Artikkelit

Pahaniemen luolat, osa 3: Moinsalmen rakokivi, Savonlinna

Jos ihan tarkkoja ollaan, tämä erikoinen paikka ei sijaitse Pahaniemellä. Se kannattaa kuitenkin poiketa katsomassa samalla reissulla, sillä Moinsalmen rakokivi jää sopivasti matkan varrelle.

Rakokiven luola on luolaluettelon tarkistamaton kohde (Suomen luolat, s. 375). Moinsalmen rakokivi on kookas lohkare tai pieni kallio, noin 20 x 12 x 10 metriä. Kallio on jakautunut kahdella halkeamalla kolmeen melko tasakokoiseen osaan.

Kaakkoissivu on pystyseinä, luoteissivu on loivempi jyrkänne. Koillinen pää on komea otsalohko, josta tietystä kulmasta katsottuna melkein tulevat mieleen Pääsiäissaarten patsaat.

Pään alla on lippa, 3 x 6 x 3 metriä. Siitä noin 5 metriä kiven keskelle päin on pystyrako luode-kaakko-suunnassa koko kiven leveydeltä ja korkeudelta: eli 10–12 x 8–10 x 0,3–0,6 metriä. Katon muodostavat sinne kiilautuneet lohkareet.

Luola on pimeä ja ahdas. Sen läpikulkeminen vaatisi jotain kiipeilyvälineitä, koska molemmissa päissä kulkuaukot sijaitsevat raon pohjan yläpuolella. Tätä rakoluolaa voisi myös kutsua portiksi, mutta synninportiksi se taitaa ainakin minulle olla liian ahdas.

Viitisen metriä tämän raon vieressä  on toinen rako, joka ei ole niin hyvin avautunut. Tämäkin rako menee koko kiven halki, mikä on hyvin havaittavissa kiven päältä. Kaakkoissivulla on laattamaisen lohkareen alla tila, 7 x 4x 1,5 metriä.

Kartta. 6846934  N  615805 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin elokuussa 2016.

Aiemmat artikkelimme Savonlinnan Pahaniemeltä: Vaatevuori ja Pahalahdenvuori sekä Korkvuori.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse n 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan n 40 km.   Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi-Kaksperänniemi kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori – Vaatevuori kallioalue (KAO060147). Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Uskomattoman hieno Hikivuori, Tampere

Olimme suunnitelleet syyskuun alkuun osuvalle hääpäivällemme pidempää retkeä jonnekin lähiseudulle. Luonnollisesti aamun valjetessa ilma oli harmaa ja sateinen. Samaa oli luvassa ihan kaikkialla säätiedotuksista päätellen. Hetken mietittyämme päätimme siirtää retken toiselle päivälle, ja käydä vain perinteisesti syömässä hyvin ja leppostella kotona. Iltapäivää kohti sää kuitenkin selkeni, joten nappasimme kaapista pienet eväät ja suuntasimme kohti Haiharan kartanoa, jonka takana piilotteli pikkuinen Hikivuori.

Päästyämme paikalle, aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Maasto oli jo lähes kuivaa ja ilma kuulas ja raikas. Hiekkatie rahisi kenkien alla, kun astelimme mäkeä alas etsimään ulkoilureittiä. Muistelin lukeneeni jostakin, että Hikivuorella olisi noin kaksikymmentä metriä korkea kallio, joten ainakin jotain mielenkiintoista olisi varmasti luvassa.

Tuntuu edelleenkin uskomattomalta löytää aivan lähiseuduilta niinkin mielettömiä kohteita kuin Hikivuori. Netistä ei löytynyt muutamaa pientä blogipostausta enempää tietoa paikasta, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään. Ehkä teen karhunpalveluksen kirjoittamalla nyt ylistyssanoja, mutta paikka kertakaikkiaan ansaitsee enemmän huomiota.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Seurasimme Haiharalta laskeutuvaa kävelytietä suoraan ja laakson pohjalta nousimme sitä pitkin ylös, kunnes huomasimme metsään lähteviä pieniä polkuja. Alue ei vaikuttanut suuren suurelta, joten poikkesimme poluille ihastelemaan jo hiipuvan valon leikittelyä oksien lomassa.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Olimme hetkessä Hikivuoren laella. Rinteen laidalle oli pingotettu teräsvaijeri muistutukseksi vaarallisesta putouksesta. Kalliot olivat sateen jäljiltä melko liukkaat, joten ihan reunalle asti emme uskaltautuneet. Tunnelma alkoi kuitenkin jo kohota, sillä huomasimme olevamme yllättävänkin korkealla. Päätimme kierrellä hieman ympäriinsä ja etsiä mukavaa eväspaikkaa hyvällä näköalalla.

tampereenhikivuori08

Ilma oli mitä kaunein ja juuri sopivan viileä.

