Retkipaikkoja eri puolilla Suomea.

Muhkea jättiläispuu Suomusjärven metsissä: Rotomänty, Salo

Pullea tähti, jonka keskellä on musta piste, on lempimerkkejäni maastokartalla. Sellaisen löytyminen aiheuttaa minussa ylitsepääsemätöntä uteliaisuutta. En voi olla lähtemättä katsomaan, mitä tähti merkitsee.

Olin huhti–toukokuun taitteessa käymässä kotopuolessa, suuressa, kauniissa, kevääseen heräilevässä Salossa. Selailin maastokarttaa Kiskon ja Suomusjärven suunnilta ja löysin jotain mielenkiintoista. Tähti, jonka selitteenä kutkuttavan houkuttavasti vihreällä: Rotomänty Rauh.

Auto käyntiin ja menoksi. Kevätilta oli aurinkoinen, ja ehtoon puolella valo oli jo vinon lämmin. Ajelimme äidin kanssa Lahnajärven itäpäähän katsomaan, miltä näyttää Rotomänty.

Yllätyksekseni huomasin, että puu oli viitoitettu peräti hannunvaakunalla.

Suu siinä väkisinkin vääntyi auki hämmästyksestä, ja niskaa sai taittaa niin paljon kuin se taittui: huhheijaa, mikä puu.

Rotomänty paistatteli ilta-auringossa kuin metsän valtias ainakin. Sen on onnistunut parissa vuosisadassa kasvattaa itselleen jykevä, suora runko, jonka latvustolla se kutittelee taivaita. Tämä mänty ei ole nähnyt tarpeelliseksi tehdä mutkia ja kippuroita sen enempää runkoonsa kuin juuri oksiinsakaan. Se on kasvattanut suoran varren, josta kasvaa vantteria oksia.

Halasin puuta. Painoin korvan sen kaarnaa vasten ja tunnustelin, miltä puu tuntuu kämmenten ja posken iholla. Sormen päissä ja korvan alla kaarna rahisi.

Tunne oli lämmin, järkkymätön, siinä oli jotain ikuista. Puu on nähnyt paljon ja elänyt kauan, silti se ei tuntunut väsyneeltä, se on edelleen täynnä elinvoimaa.

Runkoa suojaa paksu panssari, kilpikaarna. Paikoin oli paksussa kuoressa, pyöreä, musta reikä – jättiläispuu on aktiivisessa käytössä metsän pienimpien keskuudessa. Siitä oli merkkejä kauttaaltaan puun juurella.

Äiti googletti puun paikan päällä. Puu on tietojen mukaan 18 metriä korkea, ja sen tuumataan olevan 200 vuotta vanha. Mänty on suojeltu vuonna 1959.

Puun vieressä kohoaa Rotonmäki, ja ainakin yhden lähteen mukaan sana roto olisi peräisin inarinsaamesta, tarkoittaen lehtoa (lähde). Toisessa lähteessä mainitaan, että roto viittaisi jotenkin puun “perinnölliseen erinomaisuuteen” (lähde).

Olen tainnut asua Lapissa nyt sen verran kauan, että olen alkanut nähdä oman kotikuntani aivan uudenlaisin, uteliain silmin. Rotomännyn tapaaminen tuntui suurelta ilolta ja kunnialta.

Rotomännylle on vain lyhyt poikkeama Turku–Helsinki-moottoritieltä Lahnajärven kohdalla. Loppumatkasta on pieni pätkä hiekkatietä, joka ainakin nyt oli hyvässä kunnossa. Puun vieressä on P-paikka. Paikan päällä ei ole muuta informaatiota kuin tieviitta.

Rotomänty kartalla.  Sijainti: N=6698404.761, E=319492.806 (ETRS-TM35FIN)

Nostalgiaa Syvärannan Lottamuseossa, Tuusula

Lähdemme ystäväni Hannan ja Hugon, Kaisan ja Susannan kanssa aikaisin aamulla matkaan kohti Tuusulaa ja Syvärannan Lottamuseota. Tarkoituksenamme on osallistua puutarhajuhlaan ja samalla ihastella puutarhaa kasveineen sekä katsoa museon näyttelyt. Navigaattoriin näppäilemme osoitteeksi Rantatie 39, Tuusula, ja ei tarvitse pitkästi ajaa, kun jo alkaa maisema vihertää. Aurinko paistaa ja tuntuu siltä, että nyt mennään kohti kesää.

Muutaman välipysähdyksen jälkeen pääsemme perille Tuusulaan Rantatielle ja alamme saman tien hihkua: Ihana talo! Ihana ranta! Miten täällä on näin paljon valkovuokkoja!?

Pian Lottamuseo on jo vasemmalla puolella tietä, rannan jäädessä oikealle puolelle. Kaarramme pihaan, jossa parkkipaikkoja löytyy varsin monta. Saamme auton aivan museon viereen, mikä lienee hyvä uutinen heille, jotka haluavat tulla museoon mahdollisesti iäkkäämmän henkilön kanssa tai henkilön, jolle liikkuminen on muuten haasteellisempaa.

Ihania valkovuokkoja

Parkkipaikkojen ympärille on istutettu marja-aroniapensaita ja koivuangervoja. Viereisessä metsässä kasvaa valkovuokkoja silmänkantamattomiin.

Ulkona on lämmintä jo aamusta, ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Me olimme pakanneet mukaan takeista lähtien paksumpiakin vaatteita siltä varalta, että olisi kylmä keli. Olisimme tarvinneet vain aurinkolasit ja aurinkorasvaa – ja juuri ne unohdimme kotiin. Tiedoksi siis kaikille, että museo puutarhoineen sijaitsee niin aurinkoisella paikalla, että täällä kun päiväsi vietät, niin rusketut aivan varmasti.

Ensimmäisenä meitä on vastassa syreenimaja, joka on lähes vastapäätä museorakennusta. Ei vielä kukkia, mutta pientä viherrystä kuitenkin. Päätämme, että tuolla juomme sitten kahvit. Syreenimajan kohdalla on joskus sijainnut asuinrakennus, joka on mahdollisesti ollut Syvärannan ensmmäinen päärakennus. Myöhemmin talon paikalla on syreenien lisäksi kasvanut jasmikkeita, lumimarjapensaikkoa, katajia, töyhtöangervoja, keijuangervoja, varjoliljoja, tulppaaneja, narsisseja ja raparperia. Muutaman viikon kuluttua tässä on varmasti kaunista katseltavaa kahvia juodessa ja syreenien tuoksua ilmassa.

Syreenimaja

Syreenimajan lähellä on sitten se ihana Syvärannan päärakennus, kaunis ilmestys! Voisi luulla sen olevan kovinkin vanha, mutta rakennus on vanhan muistoa kunnioittaen tehty uudisrakennus, joka rakennettiin vuosina 1994–1995. Sen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Irmeli ja Markus Visanti. Syvärannan Lottakoti on avattu yleisölle 12.5.1996 Lotan päivänä. Alunperin se oli tarkoitettu entisten lottien kokoontumispaikaksi ja näyttelytilaksi, ja nykyisin se siis toimii Lottamuseona. Kaunis rakennus!

Lottamuseon päärakennus

Alkuperäinen Syvärannan tornihuvila oli rakennettu 1800-luvulla, mutta se tuhoutui tulipalossa 1.4.1947. Vanha huvila oli hirsirakennus, kun taas nykyisen pintamateriaalina on puu, mutta rakenteet on tehty betonista ja väliseinät tiilistä. Uuden rakennuksen torni ja värilliset lasiruudut muistuttavat vanhan rakennuksen hengestä. Varsin nostalginen tunnelma tulee rakennusta ja sen romanttista tornia katselleessa.

Päärakennuksen edessä kasvaa sinisiä Helmililjoja ja vaaleanpunaisia Queen Elizabeth -ruusuja. Ne eivät vielä kuki, mutta haluaisimme nähdä kun kukkivat – ovat varmasti kauniita! Museon pääsisäänkäynnin viereen on istutettu museon 20 toimintavuoden aikana kääpiökatajia, vuorimäntyjä, kartiokuusia ja pikkujasmikkeita. Puutarhasta löytyy myös Japanintatar, jonka emokasvi on kasvanut siellä jo 1920-luvulla. Vaikka täällä on jo vihreämpää kuin kotona Keski-Suomessa, haluamme ehdottomasti tulla uudestaan katsomaan puutarhaa, kun se on täydessä kukassa.

Päätämme käydä museossa sisällä kunhan olemme ensin tutustuneet piha-alueeseen paremmin. Tiemme vie päärakennuksen ovelta kohti puutarhaa ja keskikäytävän päässä olevaa Hämähäkinseittiporttia. Syvärannan puutarhan keskikäytävä on aina sijainnut samalla paikalla ja päättynyt Hämähäkinseittiporttiin. Tällaisia portteja ei ihan usein näe. Portti on suomalaista käsityötä ja se on valmistettu 1900-luvun alussa tamperelaisella T. Wikholmin metalliverstaalla. Portin metallinen teksti on vaihtuut aikojen saatossa ja omistajien vaihtuessa. Nykyisin portissa lukee “Syväranta Lottamuseo”.

Hämähäkinseittiportti

Portilta oikealle sisäpihalle katsoessa on vihertävää nurmialuetta, sinne tekisi mieli mennä paljain varpain fiilistelemään. Vasemmalla puolella on omenapuita, jotka ovat selvästi vanhoja nekin. Lehtiä ei vielä ole, mutta pientä viherrystä kuitenkin. Omenapuut ovat varmasti juhlava näky kun ovat kukassa, ja aikamoisen omenasadonkin niistä varmasti saa, eli iloa riittää syksyynkin.

Omenapuita ja taustalla lasten leikkipaikka

Omenapuiden takana on leikkipuiston alue. Sinne menemme seuraavaksi, koska huomasimme Hannan kanssa ihanan leikkimökin, joka on Syvärannan tyyliin sopivasti varsin juhlavan näköinen – jokaisen pikkutytön unelma. Jokaisessa naisessa asuu vielä sen verran pientä tyttöä, ettei tuollaista voi vastustaa. Menemme sisälle leikkimökkiin, joka on muuten niin korkea, että siellä mahtuu aikuinenkin seisomaan suorassa. Ihania puisia pirttihuonekaluja ja kaikenlaisia astioita vanhaan tyyliin, hihkumme Hannan kanssa muiden lasten ihmetellessä vieressä.

Leikkipuiston alueelta löytyy keinua ja kiipeilytelinettä, eli jokaiselle jotain. Siellä saavat perheen pienimmät (ja vähän isommatkin) varmasti aikansa kulumaan. Leikkipuiston alue on aiemmin ollut osa Syvärannan hyötypuutarhaa johon ovat kuuluneet omenatarha, perunapellot, kasvimaa, mansikkamaa ja marjapensaita. Kasvihuonekin täällä on joskus ollut. Vielä 1950-luvulla täällä on ollut 100 pensasta punaista viinimarjaa ja 60 pensasta mustaherukkaa. Marjojen määrä on ollut valtaisa. Miten ihanalta täällä on joskus tuoksunutkaan, kun marjoja on keitetty mehuksi?

Taustalla lasten leikkipaikka, marjapensaita ja vasemmalla kasvilavoja

Leikkipuiston reunalla, tien varressa aivan aidan luona olevien puiden juurella kasvaa valkovuokkoja valkoisenaan ja kielon lehtiä. Täällä on pian kielon kukkia ja paljon. Mietimme, että onko tässä aina kasvanut kieloja? Onko täällä joskus joku toinenkin seissyt ihailemassa valkovuokkoja ja odottanut kielojen kukintaa?

