Artikkelit

Hiihtoretki Laipanmaahan, Pälkäne ja Kangasala

Tampereelta noin 50 kilometriä itään Kangasalan ja Pälkäneen rajamailla sijaitsee laaja yhtenäinen metsäalue, joka soveltuu varsin hyvin retkeilyyn. Metsäalueen nimi on Laipanmaa. Alueella kulkee merkittyjä retkeilyreittejä kymmenien kilometrien matkalta, ja sieltä löytyy myös useita laavuja ja tulipaikkoja. Reitit kulkevat vaihtelevissa maisemissa, kierrellen metsissä, soilla ja järvien rannoilla. Alueen palveluista löytyy hyvät kartat Sappeen hiihtokeskuksen sivuilta.

Metsälammen rannalla. Pilkkajärvi.

Metsälammen rannalla. Pilkkajärvi.

Laipanmaa ei ole mikään ikimetsäalue eikä kansallispuisto, vaan pääosin talousmetsää. Joitain pieniä suojelukohteita löytyy alueen koilliskulmasta, mutta ne eivät ole retkireittien varrella. Alueella kulkee myös varsin kattava metsäautotieverkosto, mikä toisaalta tarkoittaa, että sinne on helppo tulla monestakin suunnasta. Teiden kunto tosin vaihtelee, ja talvisaikaan niitä ei välttämättä aurata.

Laipanmaan retkireittien opasteet vaikuttavat olevan esimerkillisessä kunnossa.

Korppivuori. Laipanmaassa moni nähtävyys on merkitty kyltillä. Lyhyet Altai Hok -metsäsukset sopivat Laipanmaan maastoihin kuin nenä päähän.

Alueelle suositellaan saapumaan Haltian ja Moltsilan yhdistävää tietä käyttäen, sillä sen varresta löytyy kuntien rajalla sijaitseva Rajalan kämppä, jonka pihasta pitäisi löytymän parkkitilaa. Myös Sappeen hiihtokeskukselta on alueelle yhdyspolku, ja Luopioisten suunnalta Pihtilammelle saapuvan tien päässä pitäisi olla parkkialue.

Laipanmaa kuuluu retkikohteena samaan sarjaan kuin Hyvinkään Usmi, eli paikallisten tuntema paikka, jonne harva ulkopuolinen eksyy. Tietoa alueesta ei löydy luontoon.fi -palvelusta eikä retkikartta.fi:stä, poislukien se, mitä karttapohjiin on merkitty.

Tämä ongelma tosin koskee lähes kaikkia kunnallisten tai maakunnallisten toimijoiden ylläpitämiä reitistöjä ja palveluita, ne kun eivät ole Metsähallituksen ylläpitämiä, eivätkä valtion mailla. Se ei kuitenkaan tee niistä huonompia retkikohteita, päinvastoin. Moni kunnallinen retkikohde saattaa olla varsin suosittu ja palveluvarustukseltaankin esimerkillisessä kunnossa. Niiden löytäminen vaatii vain välillä salapoliisintyötä.

Mikä se on kun kuvauksellisilta paikoilta löytyy aina myös veneen raato?

Mikä se on kun kuvauksellisilta paikoilta löytyy aina myös veneen raato?

Itsekin löysin Laipanmaan aivan sattumalta. En tosin enää muista, mistä. Se vaan jotenkin ilmestyi potentiaalisten lähiretkikohteiden joukkoon joskus vuonna 2014. Lauantaina 24.1.2015 tuli sitten aika lähteä katsomaan, miltä siellä näyttää. Pakkasin reppuun eväät ja suuntasin Pälkäneen kautta Haltian kylälle, josta oli opasteet Laipan suuntaan.

Sattumalta olin lumiauran kanssa samaan aikaan liikenteessä, joten pääsin ongelmitta hyväkuntoista tietä perille, vaikka ensin huonolta näytti. Jätin auton levikkeelle noin kilometrin pohjoiseen Lintuharjulta, josta suuntasin kompassisuunnalla Korppivuorelle, pieniä suolampia ja kallionyppylöitä kierrellen.

Näkymä Korppivuorelta Isolle Hirvijärvelle.

Näkymä Korppivuorelta Isolle Hirvijärvelle.

Korppivuoren maisemapaikalta jatkoin merkittyä reittiä ja vanhaa latua seuraillen Pihtilammelle, jossa laitoin lounasta.

Ruuanlaittoa. Ikean keittimellä lämpiää tässä pussillinen suikalekasviksia.

Kevyt kenttälounas: krakovanmakkaraa kera suikalekasvisten. Nälkä on paras mauste.

Ja ruuan päälle tietenkin kahvinkeitto.

Takaisin palailin osin samoja jälkiä, osin eri reittejä, metsäkoneiden uria ja umpipusikoita pitkin pimeässä suunnistaen. Menojälkeni tavoitin noin puolisen kilometriä ennen autolle saapumista. Yhteensä lenkki oli vajaan kymmenen kilometrin mittainen.

Paikasta jäi varsin positiivinen mielikuva: vaihtelevaa metsämosaiikkia, hyviä kulkumaita ja toki myös kiertämisen arvoisia läpitunkemattomia taimikoita, mutta myös komeita kallioita ja hyvät palvelurakenteet ja reittimerkinnät.

Kiitos Laipanmaan palvelurakenteista kuulunee ilmeisesti Pirkanmaan virkistysalueyhdistykselle, jonka merkin löysin Pihtilammen laavun ilmoitustaululta. Jos paikkaa johonkin muuhun Etelä-Suomen kohteeseen vertaa, niin ensimmäisenä tulee mieleen Evo Lammilla.

Juttu julkaistu alun perin Retkijuttuja-blogissa.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6809813, E 372325.

Elamon kierros, Laipanmaa

Olin varaillut viime kesän elokuiselle viikonlopulle aikaa ja mahdollisuuksia käydä vähän retkeilemässä. Ajatuksena oli lähteä Mandin kanssa ensimmäistä kertaa telttailemaan. Tosin, Mandi vietti ensimmäisen telttayönsä jo edellisenä viikonloppuna Kauhanevalla. Nyt kuitenkin tarkoituksena oli hieman patikoidakin. Lauantaiseen alkuiltaan saakka pähkäilin sopivaa paikkaa, ja joskus kuuden maissa päätin lähteä katsomaan, miltä Pälkäneen ja Kangasalan rajamailla sijaitsevassa Laipanmaassa näyttäisi. Olin lukenut toisten kokemuksia alueesta, ja tarkoituksena on ollut kartoittaa myös tätä puolta maakunnasta. Kangasalan kunnan sivuilla kerrotaan seuraavaa:

Laipanmaan erämaa-alue Kuhmalahden, Sahalahden, Luopioisten ja Pälkäneen alueilla on Etelä-Suomen suurin yksittäinen metsäalue. Metsien talouskäytön myötä varsinaisesta erämaasta puhuminen saattaa jonkun mielestä olla liioittelua, mutta kyllä Laipanmaasta erämaatakin löytää.

Kaikenlaista retkeilyroipetta ja -vaatetta on tullut viimeisten parin vuoden aikana haalittua. Ja nyt sen alkaa huomaamaan, kun yöreissulle välttämättömien (mukavuus)varusteiden pakkaaminen tapahtuisi tarvittaessa 15 minuutissa. Puoli seitsemän maissa illalla käänsin auton keulan Hervannasta kohti Kangasalaa. Sahalahdella pysähdyin tankkaamaan auton ja pian Sahalahden jälkeen käännyin pikitieltä soratielle.