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä.

Pienet eväät oli nopeasti syöty ja koska ilta alkoi hiipiä ylle, päätimme laskeutua kalliolta alas palataksemme kotiin. Tässä vaiheessa olimme jo täysin tyytyväisiä siihen, että olimme kuin olimmekin päässeet hieman retkeilemään. Hikivuoren näkymät, luonto ja tunnelma olivat paikanneet hienosti odottamamme pidemmän retken.

Varsinainen aarreaitta löytyi kuitenkin vasta kallion juurelta.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Laskeuduimme alas Hikivuoren harjalta pientä ja vähän turhan jyrkkää polkua pitkin. Sen verran on kuitenkin tullut seikkailtua metsissä, että moiset haasteet alkavat olla jo olennainen osa kokemusta.

Alhaalla meitä odotti uskomattoman kaunis metsä, jonka laskevan syysauringon säteet herättivät satumaiseen loistoon. Ajankohta tänne saapumiselle ei olisi voinut olla parempi!

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Alhaalta käsin kallion korkeuden vasta hahmotti tosissaan. Ylhäältä katsottuna puiden latvat tavoittelivat kilvan näköalatasanteita, mutta jyrkän rinteen todellisen mahtavuuden näki vasta alhaalta. Tuntui hullunkuriselta ihailla samalla kallioden kauneutta ja nähdä vain reilun kymmenen metrin päässä ihmisiä, jotka kävelyttivät koiriaan tai lenkkeilivät aavistamatta salaisuuksia, jotka puut heiltä kätkivät.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Kuljimme eteenpäin saniaisten seassa, niska vääränä kallion katselusta. Ihmettelin jo ääneen, miten paikalle ei ollut syntynyt ensimmäistäkään luolaa, kun törmäsimme ensimmäiseen. Korkeaan kallioon olimme siis jotenkin osanneet varautua, mutta luolien löytyminen oli jo sen valtakunnan kirsikka kakun päälle, että riemussa oli pitelemistä. Mikä ehkä saattanee välittyä myös tämän kirjoituksen ylistävästä sävystä.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Luolia oli samalla alueella muutamia ja ainakin kaksi niistä oli tarpeeksi isoja, jotta sisään mahtui ilman ongelmia. Valitettavasti mukanamme ei ollut taskulamppuja, eivätkä varusteet muutenkaan ehkä olleet ihan parhaat luolissa konttaamiselle. Paikan läheinen sijainti asutukseen nähden tietenkin tarkoitti myös sitä, että roskanheittäjät olivat käyneet metsässä ja luolissa rellestämässä, eikä ihan jokaiseen syvänteeseen arvannut lasinsirujen tähden lähteä konttaamaankaan.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Tutkimme innokkaina paikkoja, kunnes lopulta jouduin toteamaan, ettei aika riittäisi ihan kaikkeen. Osa Hikivuoren salaisuuksista olisi jätettävä toiselle kerralle. Vastentahtoisesti poistuimme satumetsän salaisuuksien parista ja muutamalla harppauksella olimme jälleen ulkoilureitillä ja Haiharan pihassa.

tampereenhikivuori39

Poikamme tahtoi tietenkin vielä hetken leikkiä puistossa ja tehdä tuttavuutta ystävällisten koirien kanssa. Itse katselin hämmentyneenä taaksepäin, enkä nähnyt puiden lomasta vilaustakaan kalliosta saati sen kätkemistä ihmeistä. Tänne on palattava joskus uudemman kerran oikein ajan kanssa!

Kartta (osoittaa läheistä parkkipaikkaa)

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

 

Suolijärven kierros, Tampere

Paikallismatkailu onnistuu jostakin syystä lähes poikkeuksetta yllättämään. Tyypillisesti sitä tulee ajateltua: “kyllähän minä olen kaiken näkemisen arvoisen kotiseudultani nähnyt!”