Kieloja

Leikkipuiston vieressä on pieniä kasvilavoja, joissa viljellään yrttejä ja salaattia Lottakanttiinin tarpeisiin. Raparperi on jo kasvanut kohtalaisen kokoiseksi, ja pian onnekkaat saavat raparperipiirakkaa. Hanna ihastuu kasvilavoihin niin, että otamme niistä tarkkoja kuvia hänen miehelleen, joka saa luvan alkaa valmistaa vaimolleen samanlaisia. Tällaiset kasvilavat ovat todella kätevän oloisia ja varmasti helppo pitää siistinä. Useampaa vanhusta hoitaneena huomaan ajattelevani, että tässä olisi hyvä idea moneen palvelutaloon ja vanhainkotiinkin. Kasvilavoja, vaikka vain pieniäkin viriketoimintaan. Mikä sen parempaa viherterapiaa kuin upottaa sormensa multaan, kasvattaa jotain ja nähdä oman istutuksensa kasvavan. Monelle iäkkäälle ja miksi ei nuoremmallekin voisi olla ihana kokemus. Iäkkäiden ihmisten kohdalla lavat voisi rakentaa pienten jalustojen päälle, jotta niiden ääreen pääsisi pyörätuolillakin ja sellainenkin, joka ei polvilleen kykene menemään.

Lottakanttiinissa ihastumme valikoimaan, eli löydämme kasvisvaihtoehtoja jotka sopivat meidän ruokavalioomme. Jo ovelta huokuu nostalginen tunnelma, ja kanttiini on sisustettu kauniin perinteisesti. Nuoriso ihastuu kanttiinin kotijäätelöön ja ostamme mukaamme suloisia kahvinvastikepusseja. Kahvinsa voi juoda kanttiinissa, ulkona terassilla tai puutarhassa. Tilaa ja paikkoja riittää. Kahvit juomme mukeista, joissa on Lotta Svärdin logo – mikä ihana tuulahdus vuosikymmenten takaa.

Nostalginen kahvikuppi

Syvärannan tontin vanhin rakennus on Valkoiseksi taloksi kutsuttu talo. Se on rakennettu viimeistään 1900-luvun alussa. Talon kuistin edessä kasvavat syreeni, pihlaja ja vaahtera. Talon ohi kulkevan hiekkakäytävän varrella kasvaa lehtikuusi ja syyshortensioita. Hiekkakäytävän toisella puolella kasvaa puistoalppiruusuja, siperianlehtikuusi ja tuomi. Olisi hauskaa nähdä, kun tuomi kukkii! Tuomen tuoksu niin kuuluu tiettyyn vaiheeseen kevättä joka jo on, mutta tänä vuonna kevät on sen verran myöhässä, että saamme vielä sitä tuoksua odotella. Kivikkoryhmässä kasvaa juhannusruusuja, herttavuorenkilpiä, varjoyrttejä, keltamaksaruohoa, leimuja ja paljon muuta. Silmäniloa kaikille.

Lähellä päärakennusta kasvaa vanha mänty, joka on saanut runkoonsa haavan vuonna 1947 vanhan päärakennuksen tulipalossa. Rungossa oleva haava näkyy edelleen 70 vuotta myöhemmin. Tämä puuvanhus on nähnyt paljon elonsa aikana, ja kuin ihmeen kaupalla selvinnyt tulipalostakin.

Seuraavaksi suuntaamme kohti Mankeliaittaa, joka nimensä mukaisesti on ollut mankelointitouhujen pääpisteenä vuosikymmeniä sitten. Nyt siellä on museon ulkonäyttelytila ja tällä hetkellä Evakkonäyttely. Näyttelyn äänet kuuluvat jo ulos ja vähän säikähdämmekin niitä, kun emme heti hoksaa mistä äänet kuuluvat. Hämärässä rakennuksessa on upeasti rakennettu näytös, jossa on paljon rekvisiittaa. Nukeilla ja muilla materiaaleilla on luotu sama tilanne, josta löytyy aito valokuva seinältä. Nuket ja tavarat ikäänkuin vahvistavat sen mitä kuvista näemme, mutta samalla tekevät niistä enemmän todentuntuisia. Nuo kuvien ihmiset ovat oikeita ihmisiä ja heille on oikeasti tapahtunut kaikki tämä.

Evakkonäyttely

Näyttely hiljentää meistä jokaisen. Mieleeni tulee oma mummoni, joka pienten lastensa kanssa pakeni Lapin sotaa Ruotsiin evakkoon. Pääsivät lopulta takaisin kotikyläänsä, mutta kylä vaan oli poltettu. Edes aittaa ei ollut jäljellä heidän kodistaan ja kaikki oli aloitettava alusta. Tämä näyttely on hyvä jokaisen käydä katsomassa.

Evakkonäyttely Nuken taustalla voi seinällä nähdä kuvia aidosta tilanteesta.

Rannassa oleva Ruotsin maja ei ole yleisölle avoinna, mutta suuntaamme sen pihaan siitä huolimatta. Kuumana kesäpäivänä tekee niin mieli käydä rannassa vähän vilvoittelemassa. Ruotsin majasta tiedämme sen, että Ruotsin lottajärjestö on sen lahjoittanut 1941, ja se on tarkoitettu lottien ja pikkulottien virkistykseen. Kauniissa maisemissa maja onkin, ja saunakin rannasta löytyy. Vesi ei tunnu kovin kylmältä käteen ja mielessä käy, että voi kun pääsisi uimaan! Rauhallinen tunnelma on uskomaton, vaikka vieressä kulkee tie. Tämä on varmasti ollut ihana paikka monille rentoutua päivän töiden jälkeen. Terveisiä vaan Lottamuseon henkilökunnalle, että tulemme varmasti, jos täällä joskus intoudutte saunailtaa järjestämään.

Ruotsin maja, jonka lahjoittivat Sveriges Lottakårerin edustajat Suomen lottien käyttöön vuonna 1941.

Näkymä Ruotsin majan rannasta

On vihdoin aika lähteä tutustumaan päärakennuksen museoon ja näyttelyihin. Museotila sijaitsee rakennuksen toisessa kerroksessa, vaikka ensimmäisessäkin kerroksessa löytyy ihania Lotta-nukkeja ja muita esitteitä.  Näyttelyssä yhtenä hauskana yksityiskohtana voin mainita vanhat puhelimet. Otat vain luurin korvallesi ja painat merkittyjä nappeja, niin jo alkaa kuulua naisten omia kertomuksia sota-ajalta ja muita muistoja Lotta-ajoiltaan. On se herkistävää, kun se vaan on niin totta, että on aivan eri asia kuulla tarina ihmisen itsensä kertomana kuin lukea siitä jostain kirjan sivuilta.

Näyttelyssä on esineitä, huonekaluja ja paljon muuta materiaalia. Se on kokemisen arvoinen, enkä aio pilata teidän mahdollista kokemustanne kertomalla siitä liikaa yksityiskohtia. Hannan kanssa ihastelemme, että on se  mahtavaa, kun kokonainen museo on omistettu naisille ja heidän tekemälleen työlle. Suuren työn ovatkin tehneet ja mietimme, että onnistuisiko tuollainen vielä tänä päivänä tämän ajan naisilta? Osaammeko arvostaa menneiden sukupolvien naisia tarpeeksi? Sitä on hyvä pohtia etenkin näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna.

Miten inspiroiva voi olla museo vanhoine tarinoineen ja esineineen! Olemme täynnä ideoita sieltä lähtiessämme ja toteamme, että lottien aikana naisten yhteisöllisyys on ollut valtava voimavara, jota moni varmaan kaipaisi tänäkin päivänä. Meillä on mielessä monta ystävää, jotka otamme ensi kerralla mukaamme, ja silloin saamme varmasti jo ihailla tuomien ja kielojen tuoksua sekä kaikkia kauniita kukkia joita puutarhasta löytyy. Tämä paikka on aivan pakko kokea jokaisena vuodenaikana. Minä tiedän, että vaikka kävisin täällä toisen kerran tai kymmenen kertaa, niinkuin todennäköisesti tulen tekemäänkin, niin aina täältä löytyy joku uusi juttu. Joka paikka huokuu vanhan ajan tunnelmaa ja pieniä yksityiskohtia menneiltä vuosikymmeniltä.

Lämpimästi muistelen heitä, jotka ovat kertoneet omia nuoruusmuistojaan Syvärannasta.

Faktatiedot juttuun on saatu Lottamuseolta.

N=6700508.848, E=392638.673 (ETRS-TM35FIN)

Kartta

Marmoriveistos “Josefiina”. Veistos on tuotu Syvärantaan 1905 eli samaan aikaan kuin Hämähäkinseittiportti ja suihkulähdeallas.

 

Pöllyvuoren lohkareluolalöytö Rautalammilla korkkasi luolaintoilijan kesäkauden

Olipa kerran kertomus luolasta Rautalammilla jossakin “Laihalammen pohjoispuolella”. Luola oli tarinan mukaan toiminut niin tavaroiden piilopaikkana sota-aikaan kuin viinankeittovehkeiden säilytyspaikkana joskus myöhemmin. Luola on kirjattu Suomen Luolat -teokseen ei tarkistettuna, eli sen paikka savolaisittain “suattaapi olla siellä päen, vuan suattaapi olla olemattae” ei ihan koordinaateilleen ole ollut tiedossa.

Tätä kyseistä luolaa etsiskelin pariinkin otteeseen jo viime vuonna, mutta löysin vain erilaisia hienoja kalliomuodostelmia ja erään pienen lippaluolan, joka kyllä oli ihan Laihalammen vieressä juuri sen pohjoispuolella, mutta ei oikein sopinut minusta muilta osin kuvaukseen. Erään tarinan mukaan kyseisessä luolassa olisi virrannut myös puro, joten päätin jatkaa etsintää heti kun seuraava otollinen tilaisuus löytyy.

Ja se löytyi 16. toukokuuta 2017.

Pysäköin kuljetusvälineeni pienelle levikkeelle entisen metsäkoneen uran alkupäähän, lähes vastapäätä Sorvanloiloa, joka on käytännössä pirunpelto 45 asteen kulmassa. Kun olin ehtinyt kävellä vain muutamia metrejä, takaani pyyhkäisi ohi riuska suunnistajakaveri, jolta tietysti tiedustelin, onko hän sattumoisin samoillessaan törmäillyt alueella luoliin. Eipä ollut, vaan suunnistajat etsivätkin toisenlaisia rasteja yleensä.

Suunnistin itsekin viereistä Pöllyvuorta kohti. Pöllyvuoren länsipuolella on entinen varmaankin joenuoma, joka on melko syvällä jyrkkien kallioiden välissä. Suojainen paikka on soistunut ja varsinkin kesällä hyvin märkä. Se hyvä puoli myöhäisestä keväästä oli, että sammalen alla oli vielä monin paikoin jäätä, joten uoman pohjalla saattoi kävellä melko ronskisti vaelluskengän uppoamatta. Ensimmäisenä yhytin pystysuoran kallionseinämän juurelta pienen luolan, jonka edustalla oli laakea “istumakivi”.

Tutkailin otsalampun avulla, olisiko kivessä näkynyt sammalen seasta merkintöjä tai vaikkapa kuppeja.

Tämä pieni luolantapainen oli suuaukoltaan takaseinään vajaat pari metriä syvä, mutta se laajeni sisältä suuaukolta päin katsottuna oikealle kallion sisään.

Tämän luolan pohjalla ainakin on kesäisin vettä.

Tässäkin pienessä luolassa olisi ponupannua voinut ehkä säilyttää, varsinkin kun ajatellaan, että 60–70 vuotta sitten paikka oli luultavasti umpimehtää ja monen uteliaan silmäparin ulottumattomissa. Tässä paikassa kävin jo viime vuonna, mutta edempänä en, joten kaikki tästä eteenpäin oli minullekin tuntematonta.