Soratietä riitti toistakymmentä kilometriä, kunnes saavuin Rajalan metsäkämpän ympäristöön. Netistä hätäisesti tallentamani esitteen mukaisesti kämpän lähistöltä löytyi tuttu P-merkki. Parkkeerasin auton parin muun auton seuraksi. Kahden sekunnin harkinnan jälkeen päätin lähteä kiertämään opastaulun kartalle piirrettyä Elamon kierrosta, jonka ensimmäinen kiintopiste olisi kilometrin päässä sijaitseva Ruokojärvi laavuineen (Laipanmaan esite).

Luopioinen EK (kuvalla ei ole tarkoitus ottaa kantaa yhteiskunnassa vellovaan parkkikiekko-raivoon)

Luopioinen EK (kuvalla ei ole tarkoitus ottaa kantaa yhteiskunnassa vellovaan parkkikiekko-raivoon.)

En odottanut Laipanmaalta kovin suuria, sillä tiesin sen olevan melko pitkälle talousmetsää. Myös karttaohjelman vilkaiseminen kertoi, että alueella oli paljon metsäautoteitä ja useiden vesistöjen rannoilla näkyi mökiltä vaikuttavia mustia täpliä. Mutta valinnan mahdollisuudet ovat Pirkanmaalla lopultakin aika vähissä, jos ei halua alkaa piirtelemään aivan omia reittejään. Niinpä päätin antaa Laipanmaalle mahdollisuuden ja lähdin kävelemään koira hihnassa edelläni pitkin hakkuuaukon läpäisevää polkua. Ilta alkoi jo hämärtyä, tälle illalle ei juuri muuta ehtisi kuin kävellä hieman pidemmälle ja etsiä sopivan leiriytymispaikan.

laipanmaa2

Polku oli erottui maastosta hyvin, ja oli myös tasaisin välein merkitty sinipäisillä tolpilla. Maasto näytti hämärän latteudessa ehkä todellistakin latteammalta, kuten seuraava päivä tulisi osoittamaan. Maisemien ihailu siis ei ollut tällä kertaa pääasiassa, kun pistimme Mandin kanssa jalkaa toisen eteen.

Ruokojärven rannassa olin hieman ihmeissäni, kun kartalla luvattua laavua ei näkynyt missään. Laavu löytyikin sitten parinsadan metrin päästä rannasta, metsäautotien päästä. Harvoin olen nähnyt yhtä luotaansa työntävää laavunpaikkaa. Laavu oli rakennettu heinikkoiselle sorapatjalle hakkuuaukean reunaan. Koiran takia halusin majoittautua juuri telttaan, joten oli helppo tehdä päätös jatkaa matkaa Iso-Laipan tai Vähä-Laipan maisemiin.

Ruokojärven laavu

Ruokojärven laavu

Iltahämärä jatkoi laskeutumistaan vieden loputkin varjot mennessään. Taivaalla ei näkynyt pilviä, mutta tuohon aikaan metsä näytti samalta kuin pilvisenä päivänä. Polku kulki läpi soraisten kynnösalueiden, kuusivaltaisten sekametsänotkojen, kankaiden ja lehtojen, kunnes päädyin seuraavalle kiintopisteelleni, Laipanjärvien vierestä kulkevalle tielle.

Pienen karttatiedustelun jälkeen arvelin telttapaikkani löytyvän Vähä-Laipalta, ja jatkoimme kävelyä vielä kilometrin verran. Jossakin vaiheessa alkoi näyttää siltä, että ei siitä kuusikosta ja heinikosta löydy kaunista teltanpaikkaa lainkaan, mutta lopulta Vähä-Laipan lounaisnurkasta löytyi hieno kangasmaasto. Pudotin rinkan selästäni ja aloin pystyttämään telttaa. Telttaa pystyttäessäni alkoi tulla jo kunnolla pimeä, sisäteltan kiinnittämistä varten jouduin kaivamaan jo otsalampun esiin.

laipanmaa4

Teltan pystytyksen jälkeen keittelin kaasukeittimellä talkkunapuurot ja kahvit. Maasto oli sen verran kuivan tuntuista, että en viitsinyt alkaa risukeittimellä tohraamaan. Koirakin siinä lotaisi iltaruokansa, ja hetken ihmettelyn jälkeen aloimme olla valmiita yöpuulle. Pakko myöntä, että kyllä illan pimeys oli mukavampi ottaa vastaan, kun mukana oli tuo karvainen kaveri.

Mandi itse oli ihan selvästi hieman hämillään pimeydestä ja omituisesta kangasputkilosta. Se kävi pari kertaa pyörähtämässä teltan sisällä tutustumiskierroksensa, mutta nukkumaanmenon koittaessa minun piti käydä nostamassa koira sisälle. Muutaman minuutin pyöriskelyn jälkeen se löysi paikkansa, ja kohta alkoi jo tutuksi tullut tuhina. Taas yksi päivä näyttelytreeneineen ja kävelyineen oli tehnyt tehtävänsä tämän koiran elämässä. Itse nautiskelin vielä tunnin verran Tuomas Kyrön Urheilukirjaa lukien. Jostakin kuului tasainen bassojympytys, liekkö jossakin lavalla tanssit, tai mökillä juhlat. Hieman se taas palautti maanpinnalle.

Yö oli lämmin, kerrasto meinasi olla liikaa ja herätti minut muutamankin kerran. Mutta mukava oli nukkua. Koirakin nukkui hyvin. Yöllä se havahtui yhden kerran samaan sammalikon kahahteluun kuin itsekin havahduin. Pienen puhahtelun jälkeen se vakautui taas kerälleen, ja minä käänsin kylkeä. Konkoilimme teltasta ulos joskus puoli yhdeksän maissa. Päivästä näytti tulevan yhtä aurinoinen ja lämmin kuin edellisestäkin. Aamupalaksi tuttu sekoitus kaurapuuroa ja Lämmin Kuppi -marjasoppaa. Koiralle omia kuivaherkkujaan. Leiri kasaan ja kohti Elamojärveä.

Vähä-Laippa

Vähä-Laippa

Aamupäivän auringossa ympäristö näytti paljon mukavemmalta kuin illan hämärissä. Oikeastaan maasto oli ihan mukavaa käveltävää, ja metsätyypit vaihtelivat. Mustikoita oli polun varressa paljon, paikoin vieläpä erittäin isoja ja makeita. Elamojärvellä kävimme katsastamassa rantakalliolla yksityisten mökkien välissä sijaitsevan laavun ja tulipaikan, mutta oikeastaan pysähtymättä jatkoimme kulkuamme kohti Verkkojärveä. Välissä pidimme lyhyen miehen- ja koiranjuottotauon, mutta muuten annoimme monoille ja tassuille liikettä, kun tuntuivat olevan hyvin syönnillään.