Tänä kesänä olen tietoisesti pyrkinyt irti moisesta ajatusmallista ja löytänytkin mitä hienoimpia retkeilykohteita. Yksi näistä kohteista oli Hervannan Suolijärvi, jossa vierailin tuttavapariskunnan kanssa heinäkuun alussa.

Hervannan järvillä on mielenkiintoisia nimiä, kuten Makkarajärvi ja Koipijärvi, mutta mukana olleiden lasten vuoksi päätimme tutustua tällä kertaa hieman yli neljä kilometriä pitkään Suolijärven kierrokseen. Ensimmäisen kerran luontopolkua on esitelty vuonna 1986, mutta 90-luvun lopulla polkua on hieman lyhennetty ja siirretty myötäilemään järven rantaa – oivallinen idea, sillä maisemat ovat hyvin kauniit, eikä matka ollut liian pitkä kahdelle kuusivuotiaalle.

Lähdimme matkaan Suolijärven uimarannalta ja päätimme kiertää järven reittioppaan ehdottamalla tavalla. Olin etukäteen hieman urkkinut tulevan retken kohteita ja löytänyt sen varrelta kaksikin mahdollista luolaa. Kesäpäivä oli lämmin, mutta järveltä löyhästi puhaltava tuuli piti ilman miellyttävänä ja hyttyset poissa.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Polku oli hyvässä kunnossa, eikä roskia näkynyt oikeastaan missään. Lapset löysivät välittömästi mieleisensä kepit, jotka toimivat välillä aseina välillä kävelysauvoina.

Kun kerran taskusta löytyi mainittu reittiopas, tutustuimme tarkemmin selkeillä tolpilla merkittyihin paikkoihin. Kyselimme lasten mielipiteitä ja mielikuvia kerrotuista asioista, mutta niin kauniina päivänä emme juurikaan ihmetelleet, ettei retkifilosofointi juuri heitä kiinnostanut.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Sen sijaan kapea, mutta syvä luola kiinnosti lapsia melkein jopa retkieväitämme enemmän. Järven rannalta löytynyt onkalo oli niin pieni, että isomman aikuisen olisi ollut varmasti hankala sinne ryömiä, mutta lapsille se ei olisi ongelmaa tuottanut. Ellemme vanhempina olisi tehneet siitä ongelmaa. Tirkistelimme kyllä kaikki vuorollamme sen syvyyksiin, mutta valitettavasti epäilimme, että sisällä oli lasinsiruja, emmekä päästäneet tutkimusmatkailijoita sinne konttaamaan.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Kun luola oli tutkittu ja osa eväistä syöty (kuivaliha on nykyään poikamme ykkösvalinta retkille) jatkoimme matkaa rantarämeen ja Myllynojan kautta. Pieneltä rämeeltä löytyi kypsiä mustikoita, sekä joitakin ei-niin-kypsiä hilloja.

Myllyojan kohdilla tapasimme ensimmäiset vastaantulijat, joita lastemme liioitellun kohteliaat tervehtimiset huvittivat. Matkan aikana kohtasimme myöhemmin monia muitakin retkeilijöitä, eikä mikään ihme. Heinäkuinen lauantai kauniissa ilmassa varmasti houkutteli vähintäänkin paikalliset järvelle.

Luolan jälkeen mielenkiintoisimmaksi kohteeksi osoittautuivat vanhojen mökkien kivijalat, jotka betonisina monumentteina uhmasivat aikaa aluskasvillisuuden keskellä. Moiset rauniot herättivät luonnollisesti lasten (ja aikuisten) kiinnostuksen, varsinkin kun paikalle ei johtanut edes vanhaa tietä. Mielikuvittelimme, kuinka mökkiläiset ovat saapuneet paikalle soutuveneillä. Ja rakentaneet robotteja, joiden taisteluissa mökit ovat tuhoutuneet – ainakin siis poikani mielestä.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Suolijärven pisin osuus oli lähes viivasuora länsiranta. Paikoin korkeallekin kalliolle nouseva polku tarjoili kauniita näkymiä metsäiselle järvelle, sekä luonnollisesti hyvän kaikupohjan testihuudoille. Ainakin omaa mielikuvitustani kutkutti ajatella, mitkä luonnonvoimat olivat muokanneet järven länsirannan. Se tuntui kuin muinaiselta muurilta!

suolijarvi27

“HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!”