Muutaman kymmenen metrin päässä edempänä oli kasa lohkareita, joiden alla oli sen verran musta aukko, että sinne piti pakosta kurkistaa.

Lohkareiden alle oli muodostunut n. 5 metriä pitkä onkalo, joka ei kuitenkaan ollut helposti ryömittävissä.

Monethan tällaisista luolista ovat elukoiden piilo- ja pesäpaikkoja, joihin ei sitten normaalikokoinen ihminen mahdu. Eikä ihan joka reikään huvita kyllä lähteä itseään änkeämäänkään. Mutta kauas ei tarvinnut tästäkään paikasta kävellä, kun vastaan tuli jo jyhkeitä lohkareita ja vielä jyhkeämpi kallionseinämä. Alkoi tuntua toden teolla siltä, että nyt jos ei löydy kunnon luolaa, niin ei tällä reissulla löydykään.

Jos minä olisin luola niin syntyisin juuri tällaiseen paikkaan.

Kiertelin kiviä ja katselin niitä läheltä ja kauempaa etsien mahdollisen luolan suuaukkoa. Jonkinlainen reikä kivien alta löytyikin, mutta sisään pääseminen vaikutti aluksi kyseiseltä puolelta hankalalta, joten päätin etsiä toista mahdollista aukkoa.

Isoja lohkareita oli kolme, joista keskimmäisen alla näytti olevan eniten tilaa.

Keskimmäisen lohkareen alle johtaa pienehkö aukko, johon on mentävä ryömien. Lohkareiden välissä on kapea sola, johon voi mennä kahdesta eri suunnasta. Valitsin itse luolaan menoon jalat edellä selällään -metodin. Rikoin samalla toki luolantutkijoiden kultaista sääntöä vastaan menemällä outoon luolaan yksin ja kertomatta siitä etukäteen kenellekään.

Tarkastin kuitenkin ensin, että päälläni ei ole irtoavaa kiviainesta eikä luolan pohjalla liikkuvia kiviä tai syviä koloja, joihin voisin pudota tai joihin jalkani voisi jäädä jumiin. Kypärää tai muita suojaimia ei toki ollut, joten teräväreunaisia kiviä sai todella varoa.

Tässä vaiheessa olisi toki ollut hyvä olla enstex-haalari ja toisex vaikka hieman huonommat kamppeet. Mutta ei ollut kumpiakaan.

Sisälle päästyäni sain vain ihmetellä, miten taas kerran maailmassa on asioita, jotka ovat paljon enemmän kuin päälle näyttää. Nimittäin luolan sisällä oli tilaa yllättävän paljon. Itse asiassa jos joku paikka olisi ollut sopiva piilopaikaksi ja korpirojun keittelyyn, niin tämä. Tosin jälkimmäisestä ei ole kokemusta, että kuinka isot systeemit tiputtelua varten tarvitaan. Ainakin varastoksi luulisin että riittää tila.

Istumakorkeus on vähintäänkin riittävä luolan keskiosassa, ja neliöitäkin on kohtalaisesti.

Pisin onkalo luolan sisällä on silmämääräisesti vajaa 5 metriä (vaikka äidinkielen sääntöjen mukaan kymmentä pienemmät luvut pitäisi kai kirjoittaa tekstinä), ja muita lyhyempiä haaroja on useita.

Aurinkoisen päivän paiste ylti hyvin luolan sisälle.

Katselin, näkyisikö luolan sisällä merkkejä ihmisten käynnistä, mutta äkkikatsomalta muutamaa ehkä tarkoituksella sisään raahattua puunpalasta lukuun ottamatta ei löytynyt. Esimerkiksi verrattuna vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammariin (lohkareluola), jossa on kiveen hakattuna mm. vuosilukuja ja jopa hakaristi, Pöllyvuoren luolassa ei sellaisia ollut. Ainakaan siis ensimmäisellä vierailukerralla havaittuna.

Luolamaalauksia? Ponupannu? Jalostajan sikanautaa? Ei toistaiseksi.

Löydöksenä omassa kriteeristössäni Pöllyvuoren lohkareluola sijoittuu kyllä kärkiviisikkoon, sillä melkein yhtä innostunut fiilis oli tästä kuin Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesän löytämisestä. Jos tämä paikka olisi ollut päivän päätösrasti, olisin hyvillä mielin voinut lopettaa tähän.

Ulkoistin itseni luolan toisesta aukosta.

Mutta vielä oli hieman aikaa ja nälkää – eihän Pöllyvuoren länsipuolta ollut kierretty kuin vajaa puolet. Eli mitä hyvänsä voisi olla vielä edessä. Ja niin olikin. Pöllyvuoren luolallekin olisi voinut hyvin sopia nimeksi Pirunpesä, Pirunkolo, Pirunkammari tai joku muu piru-alkuinen nimi, mutta niitä on kyllä jo muutenkin olemassa, että ehkä luolalle joku keksii tai tietää asianmukaisemman nimen.

Päätä päiväsi Mini-Hitonhaudalla

Päätin siis jatkaa vuoren juurella vielä hetken matkaa eteenpäin. GPS-laite tuntui olevan vähän pyörällä päästään näiden suurten kallioiden ja kivien lähistöllä, mutta reilut 150 metriä edettyäni tuli vastaan reissun ehkä paras wow-elämys.

Kenties emäkalliosta ratkennut vai erillinen elementti?

Aivan pystykallion vieressä seisoi valtava kivimuodostelma, jonka toisessa päässä kohosi Asterixin hiidenkiveltä näyttävä paasi. Muodostelman ja kallion väliin oli jäänyt sola, jonka pohja oli ympäröivää maastoa selkeästi korkeammalla, sanoisinko vähintään pari metriä.

Kiipesin ylemmäs solaan ja huomasin, että nyt löytyi aivan mahtava ja suojaisa paikka vaikka eväiden syöntiin! Itse asiassa suon puolelle jäävä kivimuodostelma ja vuoren puolelle jäävä pystykallio toivat mieleen Laukaassa ja Sumiaisissa olevat Hitonhauta-nimiset paikat, mutta pienemmässä mittakaavassa tosin. Tästä “mini-Hitonhaudasta” ei liene  ainakaan monella ei-paikallisella tietoa.

Hernando’s Hideaway?

Itse asiassa tämä paikka on niin suojassa ja piilossa katseilta, että sen olemassaoloa tuskin tajuaa, vaikka seisoisi melkein vieressä. Nimittäin läheiset puut suojaavat sitä tehokkaasti, ja muutenkin sen profiili tavallaan sulautuu taustalla nousevaan kallionseinämään niin hyvin, että jos ei satu tulemaan paikalle aivan vierestä ja sivusta, niin huomaamatta saattaa jäädä.

Rautalammilta löytyy todellisia retkeilijän helmiä.

Suojaisen solan molempiin päihin oli putoillut isoja kiviä. Solan toisessa päässä oli vinosti kalliota vasten kivi, jonka alle oli siihenkin syntynyt seurauksena pieni luola. Tällaisia laavumaisia luolia on myös Suomessa useita ja monenkokoisia. Esimerkiksi Viitasaarella oleva Koljatti käsittää myös upean lohkareen alle syntyneen luolan, joka on huomattavasti suurempi kuin tämä Rautalammin miniversio.

Miniluolan sisälle kuitenkin mahtuu suojaan ja läpi ryömimään.

Pystykalliosta saattoi havaita meneillään olevan rapautumisen jälkiä, ja muutamin paikoin näytti olevan kiviä irtoamaisillaan hyvinkin pian. Sen vuoksi ihan joka kohdasta ei kannata tarrata tukea, jos sitä kaipaa. Kun pitää silmät auki, niin paikka on silti mielestäni oikein mainio ja turvallinen.

Retkieväitä ei ollut tällä kertaa runsaasti, eikä ollut edes tulentekovehkeitä saati retkikeitintä. Laiskana miehenä olen pitänyt usein pienillä lähiretkillä mukanani vain kuumaa vettä termarissa ja pikakahvia. Mielestäni Nescafe Espresso on yllättävän hyvä retkikahvi. Jauhot vain Kupilkaan ja vettä niskaan, ja pikkupullaa eteen, niin taas pärjää!

Mikäpä parempi paikka nauttia kunnon kahvista kuin upea sää ja ympäristö!

Voisin sanoa, että kesäkauden korkkajaiset eivät olisi voineet paremmin käynnistyä! Hienoja paikkoja peräjälkeen – ja mikä parasta, aivan pienen kävelymatkan päässä tiestä. Vaikka kävelyä ei tullut kokonaisuudessaan kuin reilu kilometri, meni vastaavasti aikaa useampi tunti, mikä tällaisilla reissuilla on todellakin pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Samalla on hienoa, että ainakin toistaiseksi upeita ja jännittäviä paikkoja löytyy vielä koluttavaksi kansallispuistojenkin ulkopuolelta. Eri asia on sitten, miten kiihtyvä metsien talouskäyttö vaikuttaa tällaisiin paikkoihin. Ihan lähistöltä oli kaadettu taas hehtaareittain vanhaa metsää, eikä se siihen jää.

Toisaalta vuosikymmeniä piilossa olleita paikkoja paljastuu helpommin havaittaviksi ja päästäviksi, mutta toisaalta se rauha ja salaperäisyys, joka Pöllyvuoren helmassa olevien paikkojen kaltaisissa paikoissa toistaiseksi on tallella, voi olla lähivuosina menetetty.

“On piilossa viidakon…” Vaan kuinka kauan?

Sijainti: N=6931576.439, E=487361.168
(ETRS-TM35FIN)

PAIKKA KARTALLA

Viitankruunun muinaishaudat, Salo

Ajettaessa Salosta Teijon kansallispuiston suuntaan kannattaa melko alkumatkasta pysähtyä mietiskelemään hieman menneitä aikoja. Viitannummen asuinalueen kohdalla pieni tienviitta huutelee hannunvaakunan kera poikkeamaan “Viitankruunuun”. Suosittelen noudattamaan viitan viittelöintiä ja parkkeeraamaan auton sen osoittamalle pikku parkkipaikalle.

Polun varressa on hieman toisenlainen viitta.

Oli vappuviikonloppu ja olimme mieheni kanssa käymässä kotikulmillani Salossa. Kun ajelimme sisareni luo Teijolle, en voinut olla huomaamatta Viitankruunun viittaa. Mitähän tuolla on? Paikka jäi mietityttämään minua, ja illansuussa palatessamme pysähdyimme katsomaan, mitä sieltä oikein löytyy.

Huomasin, että eteläläinen metsä tuntui minusta eksoottiselta. Vaikka nämä ovat kotimetsiäni, katsoin niitä aivan uudenlaisin silmin nyt, kun viime vuodet olen kulkenut vain lappilaisissa metsissä.

Metsän tunnelma oli lähes sademetsämäinen, vaikka sää olikin vielä ihanan kirpeä. Havu tuoksui voimakkaana, maa tuoksui voimakkaana, ja suuret kuuset loivat väkevää suojan ja piilopaikan, eristyneisyyden tuntua, vaikka alue on melko lähellä kaupunkia.

Metsän vihreät ja harmaat sävyt tuntuivat koskettavan kauniilta ja kotoisilta. Jo ensi askeleilla tunsin ennenkokematonta kotometsän tuntua, juurien tuntua.

Kosketin märkää sammalikkoa. Tunsin kädessäni viileän, rehevän maan, ja haistoin raikkaan metsän. Tammien, vaikkakin pienten, läsnäolo tuntui hienolta ja erikoiselta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi viettänyt hetkiä tammien seurassa.

Oli hiljaista.

Polku muinaishaudoille vietti ylämäkeen. Se oli merkitty melko tiuhaan maassa olevin puutolpin.

Matka ei ollut pitkä. Edessä häämötti infotaulu, ja kulkiessamme sitä kohden huomasin jo korkealla kallion päällä, vasemmalla puolellamme, ensimmäisen muinaishaudan. Sinne erkani erillinen pieni polku infotaulun kohdalta.