Elamojärven laavulta

Elamojärven laavulta

Verkkojärven rannoilla oli uusia hakkuaukkoja ja polut niiden myötä vähän hukassa. Ajattelin kävellä tietä pitkin laavulle, mutta tieltä havaitsin mielenkiintoisen näköiset rauniot, joita piti mennä vilkaisemaan. Jälkeenpäin tarkistin netistä, että raunioiden historia on varsin erikoinen:

Verkkojärven kiviseinäisten rakennusten rauniot. Matts eli Verkkojärven Matti syntyi täällä kymmenlapsisen perhen kuudentena vesana vuonna 1865. Matti oli torpan viimeinen asukas. Hän pelkäsi tulta ja sammakoita ja rakensi sitten kiviset seinät puurakennuksen ympärille. Hän rakensi myös kivisen tien Verkkojärven rantaan.
Sappee.fi

Raunioissa oli nähtävillä ikkuna-aukot

Raunioissa oli nähtävillä ikkuna-aukot

Raunioiden luota löytyi myös kadonnut polku. Kävimme pyörähtämässä laavulla ja Verkkojärven rannassa, oikein mukavan näköinen paikka. Laavu oli nimetty kivisten seinien rakentajan mukaan (etunimikaimani), se selvisi laavun otsalaudoitukseen tehdystä kyltistä. Reissun ensimmäiset ihmiset näimme myös, olivat menossa uittamaan koiraansa. Verkkojärveltä oli enää alle kilometrin matka autolle. Se meni nopeasti. Autolle päästyämme sidoin koiran hihnastaan puuhun, ja keitin pikaisesti matkakahvit.

Verkkojärven kaiman nimikkolaavu

Verkkojärven kaiman nimikkolaavu

Kotona olimme ennen kahta. Jälleen kerran mukava osoitus siitä, että 15–20 tunnissakin pääsee ihan mukavasti retkeilytunnelmiin, ja fiilis on melko pitkälti sama kuin olisi ollut reissun päällä pidempäänkin. Koira toi reissulle mukavasti seuraa ja seurailtavaa. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia retkiä, joita toivottavasti Mandin kanssa ehdimme  kokea vielä paljon.

Laipanmaa, mitähän tuosta nyt sanoisi. Ihan kiva paikka, jonne on melko matala kynnys lähteä retkeilemään ilman suuria ennakkovalmisteluja. Opaskartat ja opasteet olivat ihan kelvolliset. Rakennetut tulipaikat ja laavut ajoivat varmasti asiansa ihan hyvin, lukuunottamatta Ruokojärven laavua, josta tulee kyllä vain pahalle tuulelle.

Polut olivat hyväkuntoisia ja pitkoksia oli rakenneltu pahimpiin paikkohin. Paikoin pitkokset olivat pääseet lahoamaan, ja “työsauma” oli melko hyvin nähtävissä. Parin-kolmen kesän vanha lankutus vaihtui äkkiä lahoksi, ja vaiheessa olemisen paljasti viimeistään polun vieressä makaava lankkukasa. Ehkä ne kannattaisi käydä joskus naputtelemassa paikalleen, muuten on lahot lankut sekä asennettuina että asentamattomina.

Maisemiltaan aika peruspolkua, eniten tykkäsin Elamojärven ja Verkkojärven välisestä, hieman pidemmästä pikataipaleesta. Täytyy varmaan joskus käydä kiertämässä myös muita rengasreittejä alueella. Perheretkeilijöille alue tarjoaa helposti saavutettavia nuotiopaikkoja. Jos taas lähden pienten lasten kanssa patikoimaan, löytyy Pirkanmaaltakin mielestäni Laipanmaata parempia vaihtoehtoja.

Digipokkari pitäisi hankkia. Saisi parempitasoisia kuvia kuin kännykällä. Jotenkin olen laiskistunut kantamaan järkkäriä mukanani, etenkin kun yleensä liikun oman keskittymisensä vaativan koiran kanssa.

Juttu julkaistu alun perin Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Rajalan kämppä kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6812828, E 370273.

Karvapohjasuksi Kangasalta – OAC KAR

Tämä resepti yhdistää ikivanhaa osaamista nykytekniikkaan: otetaan reilu annos tunturisuksea, sopiva määrä metsäsuksea, ripaus lumikenkää ja siivu nousukarvaa. Kuorrutukseen tarvitaan reilu annos telemark-sidettä ja pari siivua lumilautasidettä. Ainekset pannaan uuniin, paistetaan kauniin värisiksi ja lisätään kuorrutus. Tulos viedään lumihankeen ja nautitaan heti. Tervetuloa karvapohjasuksien maailmaan.

Suksitehdas Pirkanmaalla

Kangasalla sijaitseva OAC Sport on ainoa suomalainen suksitehdas, joka valmistaa teräskanteilla varustettuja karvapohjasuksia. Suksien valmistuksen OAC aloitti vuonna 2012. Valikoimasta löytyvät tätä kirjoittaessa mallit KAR, WAP, POH ja XC, joista kolme ensimmäistä ovat eri pituisia ja eri kokoisille ihmisille tarkoitettuja liukulumikenkänäkin tunnettuja lyhyitä ja leveitä suksia, ja viimeksi mainittu pitempi ja kapeampi tunturisuksi kiinteällä karvapohjalla. Suksien lisäksi OAC valmistaa retkiluistimia ja yleiskäyttöisiä siteitä, sekä harjoittaa urheiluvälineiden tukkukauppaa.

Sain kokeiltavakseni parin 147 cm pitkiä KAR-suksia EA-siteellä varustettuna. Sukset osoittautuivat varsin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi, joilla hiihtäessä umpihanki näyttäytyy varsin toisenlaisena elementtinä kuin perinteisen metsäsuksen kanssa liikkuessa. Aikaisempi kokemus Altai Hok -suksista mielessäni kävin kokeilemassa suksia vaihtelevissa maastoissa ja lumioloissa sekä Pirkanmaan että Keski-Suomen metsämaisemissa.

KAR 147 on nimensä mukaisesti 147 cm pitkä. Sukset valmistetaan Kangasalla, Tampereen kupeessa.

KAR 147 on nimensä mukaisesti 147 cm pitkä. Sukset valmistetaan Kangasalla, Tampereen kupeessa.

Karvaa suksen pohjassa?

Nousukarva on vapaalaskijoille tuttu väline: suksen pohjaan liimalla tarrautuva karvasuikale pitää toiseen suuntaan ja luistaa toiseen. Niiden avulla tunturiin nousu hiihtämällä on helppoa kuin heinänteko. Kun on ylös asti päästy, karva irrotetaan suksesta ja laitetaan reppuun, minkä jälkeen suksilla lasketaan mäki alas. Ilman karvaa suksessa ei ole enää pitoa, mutta luistoa sitäkin enemmän.

Tunturiin kiivetään yleensä koko suksen mittaisten nousukarvojen avulla, mutta niitä saa myös lyhyempinä, vain suksen pitoalueelle kiinnitettävinä suikaleina, jotka luistavat jonkin verran myös alamäessä. Nousukarva onkin kätevä varuste esimerkiksi ahkion kanssa hiihdettäessä, jolloin suuremmatkin ylämäet taittuvat ilman ongelmia hyvän pidon tukemana. Irrotettavissa karvoissa ongelmana on kuitenkin lumen ja jään pakkautuminen suksen ja karvan väliin, sekä vaatimaton sivuttaispito, koska karva nostaa suksen kantit paksuutensa verran lumesta irti.