Pitkän länsirannan varrella oli reitin toinen luola, joka on merkitty myös retkioppaaseen. Sen verran on kuitenkin tullut jo suomalaisia luolia koluttua, että tämä pienoinen lippa ei juuri herättänyt mielenkiintoa. Alkupään pimeä onkalo oli huomattavasti erikoisempi, mutta luultavasti tämä luola on valittu oppaaseen omalaatuisen kasvillisuutensa vuoksi.

Söimme toiset eväämme näillä main ja aloitimme paluumatkan kohti lähtöpistettä.

Varmasti aivan ajallaan. Vaikka molemmat lapset olivat reippaasti jaksaneet vaihtelevan maaston, alkoi pitkä lenkki selvästi jo painaa pieniä jalkoja. Onneksi paluumatkaa ei enää ollut pitkälti, ja uimarannan jäätelökioskikin oli auki. Väsymys luonnollisesti haihtui kuin huomaamatta, kun lapset saivat vielä hetken leikkiä uimapaikan kuntolaitteilla, vanhempien lepäillessä varjossa jäätelöistä nautiskellen.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Aumakivet, Takkula, Leppävirta

Leppävirran paikannimikortistosta löytyy monta Aumakiveä. Aumalle tarjotaan selitykseksi korkeata kotamaista rakennelmaa, jossa on varastoitu viljaa (Viljan ulkokuivaus) taikka perunoita. Kortissa kerrotaan: auma, aoma = maapäälle rakennettu esim. perunoitten säilytyspaikka. ”Muanpiällen tehtii, olokia ja muata olkiin piälle, pajuja alle.” Tavarat ladottiin ja peitettiin oksilla. Tuloksena oli korkea, kotamainen rakennelma. Kortissa arveltiin aumakivien olevan auman muotoisia.

Leppävirran Takkulassa pitäisi korttien mukaan tien vieressä Kivilammen kaakkoispuolella olla Aumakivi ja Kivilammen koilispuolella olla Aumakivet-niminen suuri kivirykelmä. Tien vieressä olevasta Aumakivestä kerrotaan näin: ”Aomakiv on korkee, oesko saana nimesä siitä muovosta.” Kun Leppävirran kirkkoa rakennettiin niin kerrottiin että ”kuta isomma kivev vie kirkkoo sitä suuremma synni sua anteeks. Yks mies tuona sen kive Särkiniemeltä ja laskenna sihhe ja levännä muttei jaksanutkaa ennee nostaa, ei suana selekääsä ennee.” ”Aomakivestä tul suehkaa yhentoesta aekaa.” Suehkaa? Tätä ei kyllä meäläenen ymmärrä.

Palasin Kammarkiveltä Takkulantietä ja vilkuilin ikkunasta näkyviä kiviä.

aumakivet2

Kivi Takkulantien varressa.

Tielle suurin näkyvä kivi oli pienellä nyppylällä (kartta). Ei tää nyt auman muotoinen ollu.

Tafoni

Tafoni

Kivessä oli eteläpuolella tafoni – n. puol metriä levee ja syvä – ja korkeutta 10–15 cm. Jatkoin matkaa…

aumakivet4

Louhikko tien vieressä

Kaarteessa pienessä alamäessä toisella puolen tietä näkyi kivirykelmä (kartta). Pistin auton parkkiin levikkeelle.

Kivi oli haljennut.

Kivi oli haljennut.

Sukelsin talouskuusikkoon ja sieltähän löytyi iso kivi halenneena useaan osaan. Suurimmassa halkeamassa oli kasvanut suuri pihlaja, joka nyt lahos ja tilalle oli nousemassa kuusia.

Pieni luola.

Pieni luola.

Kivien välistä löytyi pienehkö luola: syvyyttä 3–4 m ja aukolla korkeutta metrin luokkaa.

Lippa

Lippa

Tämä järkäle oli kyllä asettunut pystyyn ja sen sivuun muovostui pieni lippa. Korkeutta nelisen metriä. Olisko tämä se aumakivi?