Kiipesimme rinteeseen. Haudan koko yllätti minut, se oli huomattavan iso kivikehä, keskeltä matalampi monttu, reunat korkeat. Infotaulussa kerrottiinkin, että Salon seudulla tällaisia rakennelmia on nimitetty kruunuiksi. Siksi siis Viitankruunu, ja jättimäiseltä kruunultahan se tosiaan hieman näytti.

Ensimmäiseltä kruunulta oli näkymä männikön läpi toiselle.

Kruunut herättivät minussa väkevää kunnioitusta. Jotenkin niissä tuntui olevan niin suuria voimia, että niitä väkisinkin hiukan kavahti, ja niiden seurassa teki mieli olla hiljaa ja varovainen. Ketkähän tänne on haudattu? Olenko sukua heille, onko minulla heidän piirteitään? Oliko maisema silloin avara merelle, joka tietenkin oli silloin paljon korkeammalla, eli lähempänä?

Infotaulusta selvisi hieman faktaa. Hautaröykkiöt ovat pronssikautisia, eli ajalta 1500–500 eKr. Ne kohoavat kallioilla, jotka reunustavat Halikonlahtea. Pronssikaudella merivesi oli 15–20 metriä nykyistä ylempänä. Kiviröykkiöiden sisään on aikoinaan tehty joko ruumis- tai polttohautauksia, ja vainajan mukaan on voitu laittaa vaikkapa ruokaa. Kookkaimman haudan koko on 25 x 23 x 1,5 metriä. Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolailla rauhoitettuja, niihin ei saa kajota.

Kolmannelta haudalta olisi kuulemma merinäköala. Se jäi meiltä tällä kertaa näkemättä, koska meidän oli jo jatkettava matkaamme. Se jääköön siis tällä kertaa arvoitukseksi ja juuri sinun uteliaisuuttasi herättelemään – käy ihmeessä itse katsomassa tämä komea paikka. Halikonlahden hautaröykkiöt ovat kuulemma Rannikko-Suomen pronssikauden komeimmat.

P-paikka kartalla. Sijainti: N=6697830.451, E=284370.805 (ETRS-TM35FIN). Paikan päällä opasteet haudoille. Jokainen kolmesta haudasta on merkitty maastokartalle.

Rautalammin kylänraitti Kapakka-Mantasta Piiskuri-Hemmiin

Oi, suloinen Savonmaa! Mitä olisivat sinun ihanuutesi ilman Rautalammin kylänraittia, jota ovat kulkeneet niin Kapakka-Manta kuin Piiskuri-Hemmikin? Olet ikuisesti tuomittu jäämään jälkeen kilpailussa tämän historiallisen emäpitäjän kanssa, joka levittäytyy Rautalammin vesireitin, tuon muinaisen valtatien äyräille. Valtatien, joka on yhä villin järvitaimenen viimeisiä vahvoja esiintymisalueita, ja sen kosket ovat kovassa maineessa.

Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto. Pyykösen kuvaamo.

Suloinen Savonmaa – mitä ovat sinun muut ihanuutesi niiden aarteiden rinnalla, jotka Rautalammin emäpitäjä kätkee helmaansa? Mitä ne ovat semmoisen pitäjän rinnalla, jossa kirkkokin on kuin Halikarnassoksen mausoleumi? Ja sellaisen kylänraitin rinnalla, jossa saa yhdellä kävelyretkellä ihastella piiskauspetäjää, tuota historiallista ja yhä elävää kidutusvälinettä, sekä puolipakanallista uhrikiveä. Eikä sieltä puutu edes pilvenpiirtäjää. Olkoonkin, että tämä puinen rakennus on ollut pisin kaikista vain pituussuunnassa.

Pilvenpiirtäjä Rautalammin keskusraitilla. Kuva: Anne Hyvärinen

Rautalampi on semmoinen pitäjä, jossa rauta pulppuaa loputtomana ruosteenvärisenä lähteenä järven pohjasta, ja Euroopan suurin skandiumesiintymä vain odottaa Kiviniemen kallioperässä ottajaansa. Itse Ruotsin kuninkaalle on sen koskissa lypsetty lohista mätiä, ja vielä muinaisempaa elämää todistavat ihmiskäden kivikautiset jäljet Toussunlinnan jyrkässä kalliossa, joka on osa Etelä-Konneveden kansallispuistoa.

Mitä ovat muut Savon ihmeet tämän entisen emäpitäjän rinnalla! Eivät mitään.

Rautalammin kylänraittia kuvattuna kirkon tornista Pitkälahden suuntaan. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto. Pyykösen kuvaamo.

Piiskauspetäjä ja virastotalon salattu hautausmaa

Piiskauspetäjä. Kuinka omituinen kaiku onkaan tuolla sanalla niiden korvissa, jotka eivät ole nähneet aikaa, jolloin rikas maksoi sakkonsa rahalla ja köyhä selkänahallaan. Tuo kunnantalon vieressä kasvava vanha petäjä on sen koko komeuden nähnyt omin silmin. Se on nähnyt sellaista, mitä moni ei unissakaan uskaltanut kuvitella. Sillä vuosina 1734–1891 oli vallalla Rautalammin emäpitäjässäkin julkinen piiskarangaistus, joka toimeenpantiin tällä maantien äärellä näkyvällä paikalla, kuten tapana oli.

Piiskauspetäjä (kuvassa etualalla) 1920-luvulla entisen kunnantalon takapihalla. Kuvattuna kirkontornista. Kuva: Pyykösen kuvaamo, Rautalampi. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea. En, sillä minä jätän sen tehtävän petäjälle itselleen. Petäjän, jonka toisella puolella seisoo kunnantalo ja vastapäätä virastotalo ja kivenheiton päästä hautuumaa, kappeli ja kirkko. Ja vain tuo vanha petäjä tietänee, jos sekään, miten virastotalon alta löytyneet ihmisluut ovat kätköönsä joutuneet.

Ja koska politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä sovinnon, jääköön tarinat virastotalon rakentamisesta, luiden löytymisestä ja lukuisat juorut petäjän vieressä seisovan kunnantalon elämästä petäjän itsensä suureksi salaisuudeksi. Voitte vain kuvitella,  että kaiken se on jo ehtinyt pitkän elämänsä aikana kuulla ja nähdä.

Kuppikivi Eetunkujalla. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Kuppikivi

Oi, suloinen Savonmaa! On sinullakin kuppikiviä, mutta lieneekö yhtään tämmöisen kylänraitin kupeessa? Tuskin. Niin kuin tarkoituksella turistin askelten eteen tuotuna lepää tämä muinaisista rituaaleista muistuttava kivi Eetunkujalla, aivan Rautalammin kyläkeskustassa. Itse Muinaismuistolaki on tämän kiven pyhittänyt niin, että se tulevaisuudessakin tässä seisoo, puoliksi tiellä ja aivan yksityisen pihan rajalla. Kuka lie emäntä sille uhriaan kantanut, sadon ensimmäiset annit tuonut samalla muistellen esi-isiään ja suvun vainajia, joiden suopeuteen lie viljelyonnensa tukenut.

Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Rautalammin herrat

Suloisessa Savonmaassa asuu kyllä suuria herroja ja maailman rikkaita, mutta ei kuitenkaan niin suuria kuin Rautalammin emäpitäjän John Morton, joka päätti Yhdysvaltojen itsenäisyydestä, vaikka ei itse ollutkaan täällä syntynyt. Sillä mitä merkitystä on sillä, jos hänen isoisoisänsä olikin muuttanut Amerikkaan jo 1654 paremman elämän toivossa. Ei mitään, sillä niin suuri on Rautalampi, että se jonka suku on täältä lähtöisin, kantaa aina mukanaan tuota suurta sielullista ominaisuuttaan.

John Mortoniin voi tutustua Rautalammin museon perusnäyttelyssä. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja niin suuri on Rautalampi, että se jaksaa muistaa myös huomastaan poismuuttaneita kauniilla koristuksillaan, kuten kirkkopuiston Delaware-muistomerkillä. Se on pystytetty kirkkopuistoon Rautalammin emäpitäjästä Ruotsin ja Norjan suomalaismetsiin sekä edelleen Pohjois-Amerikkaan Uuden Ruotsin rakentajiksi lähteneiden kunniaksi. Onpa Skandinavian suomalaismetsiä muistettu omalla leikkipuistollakin, joka sijaitsee aivan uimarannan vieressä!

Delaware-muistomerkki kirkkopuistossa. Kuva: Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja missä muualla on sellaisia sankareita kuin Kerkonkosken talonpojat, jotka kävivät taistelun itse Venäjän Tsaaria vastaan vielä kymmenen vuotta tsaarinvallan kukistumisen jälkeen! Ei missään. Tuon taistelun jäljet näet vielä tänäkin päivänä Rautalammin kirkon tsaarinaikaisissa kattokruunuissa. Niissä tappion kärsineet tsaarin kotkat lentelevät yhä päättöminä.

Piiskuri-Hemmi ja Veijo Baltzar

Oi, suloinen Savonmaa! Onko sinulla sellaisia mustalaisia kuin pitäjäin piiskuri Hemmi tai kulttuurineuvos, kirjailija, teatteriohjaaja ja kuvataiteilija Veijo Baltzar? Tuskin. Sekä Hemmin että Veijon tarinoita kerrotaan yhä tällä raitilla ja tämän piiskauspetäjän juurella. Mitä lie tämä piiskauspetäjä edustanut mustalaiselle, mitä valkolaiselle talonpojalle? Joko kolkuttaa maailmanhistorian omatunto? Vai joko juhlitaan mustalaisten integroitumista yhteiskuntaan?

Mitä erehdyksiä elämässä tehdään, niitä ei saada otetuksi takaisin. Ainoastaan opiksi ja varoitukseksi niitä voidaan myöhemmin käyttää. Myös todellisen hyvän saavutus jää vastaisuuden varaksi ja uudet sukupolvet saavat sitä hyväkseen käyttää.” Kaarlo Wesala 1935. Muistelmia elämäni varrelta. Kuva: Panu Nyyssönen

Ei sitä kunniata, mikä minun osakseni tuli, kun minut korotettiin Rautalammin piiskuriksi“, kertoi piiskuri Hemmi opettaja Kaarlo Wesalan (1935) muistelmien mukaan. Wesala kuvaa Hemmiä raakalaismaiseksi ihmiseksi, joka olisi oikein rakastanut tätä piiskurin ammattiaan. Hemmi oli Veijo Baltzarin isänisänisänisä. Veijo kysyy, oliko julmuus todella Hemmissä eikä ollenkaan yhteiskunnassa, joka oli tämän piiskurin viran perustanut? Nimittäin laki sanoi, että jos piiskuri ei tuohon aikaan olisi suostunut piiskausta suorittamaan, olisi tätä itseään rangaistu. Millä oikeudella me siis kutsumme piiskuria julmaksi?

Toisaalta Baltzar näkee tuon kyseenalaisen Venäjän valtion viran olleen mustalaiselle kunniaksi ja mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan. Baltzar tietää sukunsa tulleen idästä, Puolan ja Venäjän kautta Suomeen ja sopeutuneen tänne erinomaisesti. Baltzarin isoisä on kotoisin Istunmäen Mäkelän talosta ja Rautalampi on kautta aikain kuulunut heidän sukunsa reviiriin. Veijo Baltzarille Rautalampi on edelleen tärkeä paikka, vaikka hän on syntynyt Kuopion Haminalahden kartanossa ja asuukin nykyään Etelä-Suomessa. Hänen Miranda – mustalaisten holokausti. Kuka pelkää valkolaista? -näyttelynsä on nähtävillä Rautalammin kirjastossa 17.6.–31.8.2017 välisen ajan.