KAR-suksessa on nousukarva on integroitu osaksi suksen rakennetta, joten sitä ei tarvitse yhtenään olla irrottamassa ja kiinnittämässä. Pohjaan upotettuna se luistaa irrotettavia karvoja paremmin, ja samalla suksen kantit pysyvät samassa tasossa kuin karvan pinta, jolloin sivuttaispitoa on tarjolla kaikissa olosuhteissa. Kiinteä karva toki hidastaa jonkin verran laskunopeutta, mutta pehmeässä hangessa laskiessa siitä ei juuri ole haittaa.

Hiihtokenkinä KARien kanssa kannattaa käyttää vaelluskenkiä tai vastaavia, tukevia jalkineita. Tukevalla kengällä suksiin saa parhaan ohjaustuntuman. Kuva: Kaisa Kuisma

Hiihtokenkinä KARien kanssa kannattaa käyttää vaelluskenkiä tai vastaavia, tukevia jalkineita. Tukevalla kengällä suksiin saa parhaan ohjaustuntuman. Kuva: Kaisa Kuisma

Karvapohjasuksien historiaa

Alkujaan karvapohjasuksen idea ulottuu jo satojen, ellei tuhansien vuosien taakse. Keski-Aasian Altai-vuoristossa on hiihdetty jo ammoisina aikoina lyhyillä karvapohjaisilla suksilla. Maasto siellä on jyrkkäpiirteistä ja metsäistä, joten pito on ollut ensisijaisen tärkeää, rinteen jyrkkyys kun on useimmiten tarjonnut luistoa riittämiin. Suksen pohjakarvaksi asennettiin esimerkiksi hevosen nahkaa siten että karvat osoittivat taaksepäin. Tällöin ponnistavalle sukselle saatiin pitoa ja eteenpäin työnnettävälle luistoa.

Suomessa entisaikain eriparisista suksistä eli lylystä ja kalhusta jäkimmäinen oli myös karvapohjainen. Pitempi lyly oli luistoa varten optimoitu pitkä ja kapea sileäpohjainen suksi, jota pidettiin toisessa jalassa. Toisessa oli puolestaan lyhyt, vähän leveämpi ja vaikkapa peuran nahalla pohjustettu kalhu, jolla potkittiin vauhtia. Hiihtotyyli poikkesi jonkin verran nykyisestä, mutta se soveltui varsin hyvin vaihtelevissakin maastoissa liikkumiseen. Jos lylyä ja kalhua haluaa tarkastella lähemmin, niin kansallismuseon kokoelmista sellaiset löytyvät.

Lyhyt ja leveä suksi on aasialaisista lähtökohdistaan päätynyt myös monen venäläisen hiihtovarusteeksi. Venäläistä puista Taiga-suksea on Suomessakin näkynyt joskus myynnissä. Se sopii varsin hyvin pusikoissa ja tiheissä metsiköissä hiihtelyyn, ja etenkin metsästäjät ovat suosineet tätä mallia. Myös kotimaiset metsäsuksivalmistajat ovat tehneet lyhyitä suksia metsästäjien käyttöön. Nämä sukset ovat kuitenkin Taigan tapaan karvattomia ja suorakylkisiä, eikä niissä siten ole kaarto-ominaisuuksia. OAC:n KAR-suksissa sen sijaan on sivuleikkauksesta johtuen varsin hyvät kaarto-ominaisuudet, ja ne ovatkin mitä hauskimmat välineet umpihangessa lasketteluun.

Telemark-käännös onnistuu KAReilla mainiosti. Näillä suksilla pienikin metsäretki muuttuu hauskanpidoksi. Kuva: Kaisa Kuisma

Telemark-käännös onnistuu KAReilla mainiosti. Näillä suksilla pienikin metsäretki muuttuu hauskanpidoksi. Kuva: Kaisa Kuisma

Karvapohjasuksien uusi tuleminen

Suksena KAR on suomalainen vastaus maailmalla 2010-luvun alussa virinneeseen liukulumikenkäbuumiin. Oikeastaan niiden juuret juontavat Karhun 1990-luvun lopulla kehittämiin Meta- ja Karver-suksiin, jotka olivat ensimmäiset kiinteällä nousukarvalla varustetut teräskanttiset umpihankeen tarkoitetut nykysukset. Vaikka Karhun karvapohjasuksia valmistettiin vain lyhyen aikaa, on niillä kuitenkin ollut iso merkitys karvapohjasuksien kehitykselle.

Karhun suksivalmistuksen loputtua innokkaat harrastajat alkoivat kehittämään ideaa karvapohjasuksesta eteenpäin, ja nykyään teemasta on markkinoilla useita variaatioita. OAC aloitti karvapohjasuksien parissa toiminnan tuomalla maahan Altai Hok-suksia ulkomailta. Pian suksimallista kehitettiin oma versio Karhunkin tuotekehityksessä mukana olleen Antti-Jussi Tiitolan johdolla, ja lumista vuorta tarkoittavan KAR-nimisen suksen valmistus Kangasalla alkoi vuonna 2012.

Altai Hokiin verrattuna KAR on suksimaisempi: se on hieman jäykempi, jalkavampi ja nousukarvaa on pohjassa hieman lyhyemmällä matkalla. Käytetty nousukarva on kuitenkin laadukkaampaa, joten pidossa ei ole suuria eroja. KARissa suksen side on  sijoitettu siten, että päkiä on suksen painopisteessä, kun Hokeissa päkiä on lumikenkämäisesti painopisteen etupuolella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jalkaa ilmaan nostaessa KARin kärjen asento riippuu siitä, mihin jalalla osoittaa, kun taas Hokeissa kärki nousee aina lumikenkämäisesti ilmaan.

Teräskantein varustetuilla suksilla sivuttaispito säilyy jyrkissäkin mäissä.

Teräskantein varustetuilla suksilla sivuttaispito säilyy jyrkissäkin mäissä.

Siteen sijoittelusta johtuen myös nousukarvan sijoittelu suksen pohjassa on erilainen. KARissa karva on keskellä suksea, kun Hokeissa se on lähempänä suksen kärkeä. Tämä vaikuttaa jonkin verran mm. suksen luistoon ja laskuominaisuuksiin. KARin ominaisuudet ovat alamäessä lähempänä laskettelusuksia.

Kokemuksia

OAC:n KAR on kuin tehty suomalaiseen metsämaisemaan. Siinä yhdistyvät monen perinteisemmän hiihtovälineen hyvät puolet. Suksi on lyhyt ja ketterä, mutta leveänä sen kantavuus on lähes perinteisen metsäsuksen luokkaa. Suksissa on sivuleikkausta sen verran, että niillä pystyy alamäessa mutkittelemaan vaikkapa telemark-tyyliin. Suksen pitoalueelle upotettu pala nousukarvaa takaa pidon ylämäessä tai vaikkapa ahkiota kiskoessa, eikä hidasta vauhtia liikaa alamäessä, varsinkaan jos alla on pehmeä lumihanki. Karva toimii hidasteena lähinnä kovalla pohjalla hiihtäessä, vaikkapa jäisellä tiellä tai pinnaltaan kovaksi jäätyneellä korppuhangella.

Kunnon alamäkisuksien tapaan KARissa on teräskantit. Niistä on iloa erityisesti jyrkkää rinnettä viistoon kiivetessä, jolloin suksen kantti pureutuu paremmin rinteeseen. Alamäessä kantti taas pureutuu hangen pintaan, etenkin jos jalassa jotain kumisaapasta tukevampaa, kuten vaikkapa vaelluskengät, jolloin leveän suksen kallistaminen onnistuu paremmin. Kenkään räikkälukkojen ja remmien avulla kiinnittyvässä EA-siteessä hiihtokenkänä voi käyttää mitä tahansa sopivan tukevaa jalkinetta.