Kipasin tien yli ja läksin rymyämään kohen Kivilammen koilispuolen suurien kivien ryhmää (kartta). Talouskuusikossa tuli vastaan monenlaista järkälettä. Sitten kuuset hävis ja nyppylällä kasvoi myös hirvien kaluamia pihlajia ja haapoja.

Kivi kalliolla

Kivi kalliolla

Yksi mielenkiintoisimmista järkäleistä oli tämä kalliolla kolmella kosketuksella taiteileva kivi. Kokoa 7–8 m x 5 m x 4m.

Kivi kalliolla

Kivi kalliolla

Alla oli jännä uloke pilarina.

Kivi kalliolla

Kivi kalliolla

Kiven alla oli kuivaa kariketta ja soraa ja rapautumisessa irronneita kiviä. Ali olisi mahtunut ryömimään.

Lippa

Lippa

Jatkoin kohen pohjoista ja sitten löytyi lippa. Alle olisi mahtunut pari henkee kuivattelemmaan.

Pesäaukko

Pesäaukko

Lipan vierestä ja läheisestä louhikosta löytyi useita kuluneita pesäaukkoja maanlaiseen lohkareluolastoon.

Paikannimikorteissa tälle Aumakivet-paikalle on vaihtoehtoisia nimiä kuten Kettukivet, Ketunpesäkivet. Olisko ite repolaeset?

Pesäaukko

Pesäaukko

Sisustaako repolaenen pesäänsä puitten lehillä? Suuaukoilla oli tuoreita haavan ja pihlajan lehtiä.

Pesäaukko

Pesäaukko

Lipan vieressä oli tällänen rakennelma, jolla oli pituutta kymmenisen metriä.

Halkeamaluola

Halkeamaluola

Kivien väliin jäi rakoluola, jonka arvoitu koko oli 5–6 m x 0.5–1 m ja korkeutta 2 m. Pohjalla oli ilmeisesti repolaesen paskat – reviirin merkkinä.

Seinämä

Seinämä

Nyppylällä oli jos jonkin moista järkälettä vaikka missä asennoissa. Tällänenkin seinämä, jonka piässä ol ukon nuama. Korkeutta jotain 4 m ja seinämällä oli pituutta reilut kymmenisen metriä.

Seinämä

Seinämä

Toinenkin seinämä, joka oli nojallaan nyppylän reunalla.

Niittyä

Niittyä

Kivikkoharjanne loppui aukkoon, josta oli hakattu suuret puut pois ja siitä oli tullu niitty, joka näytti hirvien talviruokailupaikalta. Mielenkiintoisia kiviä keskellä mettää. Näistä moni jäi kuvaamatta, koska ne oli tuolla pöpelikössä. Kiven järkäleistä muovostui nyppylälle linnamainen rakennelma, jota ei saanut millään kuviin.

Merkkasin kännyn karttaohjelmalla kalliolla seisovan, lippakiven ja luolan koortinaatit muistiin, mutta ei niihin ollu luottamista. Jostain syystä nyppylän keskellä en ollut karttaplotterin mukaan koskaan, vaikka menin sen läpi kahesti. Paikkapiste pomppi kummasti louhikossa. Mikähän kumma katvealue?

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6924107, E 540434.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Satunnainen retkuilija -blogissa.

Patlikkovuoren pirunpelto ja kalliohalkeama, Jäppilä

Perslammen lippaluolan takaa kuusien välistä pilkotti jotain kivistä.

patlikonvuori-2

Rinteessä avautui pirunpelto. Olikohan Perslammen suuri järkäle kierinyt tätä peltoa alas? Mäen alla oli muutama muukin sen näköinen iso murikka.

patlikonvuori-3
Kivikossa riitti koloja tutkittavaksi ja sieltä löytyi tälläinen pöytäkivikin.

patlikonvuori-4

Lohkareitten välistä löytyi monia luolia – sellaisia 2–3 metriä suuntaansa, ja korkeus vaihteli kivien asennosta riippuen senteistä metriin. Kun kurkkailin rakojen pohjalle, kiinnittyi huomio pohjalla oleviin punaisiin kiviin – sattumaa? Kun kiipesin vuoren päälle niin siellä oli pyöreä megaliittikivi, joka oli nostettu ilmaan juuri punaisella kivellä.

patlikonvuori-5

Eräs tasaisemmista ja suurimmista luolista oli asuttu. Asukas ei ollut paikalla. Bongaa naamioitu asumus kuvasta.