Rautalammin naiset

Oi, suloinen Savonmaa! Eivät riitä sinun vahvat naisesi, eivät puheessa eivätkä viisaudessaan Rautalammin naisille, joista kuuluisimpana Korholan kartanon emäntä Aina Peura, joka rakennutti Rautalammin museon taidekokoelmineen.

Muistona tuosta suuresta ajasta, jolloin itse sadunhaltija vielä seisoi kylänraitilla pilke silmäkulmassaan rikastuttamassa naisten puheita, on nimetty myös Satakielistentie.

Kuva: Anne Hyvärinen

Ja sellaista täkintekijää ei kai enää olekaan kuin Kapakka-Manta, jolle Mantankuja on omistettu. Hänelle, joka asusti hautuumaalta siirretyssä leikkuuhuoneessa, jonka seinät oli tapetoitu sanomalehdillä. Mutta sittenkään en tässä tohdi kertoa sitä, mistä Manta oli lisänimensä saanut. Varmaa on vain se, että Manta oli monet kerrat kävellyt tuota kujaa pitkin Satakielistentielle ja edelleen Pestuuraitille.

Ne olivat naisia ne, suurilla lahjoilla varustettuja.

Paheita kirkkopuistossa

Tätä kirkkopuiston komeutta ja loistoa  kelpaa matkailjan ihastella vaikkapa istuskelemalla laakeista kivistä rakennetun kirkkopuiston aidan reunuksella. Se on paheista kenties ainoa, joka vielä sallitaan. Täällä on pidetty oikein kiviaidalla istuskelun maailmanmestaruuskisat! Puiston vanhimmat haudat ovat 1600-luvulta, kellotapuli on vuodelta 1768 ja kirkko on valmistunut vuonna 1844.

Hetki hautausmaalla. Kuva: Anne Hyvärinen

Terveellä tavalla omalaatuiset paheet, joita kirkkopuistossa on harrastettu, kuten lehmien laiduntaminen ja urheilu, kiellettiin 1920–30-luvuilla. Nykyisin pahennusta herättävät kirkon ympärillä suuriksi kasvaneet koivut, joita on vaadittu kaadettaviksikin. Koivut istutti Karjalan kartanon tilanomistaja, maanviljelijä ja runoilija Rolf Roschier 1930-luvun lopussa.

Menneen maailman paheista lehmien laidunnus kiellettiin 1920-30 -luvuilla. Kuva: Pyykösen kuvaamo. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Ja tiedättekös miten on paheellista nuorison elämä uusilla skeittirampeilla kirkkopuistoa vastapäätä? Näitä ramppeja eivät kaikki siedä, sillä nuorison ei pitänyt enää viihtyä täällä. Tänne tullaan nykyään skeittaamaan pidemmänkin matkan takaa. Vaan säilyykö yhteiskuntarauha?

Nuorisoa skeittirampeilla. Kuva: Markus Sjöberg

Tämmöinen paikka on Rautalammin kylänraitti. Se on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessään. Hyvää matkaa!

Maisema Rautalammin uimarannalta Pitkälahdesta. Kuva: Pyykösen kuvaamo. Rautalammin museon kuva-arkisto.

Bongaamisen arvoiset paikat karttalinkkeineen:

Piiskauspetäjä
Pilvenpiirtäjä
Malisentalo
Museo
Finnskog -leikkipuisto
Uimaranta
Skeittiramppi
Pestuuraitti
Kuppikivi Eetunkujalla
Mantankuja
Satakielistentie
Kirkkopuisto
Ortodoksikirkko
Kirkon tapuli
Kirkko
Delaware-muistomerkki

Rautalammin kirkko on kesäisin auki ma–pe klo 9–15 ja viikonloppuisin kirkollisten toimitusten ja jumalanpalvelusten tilanteen mukaan.

Rautalammin museon aukioloajat löydät museon kotisivuilta.

Piiskauspetäjä kunnantalon kulmalla on oiva paikka aloittaa kyläkierros. Osoite Kuopiontie 11, Rautalampi. Sijainti: N=6943427.524, E=491630.683 (ETRS-TM35FIN) Kartta

Lähteet:
Järventaus Arvi. 1920. Satu-Ruijan maa. Romaani on innoittanut tämän artikkelin kirjoittajaa tyylilliseeen leikittelyyn ja lievään romantiikkaan.
Malinen, Markku 2017. Savossa on miljardien arvoinen esiintymä kultaakin kalliimpaa skandiumia – nyt yliopisto keksi keinon, jolla se saadaan ehkä talteen. (2.3.2017 YLE) http://yle.fi/uutiset/3-9489099
Miranda – mustalaisten holokausti. Kuka pelkää valkolaista? -näyttely: http://www.drom.fi/yleinen-miranda-sivusto
Rautalammin museo, kulttuuripolku. http://kulttuuripolku.rautalamminmuseo.fi/keskusraitti
Rautalammin kirja 1985.
Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas. Saatavilla: http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/
Wesala, Kaarlo 1935. Muistelmia. Rautalammin museon kokoelmat.

Tässä kirjotoituksessa olen käyttänyt tietoisesti sanaa mustalainen, koska Veijo Baltzar käyttää myös itse tätä termiä.

Linturetki keväiselle Dagmarin lähteelle

Kevään etenemistä voi tietysti mitata monenlaisella mittarilla ja asteikolla, mutta minulle se paras on lintujen seuranta. Lintu kun on ajan myötä oppinut arvaamaan juuri sen hetken, kun kevät on sopivimmillaan muuttaa takaisin pohjoiseen.

Ja kun oikein haluaa päästä kevään makuun, niin paras tapa siihen on vierailla hieman etelämmässä. Siellä kun kevät on hitusen aikaisemmassa kuin pohjoisemmassa. Etelämmäs oli siis minunkin matkattava, jotta helpommin arvaisi, mitä tulevan pitää.

Matkaan lähdettiin ja sitä jatkettiin aina Dagmarin lähteelle asti. Lähteen alue vaikutti juuri sen verran sopivalta paikalta linturetkelle, että siellä sopisi kuulla hieman metsän äänien lisäksi myös merilintuja.

Lähteen ympäristö oli tosiaankin nopeasti saavutettavissa autolla Tammisaaresta. Eikä tällä kertaa tarvinnut parkkipaikasta tapella, kun parkkipaikalla tilaa oli paljon, eikä muita autoja meidän lisäksi ollut paikalle osunut. Parkkipaikkaa ympäröivä kuiva kangas, jota peitti korkea männikkö, ei varsinaisesti huutanut linnuista, mutta merellepäin tallustellessa alkoi lajilista kuitenkin karttua. 

Rantaan ja lähteelle pääsy kävi helposti tuoreita kivituhkapolkuja astellessa. Poluista huomio kuitenkin kääntyi nopeasti aivan toisiin asioihin, kun tien jäädessä taakse alkoi metsän äänimaisema kehittyä.

Ensimmäisenä viritteli peippo auringonpaisteessa lauluaan, ja pian jostain läheltä sirautti myös puukiipijä toistuvia shirautuksiaan. Polun taittuessa pikku hiljaa kohti rantaa, päräytti latvustossa ohi myös pieni tiaisparvi, josta oli nopea tunnistaa ainakin perustiaisemme sini- ja talitiainen.

Rannan tuntumassa alkoivat kuulua kevään merkit toden teolla. Sieltä kantautui mustarastaan huilukonsertti pienen kuusikon keskeltä. Eikä hymyltä saattanut välttyä, kun pian perästä kuulutti myös punarinta soinnillaan. Täytynee sanoa, että aamu- tai iltayössä tallustaessa on vaikea valita kumpiko ääni sitä tekee onnellisemmaksi rauhallisella polulla kulkiessa.

Ranta oli nopeasti saavutettu, ja siellä meitä odotti todellinen kevääntuoja. Rantahietikolla pyrstöään pomputteleva västäräkki ei meidän kevään ensimmäiseksi västäräkiksi olisi voinut olla sopivammalla paikalla.

Päätimme istahtaa evästämään laiturille ja seuraamaan hetkeksi aikaa merenlahden elämää, ennen kuin jatkaisimme niemen toiselle puolelle kävelyä. Luonto oli täällä kaiken kaikkiaan keväinen, auringon paistaessa ja meren ollessa jo täysin sula. Laiturille kuuluivat rautiaisen heleät sävelet kuusikosta, ja rannassa näkyi olevan muutama isokoskelopariskunta lepuuttamassa koipiaan. Lahdella uiskenteli kolmen laulujoutsenen rypäs, ja ylilentävät merimetsot ohjasivat meidät jatkamaan niemen taakse.

Ylittäessämme niemen meidät ylitti myös sepelkyyhky, eikä niemen päällä voinut olla huomaamatta käpytikan koputuksia kelon kylkeä vasten. Kelon rei’istä oli helppo myös arvata, että oli paikalla viihtynyt myös palokärki.

Niemen toisella puolen oli elämä erilaista, kun avomeri alkoi olla jo huomattavasti lähempänä. Ohitsemme lenteli porukallinen telkkiä, ja laulujoutsenten sijaan tällä puolella oli kaksi kyhmyjoutsenta. Rantaa pitkin kulkiessamme oli katse melko helppo kiinnittää kerta toisensa jälkeen horisontin päällä lentäviin isoihin lintuihin. Kun ensimmäistä kertaa katse kiinnittyi taivaalle, oli kyseessä harmaahaikara, niin jo seuraava linnuista oli sitten vanha merikotka. Emmekä tällä reissulla myöskään välttyneet kurjelta. Siinä oli edustava kattaus maamme suurimmista linnuista.

Nälkäisimpien lintutarkkailijoiden ei suinkaan tarvitse lopettaa reissuaan vielä tälle rannalle, vaan nopealla maastokartan vilkaisulla on helposti löydettävissä lähistöltä myös valtava Harpar Storträsketin kosteikko, ja kosteikon reunalta lintutorni (kartta).

Meidänkään lintumatkamme ei loppunut tähän. Matkaa oli päivälle takana sen verran, että oli parempi ottaa ja huilata. Lämpöinen päivä sai talviset päämme sen verran pehmoisiksi, että tarkkailuleiri perustettiin lopulta lahden toiselle puolelle, mukavan kallioiselle paikalle.

Illan ja yön myötä kertyi myös lintulajeja vielä tusinan verran lisää, kun yölaulajatkiin pääsivät lopulta vauhtiin. Teltan yli kerkesi yön mittaa kaarrella useampi tusina lehtokurppia kurnuttaen.

Epäilystä siitä, että jäisikö tämä kevätyö mieleen, ei ollut siinä vaiheessa, kun huuhkaja ilmoitti läsnäolostaan. Euroopan suurin pöllö on muuten sen verran iso, että kun se huutaa vieressä keskellä pimeää metsää, niin värinä menee väistämättäkin läpi selkäpiin.

Yön myötä huuhkaja ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi pöllöksemme. Kosio-onneaan koitti vielä yön pimeinä tunteina myös sarvipöllönaaras hiljaisella narinallaan, ja saatteli sillä tarkkailijat matkoihinsa. Pois kävellessämme tuumimme yhteen ääneen, että leväinen Dagmarin puisto on mainio kohde myös linturetkelle. Täällä tultaisiin vielä käymään.

Paikka kartalla. Sijainti: N=6650551.994, E=297683.802 geo:lat=59,942482869(ETRS-TM35FIN)

Kotkansalon lukemattomat luolat, Rantasalmi

Kun kivisten retkikohteiden kiertäjä tai luolaharrastaja kuulee nimen Rantasalmi, hän luultavasti heti ajettelee Porosalmea, luolarikasta ja geologisesti mielenkiintoista aluetta, jossa sijaitsee monta luolaa sekä mahtava Pirunkirkkovuori, Hiidenkirkko sekä kuuluisa Putelon portti.