Vasemmalla uusi EA-side ja oikealla vanhempi X-trace. Ensinmainittu on suksikäyttöön tukevampi, mutta jälkimmäistä valmistetaan edelleen varsinkin retkiluistelijoiden käyttöön.

Vasemmalla uusi EA-side ja oikealla vanhempi X-trace. Ensinmainittu on suksikäyttöön tukevampi, mutta jälkimmäistä valmistetaan edelleen varsinkin retkiluistelijoiden käyttöön.

OAC:n EA-siteiden rakenne on sellainen, että äärimmäisessä rasituksessa siteen kumijousitus antaa periksi, ja siteen kantapala ja kenkä irtoaa suksesta. Tällä vältetään jalkoihin kohdistuvia vammoja kaatumistilanteessa. Jos joustopala ei huku hankeen, side on helppo kasata uudelleen. X-Trace Pivot-siteessä jousi on metallinen, mutta laukaisumekanismi perustuu metallisen nastan murtumiseen, ja uudelleenkokoaminen vaatii sen uusimista. Tästä syystä side soveltuu paremmin retkiluistimiin kuin suksiin. Siteisiin on saatavana varajousia, ja sellaiset kannattaakin hankkia mukaan ainakin pitemmille retkille, etenkin jos suksilla on tarkoitus laskea mäkeä.

Karvapohjasuksi ei vaadi erityistä pitovoitelua. Luistoalueelle levitettävä laskettelusuksista tuttu parafiini riittää pitämään sukset hiihtokuntoisina pitkään. Karvalle taas on olemassa oma hoitoaineensa, joka parantaa sen luistoa ja vähentää karvan vettymistä märällä kevätkeleillä. Useimmissa olosuhteissa suksella pärjää siinä missä tavanomaisellakin suksella. Ainoastaan vastasatanut lämmin nuoskalumi tarttuu sen pohjaan, mutta niissä olosuhteissa lumi tarttuu myös tavanomaisiin suksiin. Suksen pohjakarva ei ole erityisen kulumisherkkää, mutta se on kuitenkin tarvittaessa vaihdettavissa uuteen.

Karvapohjasuksi sopii pehmeässä umpihangessa laskemiseen erittäin hyvin. Pehmeässä umpihangessa karvapohja ei juurikaan rajoita luistoa, toisin kuin vaikkapa kovalla tai jäisellä pinnalla, jossa meno on tökkivää. Pehmeässä takamaastossa niillä on kuitenkin ilo laskea mäkeä, ja kun offarihiihtäjille tuttu karvan liimailu ja irrottelu jää pois, jaksaa hieman pienempääkin mäkeä suhata ylös ja alas ihan ilokseen. Itse asiassa, touhu on niin hauskaa, että suksien kanssa saa sopivassa mäessä hyvinkin kulumaan päivän ihan huomaamattaan.

EA-siteen kokoa voi säätää helposti: nostetaan kantapalan lukkoa, liu'utetaan kantapala sopivaan kohtaan ja painetaan lukko takaisin kiinni.

EA-siteen kokoa voi säätää helposti: nostetaan kantapalan lukkoa, liu’utetaan kantapala sopivaan kohtaan ja painetaan lukko takaisin kiinni.

KAR-suksi sopii hauskanpidon lisäksi myös työntekoon. OAC:n Rami Valosen mukaan karvapohjasuksia on viime vuosina mennyt mm. sähköyhtiöiden työntekijöille lumituhojen korjaustöihin. Suksen ovat löytäneet myös monet luontokuvaajat, biologit ja muut ammatikseen luonnossa liikkujat. Lyhyt ja ketterä suksi sopii mainiosti hankalissa maastoissa liikkumiseen. Yksi lyhyiden karvapohjasuksien vahvuuksista on myös se, että ne mahtuvat helposti auton takakonttiin. Ne ovat kätevät ottaa sieltä käyttöön, ja nopeat pakata takaisin. Lyhyen suksen vaatima säilytystila hiihtokauden ulkopuolellakin on minimaalinen täysimittaisiin metsäsuksiin verrattuna.

Yhteenveto

Parasta suksissa on niiden vaivattomuus: jos eteen tulee ylämäki, sen voi hiihtää suoriltaan ylös, ja jos tulee alamäki, sen voi laskea mutkitellen alas. Sukset ovat parhaimmillaan pehmeäpintaisella jonkin verran kantavalla hangella. Kovalla pohjalla hiihdellessä suksien karva tökkii, eikä sivuttaispito ole kaikkein paras, mutta suksia ei ole kovalle pohjalle tarkoitettukaan. Hiihtokenkänä kannattaa käyttää tukevia vaelluskenkiä. Tarttuvalla kelillä karva kerää helposti lunta, mutta keli on hankala myös muille suksille. Lämpimällä kevätkelillä karvapohja kastuu, mutta se myös kuivuu nopeasti lämpimässä. Pakkaskelillä sukset ovat huolettomat.

Suksi soveltuu hyvin sekä päiväretkiin että myös pidempiin retkiin, ja tietysti hauskanpitoon hoidettujen rinteiden ulkopuolella. Erityisen hyvin suksi sopii sinne, missä perinteisellä pitkällä metsäsuksella on hankaluuksia, eli mäkiseen ja tiheäpuustoiseen maastoon sekä ahkion vetoon. Kompaktina suksi on myös helppo ottaa mukaan reissuille auton perälle vaikka ihan  varmuuden vuoksi. Karvapohjasuksi on erittäin toimiva kulkuväline talvisessa luonnossa.

Testattu suksi: OAC KAR 147

Valmistaja: OAC Sport, Kangasala

Pituus: 147 cm

Paino: 1920 g/suksi EA-side asennettuna.

Suositushinta: n. 490 euroa/pari siteineen (EA).

Lisätietoja: www.skinbased.com

Ohtolan Pirunkallion luola, Kangasala

Kangasalan kaksi tunnetuinta luolaa sijaitsevat niin lähekkäin, että käydessämme joulukuussa 2015 tutustumassa Lempokiven luolaan, päätimme myös etsiä Pirunkallion luolan.

Aurinkoinen päivä oli selkeästä taivaasta johtuen kirkas ja viileä, vaikka lunta ei ollutkaan maassa. Ajoimme pitkin Valkeakoskelle johtavaa mutkittelevaa tietä peltojen lomitse ja yritimme tarkkailla, näkyisikö luola selkeästi tielle. Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin meidän varmasti jo ohittaneen luolan ja käännyimme takaisin.

Hetken aikaa harhailtuamme, kännykän koordinaatit paljastivat aivan tien laidassa kohoavan pienoisen kumpareen, jota ei ohi ajaessaan varmasti vilkaisisi kahdesti. Kallion pohjoispuolelta löytyi pellonkaistale, jonka reunalle auto oli helppo jättää. Paikalta lähti jopa polku, jonka arvasimme vievän luolalle.

Jos Lempokiven luolan ympäristö oli ollut jylhä ja mielikuvitusta innostava, Pirunkallio oli nimestään huolimatta kaikkea muuta. Vaikka ennakkoon tiesimmekin luolan historiallisesti merkittäväksi luolatutkimusten kannalta, emme odottaneet siltä ympäristön perusteella juuri mitään. Seisoessani matalan kallion harjalla, ohitse ajavat autoilijat varmasti ihmettelivät, kuka oli paikalle vaivautunut peltoja ihastalemaan.