patlikonvuori-6

Kiipesin vuoren päälle ja siellä tuli vastaan suoraa seinämää.

patlikonvuori-7

Tämä kivi taiteili painovoiman kanssa.

patlikonvuori-8

Suoran seinämän päältä löytyi E-kirjaimen mallinen kalliohalkeama (kartta).

patlikonvuori-10

Halkeaman pituus oli muutama kymmenen metriä. Halkeamassa oli siellä täällä kiviä ja pohjalla vielä jäätä. Halkeama oli leveimmillään reilun metrin luokkaa ja syvimmillään arviolta 4–5 metriä. Taustalla pilkottaa Kivilampi.

patlikonvuori-11

E-kirjaimen alaosa päättyi kuutiomaisista kivistä muotoutuneeseen louhokseen, jossa kasvoi pyhäpuu pihlaja.

patlikonvuori-12

Kolusin rinnettä alaspäin ja ihmettelin rakosia – ja lohkareita ja niitten painovoiman tasapainottelua. Ketun kolokin löytyi.

patlikonvuori-13

Laskeuvuin notkelman pohjalle. Tuolla ylhäällä olin äsken.

patlikonvuori-14

Notkelman pohjalla virtasi puro. Pohiskelin että tässäpä olisi soma metsäpirtin paikka.

patlikonvuori-15

Ei tarvinnut kun kääntyä ja tähyillä. Muutama metrin päässä oli kuoppa. Olisko asumuksen tai purnun pohjat?

patlikonvuori-16

Purossa virtasi kevättulva. Majavakin oli käynyt maistamassa ison haavan juurta. Olikohan ollu pahanmakuinen, kun homma oli jäänyt siihen? Palasin puroa pitkin Perslammelle ja kipusin siitä autolle.

Patlikkovuori kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6910716 E 534163

Julkaistu aiemmin Satunnainen retkuilija -blogissa.

Keulatmäki, kotoisa luola näköalalla Etelä-Konneveden kansallispuistoon

Käväsin virkistysreissulla Konneveden maisemissa. Olen aina ihaillut ysitietä Suonenjoelta Jyväskylään ajaessa Rautalammin kivikkoisia vuoria. Nyt tuli tilaisuus tutustua niihin lähempää.

Sain kutsun saunomaan Konneveden rannalle. Tapani mukaan tulostin alueen kartan – aina pitää olla kartalla minne nyt meneekin – ja ehdotin isännälle että käytäskö tutkimassa kartalla jököttävät parit vuoret. Valitsimme kohteeksi Keulatniemellä sijaitsevan Keulatmäen, jossa oli kolmiomittauspiste. Niiltä yleensä on hyvät näkymät.

keulamäenluola (1)

Itse pisteellä oli edessä taimikkoa, mutta hiukan järvelle päin löytyi komeat kalliot ja näköala tulevalle kansallispuistolle päin.

keulamäenluola (2)

Tuossa luodolla oli ollut sääskenpesä, mutta se oli kaatunut myrskyssä.

Mäeltä sijaitsi myös geokätkökohteita.

keulamäenluola (9)

Mäen päällä ihastelimme suuria lohkareita, jotka olivat irronneet kalliosta. Laskeuduimme alaspäin ja löysimme joukon luolia ja kalliohalkeamia.

keulamäenluola (3)

Tuo lohkareen takana avautui suuaukko.

keulamäenluola (4)

Ihan miehen menevää kokoa ja halkeama jatkui lohkareen takana.

keulamäenluola (6)

Jyrkänteen reunassa oli monia miehen mentäviä aukkoja, joita eläimet olivat käyttäneet. Kovin tuoreita jälkiä ei näkynyt.

keulamäenluola (7)

Siinä saunaa lämmittäessä tutkailimme karttoja ja alueella olisi mahdottomasti vastaavanlaisia paikkoja. Geokätköpaikkoinakin oli vastaavanlaisia vuoria, mutta ne jätettiin seuraavaan kertaan.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6937842 E 476385

Julkaistu aiemmin Leppävirtaa-blogissa.