Rantasalmelta löytyy kuitenkin toinenkin luola-alue: Kotkansalo. Paikka on ilmeisesti retki- ja luolapiireissä vielä kohtalaisen tuntematon, joten olisi varmaan hyvä hieman esitellä tätä hienoa seikkailumaastoa, jossa riittää kivimuodostelmia ja onkaloita ihmeteltäväksi.

Kotkansalo on erittäin lohkareinen ja louhikkoinen alue Rantasalmen ja Savonlinnan rajalla. Se on osa erästä toistakymmentä kilometriä pitkää lohkarevyöhykettä Rantasalmen Mielojärven ja Savonlinnan Ihanteen välissä. Tältä vyöhykkeeltä löytyy monia isoja, jopa valtavia siirtolohkareita, jotka ovat monesti hajonneet louhikoksi, “kirkoksi”. Tästä paras esimerkki on monelle tuttu mahtava Tervolankirkko, joka sijaitsee samalla lohkarevyöhykkeellä noin 2 kilometriä Kotkansalosta etelään.

Kotkansalosta löytyy näiden kirkkojen lisäksi myös lohkareluolia yksittäisten isojen lohkareiden alla, sekä rakoluolia jyrkänteistä irronneiden lohkojen yhteydessä.

Viime syksyllä ajaessani autolla pitkin valtatietä nro 14, havaitsin Parkumäentien liittymän tuntumassa mustan kolon kalliossa, aivan ison tien vieressä. “Iso tie” on siis Savonlinnan ja Juvan välinen, vilkasliikenteinen Rantasalmentie. Olin tietoinen siitä, että alueella on paljon lohkareita, joten talvella rupesin suunnittelemaan pientä tutkimusretkeä.

Huhtikuun alussa oli tullut vihdoin se otollinen hetki laittaa lumikengät jalkaan ja painua mehtään. Usein musta varjo kalliossa on osoittautunut harhaluolaksi, ja karttamerkit eivät kerro lohkareiden koosta, joten lähtiessä ajattelin, että tänään pitää henkisesti valmistautua siihen, että en löydä mitään.

Toisin kävi nyt. Varjo osoittautui noin 10-metriseksi hienoksi luolaksi.

Sen tutkittuani lähdin jatkamaan maastoon, selvittämään, minkäläiset nämä lohkareet ja louhikot ovat, jotka kartoittajat ovat tänne piirtäneet. Koska totuus on siellä ulkona. Ja näin siinä kävi, että muutaman kerran piti raapia päätä ja ihmetellä, mikä ihmeen paikka tämä on, aivan valtatien vieressä, mutta silti niin hyvin piilossa pysynyt. Viisi kertaa piti huhtikuun hankien aikana käydä alueella, että syntyi edes jokinlainen kuva paikan kivistä ja luolista. Ja paljon jäi vielä näkemättä. Näihin maisemiin palaan aivan varmasti kesällä, koska huhtikuussa luonto ei päässyt vielä näyttämään kauneimpia puoliaan.

Kotkansalon varsinainen luolakeskittymä on noin 400 x 300 metrin kokoisella alueella. Täältä löytyy ainakin noin 15 luolaa, jos “inventoinnin” helpottamiseksi asettaa luolan alamitaksi noin 6 metriä. Sen lisäksi löytyy lähimaastosta kaikkea kivaa, muun muassa tien ja rautatien toisella puolella on useita isoja lohkareita, joista osa kätkee oman luolantapaisensa.

Kotkansaloa hallitsee noin 500 x 250 -metrisen alueen peittävä, luode-kaakkoissuunnassa oleva mäki. Sen luoteisrinne on louhikkoa, joka kätkee useita lohkareluolia. Pitkällä lounaissivulla on jyrkänteitä, joiden alla on muodostunut lohkare- ja rakoluolia. Mäen ylämaat ovat täynnä louhikoiksi muuttuneita isoja lohkareita. Kaakkoiskulma on loivempi, ja siellä on vähemmän lohkareita. Tämän ison mäen itäpuolella on sen lisäksi yksi pienempi nyppylä, jonka päällä ja ympärillä on myös lohkare- ja rakoluolia.

Kivikirkko ja istuinkivet

Luola-alueen kaakkoisreunalta löytyy mielestäni kaunein ja vaikuttavin esimerkki Kotkansalon lohkarekirkoista: koordinaatit 6868415 N 579401 E.

Suuren, haljenneen lohkareen (alkuperäinen koko ehkä noin 20 x 10 x 7 m) keskiosa (noin 10 x 10 x 7 m) on puolestaan halkeillut niin, että se muistuttaa isoa kukkaa, jonka sisällä on pitkä ja kapea luola. Kattona toimii iso, pitkänomainen lohkare.

Sen vieressä on valoisa sivuluola, joka yhdistyy siihen hyvin ahtaan, mutta juuri ja juuri miehenmentävän aukon kautta. Etupuolella on yksi ylempi sisäänkäynti, josta voi yrittää kiivetä ”kukan sisään”.

Näiden lisäksi on vielä kaksi ahdasta taka-aukkoa. Luolan mitat ovat (P x L x K) 19 x 0,5–3 x 0,5–6. Eriteltynä 8 × 1–3 × 6, + taka-aukosta 3 m kapea avorako, sivu-aukko + 2 m x 0,5 × 0,5 + sivuluola 6 × 2–3 × 1,5, yhteensä kuljettava matka siis noin 19 metriä, mutta siinä mennään pikkasen myös avotaivaan alla.

Tämän lohkareen läheltä löytyy lukuisia muitakin louhikoituneita lohkareita.

Noin 100 metriä tästä etelään (6868263 N 579463 E) on ison, tasaisen kallion päällä noin 10 x 5 metrin alueella sellainen kivien asetelma, joka ensi silmäyksellä ei ehkä vaikuta luonnolliselta, vaan enemmän siltä kuin pienet lohkareet olisi sinne asetettu istuinkiviksi. Onko tässä ollut joskus joku kokouspaikka?

Kiviportti

Toinen erikoisuus sijaitsee idämpänä, pienemmän mäen päällä: koordinaatit 6868692 N 579382 E.

Kallio on rakoillut niin, että on syntynyt kolmen lohkareen portti tai holvi, jonka sisälle ovat jääneet sinne tippuneet lohkareet. Portin leveys on 3 m, syvyys 3 m ja korkeus 3,5 m. Kokoa siis ei ole hirveästi, mutta korkean sijainnin vuoksi se on alhaalta katsoen aika hieno. Portin vasemmanpuoleisen lohkareen takana on kapea rako, noin 3×0,5 metriä, ja portin alla menee vaakatasossa suora ja hyvin ahdas rako peruskallioon, silmämääräisesti arvattuna ainakin 6 metriä pitkä.

Eniten luolia löytyy isomman mäen luoteispäästä sekä sen pitkältä lounaissivulta.

Ryhmä A, 6868627 N 579174 E

Mäen luoteiskulmassa useat suuret lohkareet muodostavat käytäviä ja onkaloita.

Isoin luola on matala tila, melko ympyränmuotoinen, 6 x 6 x 1,5 metriä, ja siihen liittyvä, noin 3 metriä pitkä matala tunnelipari. Ylhäällä sisäänkäynti on minirotkossa yhden valtavan lohkareen vieressä, ja ala-aukko on hienon rakokiven alla.

Sijainnissa 6868633 N 579201 E on mäen päällä kookas lohkare 18 (+3) x n.5 x n.6 metriä, kahdella sivulla lippamaisia suojia, pohjoispäässä suoja on suurin ja syvin, eteläpäässä petoeläimen ulosteita.

Ryhmä B, 6868535 N 579136 E

Pitkällä lounaissivulla jyrkänteen alla on suuri lohkare haljennut louhikoksi. Isojen kivien alla on melko valoisa, noin 1,5 metriä korkea huonemainen tila isolla suuaukolla, jossa on istuinpuita ja epävirallinen tulipaikka.

Suorin läpimatka on 7 metriä, sen lisäksi on kolme sivuhaaroja muodostavaa 7-, 3- ja 2,5 metriä pitkää rakoa.

Sijainnissa 6868554 N 579143 E, yläpuolella jyrkänteessä, on kaunis umpinainen ja erittäin matala vaakarako 5 x 3 x 0,5 metriä. Hieman sen vieressä ja ylempänä rinteessä on muutaman metrin kokoinen matala luola leveällä suuaukolla lohkareen alla.

Ryhmä C, 6868463 N 579216 E

Hieman edellisestä etelään on luolaryhmä.

Alempi luola on noin 15 x 10 x 0,5–5 metriä. Jyrkänteen alla on yhden “talon kokoisen” sekä yhden hieman pienemmän lohkon alla ja välissä kaksi luolaa, joita yhdistää näiden lohkojen välissä oleva puoliavoin rako.

Alempi luola on 7 x 6 x 0,5–1 metriä. Luolassa oli käydessäni kaksi ison eläimen luurangon osaa, yksi ehkä leuan osa ja toinen ehkä selkärangan osa. Onkohan kenties karhu tai ilves sinne raahannut hirvieläimen raadon?

Viereinen osa on huonemainen tila, noin 5 x 3 x 1–2 metriä. Näiden kahden välissä kulkee poikittain luolanomainen rako, 10 × 1–2 × 5 metriä. Tässä ryhmässä seuraava on kymmenkunta metriä kaakkoon päin, ison lohkareen alla oleva tila, noin 8 x 8 x 0,5 metriä, kolmella aukolla.

Ryhmästä ylin luola on noin 20 metriä alemman luolaston yläpuolella, jyrkänteessä oleva 15 x 0,5–2 x 5 metrin kokoinen, puoliavoin rako hyvin suuren, pystyssä seisovan lohkareen takana.

Yhtenä päivänä pääsin juttusille yhden hieman vanhemman miehen kanssa, joka koko ikänsä on asunut alueen vieressä. Hän tiesi jotain luolia ja “ketunkoloja”, mutta ei tiennyt siihen liittyvää historiaa, esimerkiksi luolien käyttöä sodissa. Hän kertoi kyllä, että lähellä olevalla Sahinvuorella, pari kilometriä luoteeseen, on jotakin venäläisiä sotavarustuksia ollut.

Alue ei ole retkeilyaluetta, vaan yksityisessä omistuksessa oleva talousmetsä. Itse mäet ovat harvapuisia ja helppokulkusia, mutta aluetta ympäröi monessa kohdassa nuori taimikko. Rinteet ovat paikoin kohtalaisen jyrkkiä ja vaativat varmaa askelta. Polkuja tai opasteita ei ole.

Alueen kaakkoispuolella on metsäautotie sekä useita koneuria. Näitä koneuria ei ole merkattu maastokarttaan. Alueen länsipuolella kulkee Kotkansalontie, joka ei talvisin pidetä auki. Tie palvelee Kotkanjärven mökkiläisiä, enkä pysty sanomaan, löytyykö sen varrelta autolle parkkitilaa. Auton voi kyllä jättää Rantasalmentien ja Parkumäentien risteyksessä olevalle “parkkialueelle”. Tästä voi varovasti kävellä tien vieressä 100 metriä Savonlinnan suuntaan ja sukeltaa oikealle metsään ensimmäisen kallioharjanteen kohdalla, josta heti tien vierestä löytyy jo ensimmäinen luola.

Kotkansalo on mainio seikkailualue, vaikka läheisen autotien meteli kyllä aiheuttaa jonkin verran levottomuutta. Siitä huolimatta ilves on katsonut sen sopivaksi asuinpaikaksi, kuten myös hirvet ja kauriit.