Vaan kumpareen eteläpuolella meitä odotti lieveästi sanoen mielenkiintoinen yllätys.

pirunkallionluola8

Vain hieman yli metrin korkuisessa kallioseinämässä avautui ammottava suuaukko aivan maan pinnalla. Kosteus ja pakkanen olivat jäädyttäneet sen reunamille jo muutamia jääpuikkoja teräviksi hampaiksi. Kurkistaessamme sisälle luolaan, sen pimeys oli huimaava kontrasti kirkkaalle päivälle.

Pirunluolan hampaat

Pirunluolan hampaat

Onneksi mukanamme oli kunnon valonlähde, sille luolaan ryömiessämme huomasimme jyrkän pudotuksen tunnelin suulta varsinaisen luolan pohjalle. Vaatteemme eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, mutta kun kerran olimme paikalle jo tulleet, ei pois ollut lähtemistä, ennen kuin luola oli valloitettu.

Näkymä luolan sisälle suuaukolta.

Näkymä luolan sisälle suuaukolta.

Ryömimme koko perheen voimin sisälle luolan pimeään ja totesimme, että mikäli viisivuotias poikamme olisi yksinänsä tänne laskeutunut, olisi pois pääsy ollut jos ei suorastaan mahdotonta, niin ainakin äärimmäisen hankalaa. Niin korkea oli tuo tunnelinsuun porras.

Liuskayökköset (Scoliopteryx livatrix) talvehtimassa

Liuskayökköset (Scoliopteryx livatrix) talvehtimassa

Sisällä luolassa oli kuitenkin kotoisaa. Poissa olivat paikkaan monesti liitetyt etanat, joita Kangasalla näkee kiviin liimautuneena kaikkialla. Paikalle ei ollut muutamaa liuskayökköstä lukuunottamatta ilmaantunyt vielä merkittävissä määrin perhosiakaan.

Luolassa oli vielä niin lämmin, ettei kattoon höyrystynyt vesi ollut jäätynyt.

Luolassa oli vielä niin lämmin, ettei kattoon höyrystynyt vesi ollut jäätynyt.

Kotoisalla luolalla oli juuri sopivasti korkeutta ja leveyttä, että sitä saattoi jo sanoa huoneeksi. Harmittelimme, ettemme olleet huomanneet ottaa mukaan eväitä, sillä niiden syönti luolassa olisi varmasti lisännyt kokemuksen mukavuutta. Nälkä alkoi nimittäin ajaa meitä eteenpäin ja lähdimmekin paikalta melko pian.

pirunkallionluola6

Kömpiessämme maan alta takaisin taivasalle, hienoinen pettymys kouraisi sisintä. Upea luola oli aivan autotien varressa ja olisin mieluusti vielä viipynyt hetken pidempään siinä mystisessä tunteessa, jonka kallion uumenissa käyminen oli herättänyt.

Tuntuu uskomattomalta, että tämäkin luola on uhannut aikanaan jäädä tielinjan alle. Nytkään paikalla ei ole mitään muuta merkkiä luolasta, kuin tuo pohjoisrinteeltä lähtevä pieni polku. Kuinka paljon näin hienoja paikkoja Suomen luontoon vielä kätkeytyykään? Ja kuinka monet niistä on jo menetetty asfaltin ja kumirenkaiden alle?

Kartta.ETRS-TM35FIN  N: 6813849 E: 339313

Lempokiven luola, Kangasala

Vuosi 2015 oli lopuillaan, mutta säät olivat edelleen hyvin suosiolliset lähiseutumatkailulle. Pukki oli kontissaan kiikuttanut minulle Suomen luolat -kirjan, sekä astetta tehokkaamman led-valon, joten olihan se nyt väkisinkin lähdettävä jotain luolia tarkastamaan!

Muutamiltakin työkavereilta olin kuullut mainintoja Kangasalan luolista, joten päätimme ottaa kurssin niitä kohti.

Pakkasta oli vain muutama aste ja aurinko oli vasta nousemassa ajaessamme kohti ensimmäistä luolaa. Ajelimme rauhakseltaan Hervannan kautta kohti määränpäätämme, Saarenmaantien laidalta löytyvää Lempokiven luolaa.

Tyypillisesti retkikohteet ovat löytyneet kätevästi niihin piilotettujen geokätköjen avulla, mutta tällä kertaa paikalla ei ilmeisesti ollutkaan kätköä. Koska tulimme eri suunnasta kuin Suomen luolat -kirjassa neuvotaan, tarkkailimme varuiksi tien molempia laitoja ja silti onnistuimme ensimmäisellä kerralla ohittamaan kuusikkoon kätkeytyvän vuoren.

Palatessamme takaisin, uumoilimme oikein luolan lokaation ja hissukseen köröttelemällä näimmekin puiden takaa varjoihin kätkeytyvän kalliojyrkänteen. Joten ei muuta kuin auto parkkiin tien syvennykseen ja luolaa etsimään!

lempokivenluola3

Aamu oli ehtinyt jo se verran pitkälle, että aurinko hohkasi kultaisena metsäkaistaleen takaiselta pellolta. Ei auttanut muu kuin käydä ensin tarkistamassa tämä upea hohde. Ilman tuota koiliekkiä olisimme varmasti heti suunnanneet kalliolle, sillä muutoin metsä ei mitenkään suuren suurta vaikutusta onnistunut tekemään.

lempokivenluola1

Aikamme ihmeteltyämme siirryimme tutkimaan itse vuorta, joka olikin vaikuttava näky! Lempäälän Hirvi-Simunan luola tuli helposti mieleen, mutta Lempokivi oli vielä jylhempi.

lempokivenluola2

Idästä päin lähestyessä kallion ohi kiemurtelee pieni tietä seuraava polku. Se ohittaa suunnattoman lohkareen, jonka alle jaa pienoinen lippaluola. Hyvällä tahdolla siinä mahtuisi makuulteen pitämään sadetta aikuinenkin, mutta lapselle se oli juuri sopivan kokoinen ihmeteltäväksi.

Hieman pidemmälle jatkaessamme osuimme lohkareikkoon, joka luo oman labyrinttinsä kallion juurelle. Sen verran isoja ja ammottavia aukkoja lohkareiden väliin oli jäänyt, että katsoin paremmaksi pitää hieman tavallistakin tarkemmin silmällä kohta kuusivuotiasta rämäpäätämme. Tämä kun olisi varmasti helposti sujahtanut syvällekin kivien koloon liukkaalta pinnalta.

Kovinkaan kauan ei varsinaista luolaa tarvinut etsiä, sillä se oli aivan selvän piha-aitauksen perällä.

Sisällä luolassa

Sisällä luolassa

Pienoinen ovi maan tasolla avautui ihan reilun kokoiseen luolaan, jossa oli huomattavasti pakkasilmaa lämpimämpää. Sisään joutui konttaamaan, mutta oviaukosta päästyään mahduin jo paikoin seisomaan lähes suorassa. Tuntui uskomattomalta, että vain kivenheiton päässä oli ajotie! Sen verran maagiselta paikka vaikutti. Tarinat luolaa asuttavista pikkupiruista oli helppo ymmärtää.

