamiinan lämmitysominaisuuksia on kovasti tupakirjassa moitittu, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt tarvetta saada tiettömän kairan takana olevia autiotupia pöhötettyä huonelämpötilaan – haaskausta sellainen yletön puiden mättö kamiinaan. Riittää, kun saa kosteutta pois ja voi ilman toppavarustusta kokkailla iltapalaa. Siihen riittäkin jo kohtalaisen kevyt lämmitys.

Aamuyöstä on alkanut sataa lunta, ja se ehtii tehdä hangen päälle sopivan vaimenninkerroksen. Ihanaa hiihtää ilman rahisevaa melua. Kostea lumi tosin alkaa pakkaantua suksen suomupohjiin – karvat toimivat tässä paljon paremmin, joskin niihinkin pääsee muutamassa kohdassa paakut syntymään. Sää on kostea ja matalalla lepäävät pilvet ja sumu peittävät näkyvyyttä. Yhtään emme ylläty, kun tuttu jylinä siitä huolimatta kantautuu pilvikerroksen takaa. Hiihtäminen maistuu
ja aamuinen väsymys (jota jo noroksi pelkäsin) häviää Ison Äijönsuon avaruuden keskellä. Silmä vaikuttaa tekevän tepposet ja tuntuu, kuin hiihtäisimme alamäkeen. Ja niinhän korkeuskäyrät kertovatkin. Harvoin saa hiihtää niin isolla suolla, että ehtii korkeuseroja tuntea.

Vaikka emme tietoisesti kiirehdi, huomaamme lähestyvämme lähtöpistettä jo hyvissä ajoin. Leiriytyäkö vielä kuten suunnitelmissa oli, vai lähteäkkö ajamaan iltaa vasten kotia kohti? Vähän tuntuu, että matka loppuu kesken, hiihdettävää olisi Litokairassa vielä riittänyt pariksi päiväksi. Auton lähellä leirissä pitkän illan viettäminen ei tunnu mielekkäältä, joten yhytämme Kaljatien ja lompsimme (kirjaimellisesti, kiloja painavissa saappaissa) hakemaan auton Vitikkokankaalta. Toisaalta harmittaa vielä lähteä, toisaalta jääpä nähtävää vielä ensi kertaan. Ehkä se voisi olla sulan maan aikaan.

Turistinähtävyyksiä hakevalle Litokaira on väärä paikka. Sen sijaan suoluonnon ainutlaatuisuutta ja monimuotoisuutta ymmärtävälle se on käsittämätön aarreaitta. Mobiiliyhteyksien puuttuminen lähes täysin takaa myös vieroittautumisen tietoliikennetulvasta. Suunnistustaito ja -välineet on syytä olla hallussa, sillä suot ja metsät ympärillä ovat koko ajan
samannäköiset. Välillä luulee hiihtäneensä ympyrää, kun ei maastossa mikään muutu. Ilman karttaa on vaikea tietää, hiihtääkö järven jääkannella vai allikolla. Toisaalta, tarvitseeko ihmisen olla kartalla joka hetkellä?

Talvisaikaan Litokairaan haikailevan on syytä ottaa etukäteen selvää metsäteiden auraustilanteesta. Kohteen ainoalle viralliselle pysäköintipaikalle, Papinpalolle, pääsee kätevimmin Ranuan suunnasta. Papinpalon luontopolku on myös alueen ainoa merkitty reitti.