Myös pienempiä lohkareita kannattaa tutkailla. Joissakin on hienoja isoja lilanvärisiä kvartsikiteita, kuten tässä noin 1,5 metriä korkeassa kivessä:

Muita ketunkoloja, jota voi käydä bongailemassa:

  • Luola, josta “kaikki alkoi”: 6868995 N 579093 E. 10 x 0,5–7 x 0,5–1,5. Iso lohko on irronnut kallioharjanteesta, ja sen alle on jäänyt tilaa. Suuaukko on 5 metriä leveä, mutta iso irtokivi peittää siitä ison osan. Luola kapenee ja nousee päätyä kohti, ensin 7,5 metriä hyvin kuljettavaa tilaa, sen perässä on 2,5-metrinen ahdas ”kaksihaarainen ylähuone”. Luolan etuosassa menee vasemmalle noin 2-metrinen rako ylös, sieltä tulee myös vähän valoa. Lattia hiekkaa, kivenmurusia ja lohkareita. Luola on vain kymmenkunta metriä Savonlinna–Juva-välisen tien sivussa.
  • 6868402 N 579282 E. Jyrkänteestä irroneen ison lohkon reunan alla oleva luola, vinorako, 8 x 5 x 2 metriä, kahdella aukolla, valoisa, lattia louhikkoa.
  • 6868750 N 579360 E. 10 × 0,5–1 × 6 metriä. Mäen päällä kallio on haljennut 4 lohkoon, josta osa hieman siirtynyt alas. Ristimäinen rakoluola, noin 5–6 metriä korkea. Sisäänkäynti on länsipuolella, missä on 4 metriä kapea avorako (<0,5). Risteyksessä vasen haara 2 metriä, suoraan eteen noin 4 metriä ja suorassa kulmassa oikealle silmämääräisesti ainakin 6 metriä hyvin ahdasta (ylhäältä katsottuna tämä siirros on yli 10 metriä). Ahtauden vuoksi suurilta osin kulkukelvoton.
  • 6868705 N 579323. 8 x 4 x 0,5–1 metriä. Ison lohkareen alla melko ympyränmuotoinen tila
  • 6868484 N 579523 E. Ison lohkareen alla melko ympyränmuotoinen tila, noin 6 x 4 x 0,5–1 metriä, joka jatkuu kiven alta toisella puolella olevaan avolippaan. Tämän luolan tuntumassa on useita isoja lohkareita ja louhikkoja, joissa on paljon onkaloita.

  • 6868749 N 579465 E. 8 x 4 x 1–3 metriä. Iso, huonemainen lohkareluola louhikossa, aivan lähellä maantietä, metsäautotie menee louhikon läpi. Luola hieman roskaantunut, lattia vettä ja lohkareita. Louhikossa muitakin onkaloita.
  • 6868483 N 579318 E. Kotkansalo. Suuren lohkareen louhikossa pieni luola 5 × 2–3 × 1,5 + avorako 4 x 0,5 × 3 metriä. Luolassa pari palanutta puupalaa.

Alue kartalla. Sijainti: N=6868489.565, E=579422.158 (ETRS-TM35FIN).

Seitsemisen kansallispuistossa kevättä etsimässä

Olimme etsimässä kevättä, ja viimein sen löysimme! Huhtikuinen Seitsemisen kansallispuisto oli erittäin hurmaava kaikinpuolin. Sen rehevissä vanhoissa kuusimetsissä murheet unohtuivat, samoin meitä aiemmin vaivanneet kolotukset ja säryt. Lintujen keväinen sirkutus oli korvia huumaavaa; samoin kilpikaarnaisia mäntyjä ja keloja ihastellessa voisi kuluttaa loputtomasti aikaa.

Kansallispuisto sijaitsee Pirkanmaalla Ylöjärven ja Ikaalisten kunnissa. Alueen koko on 45,5 neliökilometriä, ja merkittyjä polkuja on noin 60 kilometriä.

Me aloitimme retkemme aamulla Seitsemisen luontokeskus Kulomäestä. Reitiksemme valitsimme Virkatien, 26 kilometriä pitkän rengasreitin, joka kiertää lähes koko puiston ja sen merkittävimmät nähtävyydet. Virkatie on saanut nimensä siitä, että ennen aikaan metsästäjä kävi viralla täällä, eli tarkisti ansansa, jotka olivat asetettuna tämän reitin varrelle.

Fleda kohillaan

Reitti lähti kulkemaan ensin etelään, Seitsemisharjua myötäillen, kohti Kirkaslammen taukopaikkaa. Oli melko lämmin sää verrattuna läntiseen Suomeen, ja aurinko paistoi pilvien takaa kullaten puiden latvukset. Vaihtelevaa maastoa oli mukava kulkea. Milloin meidät veivät mukaansa vihreät korpimetsät, milloin vuorostaan suopursua ja tupasvillaa tulvivat nevat, joiden läpi pääsi kulkemaan pitkospuita myöten.

Ensimmäisen kilometrin verran reitin alussa oli kylttejä, joissa oli metsäaiheisia runoja. Kauniit sanat innoittivat meitäkin mielemme sopukoissa luomaan omia runollisia ilmaisuja alueesta. Voimme siis rehellisesti todeta tämän taikametsän nostavan luovuutta ja kohentavan mieltä.

Lumi oli sulanut alueelta lähes kokonaan, mutta sitä oli vielä pieniä pälviä siellä sun täällä. Näimme osittain lumeen painautuneita ilveksen jälkiä. Näky sai meidät innostumaan ja tarkkailemaan maastoa eläimistön silmin.

Oliko se edes ilves?

Jos olisin eläin, sanotaan vaikka näätä tai ilves, haluaisin ehdottomasti asua täällä. Vaihteleva ja rönsyilevä maasto tarjoaisi mitä mainioimpia kotikoloja ja piileskelypaikkoja. Kaatuneet puut oli jätetty niille sijoilleen, ja nyt niitä peittivät sammalet, vanamot ja erilaiset käävät. Ihana paikka.

Kirkaslammen taukopaikalle oli matkaa noin 6 kilometriä, ja se tuli eteen lähes huomaamatta. Aika meni ihmetellessä esiin tullutta vihreyttä ja kuunnellessa hippiäisten piipitystä kuusten oksilla. Vaihteleva ja juurakkoinen maasto toi mukavaa lisähaastetta rinkka selässä kulkiessa.

Kuitenkin nevan yli Kirkaslammelle päästyämme oli molempien vatsa jo sitä mieltä, että olisi lounastauon paikka.

Ei ollut avantoa 🙁

Taukopaikalla paistoi aurinko. Iso keittokatos ruokapöytineen ja hieno tulisija puuhelloineen olivat lammen tuntumassa. Antti teki pastaa tulilla, ja Johannalla oli hernekeittoa valmiina ruokatermarissa. Keitimme vielä nokipannukahvit, jotka joimme auringossa keräillen voimia tuleviin askeliin.

Hyvää kahvia pitää aina olla retkellä!

Kirkaslammelle pääsee myös autolla, ja sula-aikaan laiturilta voi pulahtaa uimaan.

Matkamme jatkui Koverolammen ohi kohti Koveron perinnetilaa. Tämä oli meille normaaliakin mielenkiintoisempi kohde, sillä Matti Juhonpoika, joka oli tänne kruununmetsätorpan perustanut vuonna 1859, oli Johannan esi-isä.

Koveron tila on osa kansallispuistoa ja entisöity tarkkaan 1930-luvun tyyliin. Paikka toimii kulttuurillisena kohteena; ikkunana menneisyyden perinnetilaan. Kesäkaudella tilalla laiduntaa suomenkarjaa, ja rakennukset ovat avoimia vierailijoille. Tilalla järjestetään varauksesta myös opastettuja kierroksia ja myös tapahtumia.

Koveron päärakennus

Pihapiirissä ei ollut muita kuin me. Vanha torppa, pakari, hirsiaitat ja riihet punamultamaalipintoineen herättelivät meissä kaihomielisiä aatteita elämästä yli sata vuotta sitten. Johanna mietiskeli juuriaan ja ihmetteli, miksei ole käynyt paikalla aiemmin. Viime syksyn sukutapaamisessa oli vasta selvinnyt isän puolen suvun synnyinseudut ja historia, joka painottuu juurikin Seitsemisen lähistölle. Ensi kerralla olisi tultava katsomaan, miltä paikka näyttää sisältä!

Jätimme haikeina kotoisan pihapiirin taaksemme, ja matka jatkui aarnimetsän läpi. Kauniit maisemat eivät hellittäneet – päinvastoin. Pian tiellemme osui Liesijoki, jonka koskessa pääsimme harjoittamaan kuvaustaitojamme. Tai rakentamaan niitä on ehkä parempi ilmaisu.

Joessa oli vielä muutama jään aikaansaama taideteos, joita virtaava vesi ei ollut saanut sulatettua pois.

Joen ylityksen jälkeen saavuimme vanhalle myllylle. Mylly oli toiminut Koveron tilan ja muiden alueen tilojen yhteisvoimin 1900-luvulla. Koskien kohina ja korpimetsän maisemat veivät meidät jälleen historian hetkiin, jotka olivat kauan, mutta eivät sittenkään niin kovin kauan sitten.

Matka jatkui Liesilammin rantaan, jossa törmäsimme telkkäpariskuntaan. Telkät lähtivat lentoon tultuamme liian lähelle ja vihelsivät telkkämäiseen tyyliinsä laskeutuen lammen toiselle puolelle.

Juuri ennen harha-askelia (kyltti joka osoittaa polun suunnan näkyy kuvassa oikealla)

Siinä kohtaa menimme harhaan. Emme huomanneet polkua, saati sen kylttiä, joka meidät johdattaisi Liesijärven laavulle, jonne olimme matkalla. Sen sijaan etenimme metsätietä ja napsimme tien reunoilta puolukoita. Reilun kilometrin jälkeen havahduimme, kun näimme seuraavat tienviitat. Pieleen meni. Onneksi emme kuitenkaan tyystin väärään suuntaan lähteneet, vaan saimme korjattua virheemme helposti 1,7 kilometrin lenkillä.

Saavuttuamme Liesijärven laavulle meidät toivottivat tervetulleiksi telkkien ja sinisorsien soidinmenot. Järveltä kuului melkoinen päristely ja kaakatus, kun ensin telkkäkoiraat kamppailivat järven kauneimmasta neitokaisesta, sitten sorsat jatkoivat samoilla kuvioilla. Katselimme tilannetta huvittuneina ja asettauduimme leiriksi.

Laavu oli perinteiseen tyyliin nimikirjaimia täyteen kaiverrettu ja siitä aukesi maisemat Liesijärvelle. Huomioitavaa on, että laavun avoin seinä on järvelle päin, joten yöpyjä saattaa kohdata melkoista tuulta. Meillä oli teltta mukana kaiken varalta, kun ajattelimme kohtaavamme muitakin retkeilijöitä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vastaan tuli vain muutama kulkija.

Sadan metrin päästä laavupaikalta löytyy kuivakäymälä, toinen nuotiorinki ja puuvaja.

Oli miten oli, meitä hellittiin tuulettomalla säällä. Nautiskelimme illalliseksi nyhtökaurastroganoffia nuotiotulella. Se on suosikkiretkiruokaamme ja vielä vegaanista, resepti löytyy TÄÄLTÄ!

Yöllä ei ollut liian kylmä, eikä kuuma, mutta Johanna ei saanut nukuttua. Alkavat flunssan oireet pitivät hereillä, kun henki ei meinannut kulkea. Antti heräsi viiden aikaan kääntämään kylkeään, jolloin Johanna kävi tilaisuuteen kiinni varkain ja avautui unettomuudestaan, varmistaen, että myös Antti heräisi.

Ritarina Antti sai alle kuuden tunnin unien jälkeen mutistua avainsanat tilanteen ratkeamiseen: ”Kahvia”! Pian nokipannu olikin jo tulilla, ja valmistauduimme jatkamaan matkaa. Herääminen oli kieltämättä hieman haasteellista, mutta aamupuurojen ja kahvittelujen jälkeen pääsimme liikkeelle.