Valitettavasti paikalla oli käynyt myös nykyajan pikkupenteleitä. Luolassa oli enemmän kuin tarpeeksi tyhjiä aerosolipulloja. Mutta ainakaan vielä paikkaa ei oltu sotkettu tageilla.

Luolaa ihasteltuamme kiipeilimme vielä vuoren huipulle. Näköalat eivät juuri avautuneet, mutta tulipahan käytyä!

Vaikka viime vuoden aikana retkeilimmekin oikein urakalla, jäi tämä reissu muistoihin ensimmäisenä kertana, jolloin poikammekin oli jo todella innoissaan. Örkkejä kivien välissä leikittyään poika totesikin: “Tänne voitaisiin tulla vaikka kaksi kertaa päivässä!”

Kävimme samalla reissullamme myös Ohtolan Pirunkallion luolalla. Kertomuksen sieltä pääset lukemaan tästä!

KarttaETRS-TM35FIN   6816058 

Toim. huom. Jos pukki ei hoksannut tuoda sinulle Suomen luolat -kirjaa, voit hankkia sen kaupastamme.

Vehoniemenharju, Kangasala

Tampereen lähiympäristön helmet ovat monelle kaupunkilaiselle tutkimattomia. Kangasalan neljästä näkötornista eteläisin kohoaa Vehoniemenharjulla, Längelmäveden ja Roineen välisellä harjukannaksella, joka tunnetaan myös maanmainiosta automuseosta.

Harju on osa samaa ketjua, johon kuuluu myös Tampereen tunnettu Pyynikinharju. Sen pohjoispuolella aukeaa Kaivannon 1800-luvun alkupuolella kaivettu kanava, joka muuttui rakenteiden murtumisen takia huhtikuussa 1830 avoimena virtaavaksi kanavaksi. Längelmäveden pinta aleni silloin kaksi metriä Roineen tasolle.

Kanava erottaa Vehoniemenharjun läheisestä Keisarinharjusta. Paikalliseksi perinteeksi on muodostunut kuoreen lippoaminen eli haavipyynti kanavasta jäidenlähdön jälkeisenä kutuaikana.

Jpeg

Kuoreen lippoamista aamuyöllä

Vehoniemenharjun korkein kohta on merenpinnasta 135 metriä. Sen laella sijaitsee vuonna 1983 avattu Vehoniemen automuseo sekä vuonna 1927 rakennettu, 13 metriä korkea Vehoniemenharjun näkötorni, joka onneksi säästyi Kangasalla 2000-luvulla riehuneen pyromaanin raivolta.

Ensimmäinen näköalatorni paikalle rakennettiin jo vuonna 1892. Huipulle johtaa 66 puista askelmaa ja näköalat ovat huikaisevat joka suuntaan. Hyvällä säällä horisontissa näkyy jopa Näsinneula!

Jpeg

Jpeg

Vehoniemen automuseo on myös mielenkiintoinen käyntikohde. Sen paikalla sijaitsi vuosina 1928–1980 suosittu retkeilymaja ja ravintola, jossa vierailivat aikoinaan Norjan kruununprinssi Olavi sekä natsien Gestapon päällikkö Heinrich Himmler.

Museoon on kerätty tyylikkäitä vanhoja autoja ja moottoripyöriä, joista osa on varsinaisia harvinaisuuksia. Näyttelyn helmiä ovat mm. presidentti J.K. Paasikiven käytössä ollut edustusauto sekä Rolls-Royce Silver Ghost vuodelta 1921. Sisäänpääsy on ilmainen.

Jpeg

Harjun päältä kulki entisaikaan historiallinen reitti Hämeestä kohti Pohjanmaata. Sitä pitkin kulkivat myös Ruotsin kuningas Kustaa III ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraillessaan Tampereella. 1930-luvulla tiestä tuli osa Hämeenlinnasta ja Lahdesta Tampereelle kulkevaa valtatietä, joka kuitenkin sotien jälkeen rakennettiin uudelleen harjun matalammalle pohjoissivulle.

Harjun päältä kulkevan, luoteessa hiekkaiseksi muuttuvan tien varrelle jäävät upea 2 kilometrin pituinen luontopolku, pieni mutta vaikuttava Uhkainlampi sekä paikallisten suosima uimaranta, jolta pääsee pulahtamaan Roineen “armaissa aalloissa“.

Vehoniemenharju on myös luonnonsuojelualue, jonka rinteiden kasvuolosuhteet vaihtelevat hyvinkin suuresti. Auringonsäteiden paahtamalla Roineen puoleisella rannalla on kuivahkoa kangasmetsää, jossa mänty on hallitseva puulaji, kun taas Längelmäveden puoleinen rinne on varjoisa ja paikoin lehtomainen.

Alueen merkittävin erikoisuus ovat osin luonnonvaraiset visakoivut. Luontopolku laskeutuu lähes 50 metriä harjun laelta portaita pitkin alas Roineen rantaan:

Jpeg

Jpeg

Paikalla on asuttu jo tuhansia vuosia sitten, mistä kertoo ylärinteen kivikautinen asuinpaikka kyltteineen:

Jpeg

Noin kilometrin kuluttua rantaa seuraileva polku kääntyy ylämäkeen ja ylittää harjulle johtavan asfalttitien. Sen toiselta puolen alkaa jälleen 20 metrin pudotus suppaan, jossa lepää mystisen kaunis Uhkainlampi. Tämä on varsinkin kuutamoöinä nimensä veroinen paikka!

Jpeg

Täältä luontopolku kiertää lähes 12-tien varteen ja takaisin kohti harjun lakea. Hikinen nousu rinnettä ylös johtaa takaisin Automuseon parkkipaikalle, josta on mukava kipaista museon kahvilan terassille nauttimaan virvokkeita.

Matkaa voi jatkaa joko etelään päin, jossa noin 3 kilometrin päässä on Punamultalukko, Suomen suurimpiin kuuluva suppa, tai pohjoiseen kohti Keisarinharjua ja Sarsan esihistoriallista asuinpaikkaa, jonka kohdalla “ilkeä Iharin koski saattoi Sarsan vaivaiseksi” yhdessä yössä 10. päivä huhtikuuta vuonna 1604. Sarsassa sijaitsee myös tunnettu Pohtiolammen sääksikeskus näkötorneineen, jossa kannattaa ehdottomasti pistäytyä!

Vehoniemenharju kartalla

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6811652 E 348213

Kuvat ja teksti: Mikko Vesterinen

Kangasalan Punamultalukko on valtava suppa

Lauantai 18.01.2014. Pakkasta noin 18 astetta, ei tuulen henkäystä, kaikki puut ja kasvit kuin sokerihuurrettuja. Lunta vain muutamia senttejä eli oikein mainio ulkoiluilma. Tänään olisi Punamultalukon valloitus tähtäimessä.

Kangasala–Pälkäne välillä on Vehoniemen- ja Syrjänharjut, jotka kuuluvat Salpausselän harju kokonaisuuteen. Harjuissa on lukkoja, jotka ovat mahdottoman syviä ja isoja tai vieläkin isompia monttuja: Väärälukko, Mustalukko, Punamultalukko ja Isolukko. Isolukko on ainoa lukoista, joka sijaitsee oikealla luonnonsuojelualueella.