Luontohan on parhaimmillaan aamuisin. Järvellä telkät ja sinisorsat ottivat taukoa mittelöistään. Aurinko nosti ensimmäisiä säteitään havupuiden välistä, ja käpytikka lennähti laavun vieressä olevaan mäntyyn nakuttelemaan. Punarinta kävi myös tervehtimässä meitä pensaiden suojista. Saattoi vain aavistella, mitä kaikkea täällä oli yöllä tapahtunut.

Luonnon hiljalleen herätessä mekin rupesimme havahtumaan päivään askelien kantaessa meitä eteenpäin kohti Kulomäkeä.

Kuljimme Tuulimäen ohi kohti Pitkäjärveä. Heräsimme oikeastaan vasta ensimmäisellä taukopaikalla, missä keittelimme kupit kahvia ja söimme aikaisen lounaan.

Kävelimme Pitkäjärven vanhan savottakämpän kautta. Sieltä löytyy varaustupa, sauna ja vedenottopiste.

Pitkäjärveltä reitti kulki hetkellisesti kansallispuiston ulkopuolella, jossa oli hakattu metsää. Koitimme pitää silmät auki korvasienten toivossa, mutta emme nähneet yhtäkään. Muutama viikko vielä, niin ehkäpä sitten.

Ohitimme Kivijärvellä muutaman asuinrakennuksen ja jatkoimme pitkospuilla kohti Ison Kivijärven tulipaikkaa. Olimme juuri pitäneet pidemmän tauon, joten hörppäsimme vain vähän vettä ja jatkoimme kävelyä. Iltapäivälle oli luvattu sadetta, ja halusimme mieluummin kuivina perille. Johanna oli vienyt vaelluskenkänsä uudelleenpohjaukseen muutamaa viikkoa aiemmin, ja hänellä alkoi olla niitä ikävä. Sorelit eivät olleet ihan parhaat jalkineet pidemmille patikkareissuille, vaikka vedenpitävät ovatkin.

Reitti kulki Kivinevan reunaa myöden kohti Venesjärveä. Sateesta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kauempana näkyi tummia pilviä. Jossakin kuului pyyn pilliltä kuulostavaa vihellystä, jota yritimme paikantaa.

Polku vei meidät jälleen vihreisiin, kumpuileviin metsämaisemiin.

Tienviitat tiesivät kertoa, että Kulomäkeen olisi enää pari kilometriä. Kello ei ollut vielä edes puoltapäivää ja olimme jo melkein perillä. Pian olimme tutuissa maisemissa runopolulla, jonka loppuosa kulkee harjuisessa maastossa Ahvenlammin ohi.

Jyrkän ja vähän jäisen ylämäen päällä odottelikin Tuuve samassa paikassa, johon olimme sen jättäneet. Purimme rinkat ja asettelimme makuupussit kuivumaan auton sisäkattoon asentamallemme pyykkinarulle. Johannan flunssa meinasi alkaa pahentua, mutta päätimme startata auton ja lähteä ajelemaan Ruoveden suuntaan.

Seitsemisen kansallispuisto on tästä eteenpäin meidän virallinen terapiametsä. Harmaan viikon jälkeen kuusi- ja mäntymetsien vihreys oli ihana kokea! Suosittelemme ehdottomasti kaikille!

-Antti ja Johanna

Sijainti: N=6872041.216, E=311820.853

geo:lat=61° 56′ 2,860″ ja geo:lon=23° 24′ 49,212″

Kartta

Yhtä luontoa- projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Artikkeli aikaisemmin julkaistu blogissa Yhtä Luontoa

Kevään kuiskauksia Nummelan niitulla

Intuitio on metka reissukaveri. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta ilman sen apua. Niin tällä kertaa Nummelan niittu. Alkujaan lähdin kotoa ihan muissa asioissa, mutta portailla vielä käännyin kannoillani ja nappasin kameran mukaan. Kauppareissun jälkeen huomasin, että minulla oli vajaat kolme varttia ylimääräistä aikaa. Päätin käyttää sen parhaalla mahdollisella tavalla ja suuntasin kohti Nummelan niittua sekä sieltä löytyvää Nummelan portin kosteikkopuistoa.

Perille on helppo löytää. Jos suunnilleen tietää, missä Nummelan S-rauta sijaitsee, niin kovin pahasti ei enää onnistu eksymään. Ennen kauppaa silmän pitäisi tavoittaa lintutornille ohjaava liikennemerkki, ja sen ohjaamaan suuntaan kun jatkaa, niin pitkälle kuin pikitietä riittää, on jo varsin lähellä. Siinä kohtaa tulee jalkautua ja lähteä astelemaan kivituhkapolkua kohti Enäjärven rantaa.

Loitompaa ei arvaisi, millainen helmi edessä on. Porintietä huristaa ohi lukemattomien autojen virta. Väkisinkin sitä ajattelee, että siellä ne ajavat tietämättömät onnensa ohi. Eivät arvaa, että täällä vesijätöllä vilkkaan tien poskessa on kokonaisen luontokohteen verran koettavana aitoa elämää elämyksineen. Paikka, jossa voi pysähtyä, uppoutua vain tarkkailemaan.

Niin uppouduin minäkin. Paikka tempaisi mukaansa ja haltioi. Löysin itseni ihastelemassa kevään ensimmäisiä hentoja mutta niin kirjavia vihreitä. Siinä ne nyt olivat, varmat merkit kesästä, vaikka kevät on ollut mitä ollut. Antanut vihmovaa räntää ja lunta, pohjatuulta ja melkein loputtomilta tuntuvia takatalvia (vaikka kaikista niistä minä tykkäänkin). Mutta silti kevät on väkevä. Se on hiipinyt hitaasti mutta vääjämättömästi. Ja nyt se hyökkää, suoraan räjähtää vihreänä silmille. Parissa päivässä maisema on toinen. Toiset pari päivää, ja kaikki kukkii.

Astelin eteenpäin. Hidastellen ja pysähdellen. Välillä polulta poiketen. Polvistuen. Heinien ja kortteiden versot puskivat läpi kuolleiden kasvien maton. Miten kirjavilta pienet heinät näyttävät kevätauringossa. Ja miten helppo niiden ohitse olisi kävellä.

Tai miten helppoa olisi sulkea korvansa kivien lomasta solisevalta vedeltä. Nyt se pyysi pysähtymään ja rauhoittumaan hetkeksi virtaavan veden taikaan.

Ensimmäiset saavat aina suurimman huomion. Siihen luottaa myös rentukka, joka reteästi loisti kultaista kukintaansa siinä, missä ympäristö vielä tuntui venyttelevän. Hymyilin ajatukselleni ja jatkoin kierrosta kohti lintutornia.

Siellä se kohosi kohta edessä. Huipulta erottui hahmo. Tämä nojasi kaiteeseen ja katseli maailmaa kameran lävitse Enäjärven suuntaan. Tuskin uppoutuneena edes noteerasi saapumistani. Minä puolestani ihastelin ylivuotisia osmankäämiä ja huvituin taas kerran lukemattomista nimistä, joilla kasvia kutsutaan. Nyt talven riepomina ne kun saivat ihan uusia merkityksiä.

Lopulta olin tornissa. Järveltä puhaltava tuulenvire tervehti minua, minä tervehdin tarkkailijaa ja tämä vastasi. Ei siinä muita sanoja tarvittu. Pieni hymy riitti kertomaan, mitä paikka tänään antoi vierailleen.

Aikani rannassa uinutta joutsenta katsottuani jatkoin matkaani. Oli aika rientää seuraavaan paikkaan onnellisena kolmesta hyvin käytetystä vartista. Elämä on pieniä iloja, jotka vain odottavat löytäjäänsä.

Nummelan portin kosteikko on entistä peltoa noin 500 hehtaarin valuma-alueen suulla. Siellä se muodostaa keitaan ihmisille, linnuille ja kaikelle vedessä kuhisevalle elämälle.

Itse kosteikolla on kokoa runsaan hehtaarin verran, ja sen ympärillä olevalla puistoalueella kaikkiaan 7 hehtaaria. Läpi kosteikon kiertää kivituhkapolku, jota pitkin liikkuminen sujuu myös lastenrattailla ja pyörtuolilla.

Kaikkinensa kyseessä on lähiretkikohde parhaasta päästä.

Nummelan portti kartalla. N6690900,709 E353052,105

Suomen suurin tafoni ja vanhimmat metsät

Inarin Myössäjärvellä, noin 25 kilometriä Ivalosta pohjoiseen, odottaa tulijoita Karhunpesäkivi – yksi erikoisimmista luonnonnähtävyyksistä, joita Suomesta löytyy. Pysäköinti kahvilan ja matkamuistomyymälän parkkipaikalle käy kätevästi, ja edessä on pitkä nousu portaita pitkin. Kesällä se sujuu huomattavasti mukavammin. Meidän osamme olivat lumen ja jään peittämät portaat, joita myöhässä oleva kevät ei ollut riisunut kuin osin.

Taival kuitenkin taittui ja palkitsi kulkijan. Pian edessä oli valtava lohkare, itse Karhunpesäkivi. Ulkoa se oli kuin mikä tahansa muu lähiseudun lohkare. Suuri pyrokseenigneissilohkare kivikkoisessa mäntyjen kirjomassa rinteessä. Muista sen erotti kuitenkin alareunasta löytyvä pieni ja varsin ahtaalta näyttävä sisäänkäynti.

Ahtaan paikan kammo kannattaa kuitenkin unohtaa ja ryömiä siitä sisälle. Perillä odottaa avara, seisomakorkuinen tila. Sanotaan, että Karhunpesäkivi on myös Suomen suurin tafoni.

Tafoni on rapautumalla syntynyt onkalo, joka suurenee vähitellen veden ja lämpötilavaihteluiden vaikutuksesta. Nykyisellään onkalolla on pituutta 4 metriä pitkä, leveyttä 2 ja korkeutta 2–3 metriä.

Nimensä kivi on saanut vanhan tarinan mukaan. Kerrotaan, että lumimyrskyssä eksynyt mies oli mennyt etsimään kiven luolasta suojaa, ja viimein perille päästyään nukahtanut sinne. Herättyään hän huomasi, että oli nukkumassa karhun kainalossa. Mies oli pelästynyt ja luikkinut matkoihinsa ja jättänyt karhun nukkumaan. Liekö tarinassa totuutta edes mausteeksi, mutta paikan kiehtovutta se ei syö, vaikkei olisikaan.

Kun kivi oli nähty, jatkoimme matkaa uteliaina ylös. Portaat kun eivät loppuneetkaan kivelle. Mitä ylhäällä odottaisi? Jatkoimme kipuamista.

Matkan varrella ihastelimme naavojen ja luppojen kirjomia puita. Ja täydellistä hiljaisuutta. Välillä pysähdyin ja vedin syvään henkeä vain puhdasta ilmaa maistellakseni.

Lopulta olimme rinteen laella ja saimme uteliaille sieluille mieluisan palkinnon. Edessämme avautui pitkälle kantava maisema yli Inarijärven. Meidän ja järven väliin ei jäänyt aivan mitä tahansa metsää. Näillä seuduilla kasvavat nimittäin Suomen vanhimmat männiköt, joilla ikää arvioidaan olevan noin 700 vuotta. Ovatpa tutkijat arvelleet, että jostain joukosta saattaisi jopa tuhatvuotiaskin puuvanhus löytyä. Löytyi tai ei, niin paljon ovat nämä puut ehtineet näkemään. Paljon enemmän kuin mitä yksikään ihminen ehtii.

Karhunpesäkivi kartalla. ETRS35-koordinaatit: N7634179,556, E512575,780