Punamultalukolle johtavan polku-uran alkupäässä on luonnonsuojelualueen merkki. Suojelupäätös on laitettu kuuleman mukaan pannaan liittyen alueelle kaavailtuun Tavasen raakavesipumppaamoon.

Lähestymissuuntamme oli Pälkäneeltä. Pälkäneen keskustasta kohti Kangasalaa niin sanottua vanhaa Lahti–Tampere tietä. Pälkäneen keskustassa se on Onkkaalantie, muuttuen Pälkäneen ja Kangasalan rajalla Vanhaksi Pälkäneentieksi. Tältä tieltä käännymme oikealle Varalantielle ja nousemme noin puolikilometriä mäkeä. Kun seuraa tien oikeaa reunaa huomaa siinä ennen mäen lakea sinipohjaisen kyltin joka kieltää moottorikelkkailun. Näiltä kohdilta voi tien vasemmalta puolen etsiä autolle paikan. Tähän on Pälkäneen kirkon kohdalta 8,2 km.

1-punamultalukko (1)

Kannattaa lähteä seuraamaan polkua, jonka alussa oli tuo kyltti. Se viettää koko ajan kohti Punamultalukon pohjaa. Tieltä lukon pohjalle on matkaa muutamia satoja metrejä. Polku on kohtuullisessa kunnossa. Vasta sen alapäässä siinä on muutama syvä ura, joka hankaloittaa kävelyä.

3-punamultalukko (3)

Rinteiden jyrkkyys on kova. Puusto on kuusivaltaista. Polku vie lukon itä-päähän. Sieltä näkee puuttoman pohjan, joka on jyrkkien rinteiden rinnalla sykähdyttävän näköinen.

2-punamultalukko (2)

Lukon pojalla on pieniä monttuja. Potkiskelimme jonkun jo kaivamaa pientä kuoppaa. Sieltä löytyi punaista multaa.
Takaisin tielle tulimme toista puolta, myös polkua pitkin. Ennen autolle saapumista poikkesimme Varalantien toiselle puolelle ja käveltyämme muutaman sata metriä tulimme suurehkon soranottoalueen reunalle. Liekö tuo sitten ihmisen tekemä ”lukko”?

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6808743 E 350309

Kuvat ja teksti Mikko Forsten

Keisarinharju, Kangasala

Mobilian liikennemuseon (toiminnassa vuodesta 1992) parkkipaikan kupeesta lähtee ylös rinteeseen jyrkkä polku. Tätä Mobilian rakentamaa, 20 kysymysrastia käsittävää luontopolkua seurailemalla päätyy kahden järven – Roineen ja Längelmäveden – reunustamalle Keisarinharjulle, joka on yksi Suomen tunnetuimmista näköalapaikoista.

Tampereen Pyynikinharjun kanssa samaan jääkauden muovaamaan harjuketjuun kuuluva Kangasalan Keisarinharju (aiemmalta nimeltään Syrjänkorkee) kohoaa luode-kaakkoissuunnassa noin 4 kilometriä Kangasalan keskustasta kaakkoon, aivan Lahdentien (valtatie 12) vieressä. Kaivannon kanavan (rak. 1830) eteläpuolella Keisarinharju muuttuu Vehoniemenharjuksi.

Jpeg

Keskiajalla Keisarinharjua pitkin kulki vanha Tampereelle johtanut tie, jonka paikalla osin on nykyisin kävelytie, joka yhtyy Mobilian luomaan polkuun. Sitä pitkin paikan päälle saapui vuonna 1775 myös Ruotsin kuningas Kustaa III, joka oli matkalla perustamaan Tampereen kaupunkia tällä toisella Suomen-vierailullaan.

Kuninkaan kerrotaan tokaisseen, että tällä paikalla paholainen varmasti kiusasi Jeesusta näyttämällä tälle koko maailman ihanuuden. Kuninkaan vierailu on ensimmäinen kerta, jolloin historiallisissa lähteissä mainitaan harjua hyödynnetyn näköalapaikkana.

Jpeg

Nimensä Keisarinharju sai toisen korkea-arvoisen matkailijan vierailun jälkimainingeissa: Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili harjulla 10.9.1819 matkallaan Hämeenlinnasta Tampereelle. Hänen kunniakseen harjulle rakennettiin Vääksyn kartanon isännän määräyksestä Suomen ensimmäinen näköalapaviljonki sekä avattiin näkymäaukkoja muutoin tiheän puuston keskelle, jotta Roineen ”armaat aallot” ja Längelmäveden kimaltavat laineet erottuisivat paremmin.

Alkuperäinen paviljonki korvattiin vuonna 1881 matalahkolla puisella näkötornilla, joka jäi käyttöön aina 1950-luvulle saakka. Entistä ehompi puinen torni pystytettiin paikalle vuonna 2000, mutta se joutui elokuussa 2006 tuhopolton uhriksi ja sen mukana paloi myös yli hehtaari arvokasta harjuluontoa. Syyllinen sai teostaan ehdollisen tuomion. Vuotta myöhemmin sama nuori mies onnistui myös Zacharias Topeliuksen runosta ”Kesäpäivä Kangasalla” tunnetun Haralanharjun näkötornin polttamisessa ja yritti polttaa myös pääosin sementtiä olevan Kirkkoharjun tornin. Tällä kertaa tuomio ei ollut yhtä lievä.

Nykyinen Keisarinportaiksi nimetty, aiempia torneja matalampi näköalapaikka rakennettiin vuonna 2010. Se on Kangasalan neljästä näköalapaikasta uusin:

Jpeg

Näköalatasanteelle johtaa parikymmentä betonista askelmaa. Lännessä välkkyvät Roine, Säkkölänjärvi ja Tiihalan pellot, joita ennen tarkkasilmäinen saattaa puiden takaa erottaa 1500-luvulla Kaarina Hannuntyttären emännöimästä Vääksyn tilasta erotetun Joutsiniemen kartanon, joka on ollut samannimisen suvun hallussa 1860-luvulta alkaen.

Vääksyn kartano sijaitsee kauempana pohjoisessa eikä se näy Keisarinharjulta asti.

Jpeg

Itään päin katsoessa järvi muuttuu Längelmävedeksi, jonka rannoilla on Roineen tavoin runsaasti kesämökkiasutusta.
Harjun laella kulkevan kävelytien varrella on kolme Kangasalan Matkailurenkaan pystyttämää infotaulua, joissa kerrotaan alueen historiasta ja luonnosta. Tie kulkee etelästä Valtatie 24:n tuntumasta aina pohjoisessa vastaan tulevan Sarsaan ja Mobiliaan johtavan tien läheisyyteen.

Keisarinharjun eteläpäässä Roineen Talviahteenlahden rannalla on myös kivikautinen asuinpaikka, jolta on löydetty mm. keramiikkaa ja palanutta luuta.

Vuonna 2004 Keisarinharju valittiin Yle Tampereen ja Pirkanmaan liiton äänestyksessä maakunnan kauneimmaksi näköalapaikaksi. Itse kävin läheisessä Tiihalassa asuessani Keisarinharjulla lenkkeilemässä ja marjastamassa, kuten moni muukin kangasalalainen tekee.

Jpeg

Parhaat marja- ja sienimaastot löytyvät harjun eteläpäästä ja itärinteestä. 😉

Kartta.

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6814762 E 346833

Kuvat ja teksti: Mikko Vesterinen

Lähteet:
www.visitkangasala.fi
www.mobilia.fi