Getan Djupviksgorttan – yksi Suomen suosituimmista luolista

Nyt syksyn taittuessa talveksi on hyvä palata vielä hetkeksi toukokuun lempeän valon maalaamiin tunnelmiin. Toukokuussa vierailimme Jussin kanssa Ahvenanmaan keväässä. Monesta upeasta paikasta olemmekin jo tarinat kertoneet, mutta yksi saariston maineikkaimmista luonnonnähtävyyksistä on vielä juttuaan vailla. Korjataan tuo epäkohta nyt ja käydään katsomassa millainen paikka on Djupviksgrottan.

Djupviksgrottan löytyy Getavuoren kupeesta luontopolun varrelta. Itse polun pituus on viitisen kilometriä. Maasto on ajoittain suhteellisen haastavaa, joten koko reitin kiertämiseen kuluu noin kolmisen tuntia. Jos sillä siis pysyy. Me kiersimme polkua vain osan matkaa, senkin vastavirtaan, kunnes Löfvinsgrottan-nimisen kohdalla suuntasimme tutkimaan luolia ja rotkoja, jotka mykistivät matkamiehet. Tuo tarina kannattaa lukea ensin, sillä niin keskeinen osa se on Getan-retkeämme.

Kolmen tunnin seikkailun jälkeen nimittäin havahduimme, että olimme vasta alkumatkassa pääkohteellemme. Löfvinsgrottanilta olimme suunnanneet itään pitkin vuoren halkaisevan rotkon reunaa. Siinä kohtaa, missä se kapeni yliastuttavaksi, otimme tuon askeleen. Kaukana edessä siinsi lahdenpohjukka.

Vanhus, joka vielä välillä kohtaa aallot.

Vanhus, joka vielä välillä kohtaa aallot.

Rannan lähellä karuhko maasto muuttui avokallioksi. Siellä täällä siitä kohosi sitkeä mänty. Yhdestä niistä kuului rapinaa. Lähempää sen lähteeksi paljastui käpylintu, jonka ruokailua seurasimme aikamme. Olisiko siinä kohta keskittyminen herpaantunut sen verran, että harhauduimme hieman reittimerkeistä. Löysimme itsemme rannasta veneenruodon luola. Paikka oli itsessään pieni paratiisi, mutta etenemisen kannalta veteen rajoittunut jyrkänne oli pienoinen ongelma.

Kiviportaat.

Kiviportaat.

Onneksi pidemmälle paluulle ei ollut tarvetta. Luonto kun oli veistänyt kallioon juuri meille passelin polkuntapaisen portaineen kaikkineen. Olihan se tuollainen noustava, kun kerran siihen oli mahdollisuus.

Lahden pohjassa.

Lahden pohjassa.

Ylhäällä pysähdyin. Annoin tuulen puhaltaa hiuksiin ja kutitella poskia. Katse kohti pohjoista ummistin silmäni ja hengitin vapauden tuoksua.

Kallion laelta yhytimme taas reitin, jota lähdimme seuraamaan. Lahden pohjukan länsireunalta otimme sitten kurssin taas etelään karttaan merkattua polkua pitkin. Niillä main kohtasimme myös tämän reissun ensimmäiset ihmiset. Tervehdimme ja jatkoimme tahollemme.

Kivipaasi.

Kivipaasi.

Kohta edessä kohosi jyrkänne, jonka olemus kertoi, että olimme siellä missä määrämme olikin. Kallion vieressä kohosi valtava, viisitoistametrinen kivipaasi. Se nojasi vinosti suuriin lohkareisiin. Jos se ei olisi ollut siinä vuosituhansia, olisin varmasti pelännyt sen kaatuvan. Sen alla lohkareikossa kutsui luolan suu.

Ensimmäinen luola.

Ensimmäinen luola.

Kivijättiä kunnioittaen astuimme sisään. Kipusimme ja kiersimme eteenpäin ilmeisesti nimettömässä luolassa. Välillä sisään tuli enemmän paljoa, välillä vallitsi hämärä. Yhtäkkiä vähän loitompaa kuului karjahdus. Kiiruhdin pikavauhtia eteenpäin katsomaan, mikä oli hätänä, oliko joku pudonnut kalliolta?

Luolan perällä oli valoa.

Luolan perällä oli valoa.

Luolan toisessa päässä syy selvisi. Putoaminen oli tapahtunut, mutta noin metrin korkeudesta ja patjalle. Keskellä luontoa oli kymmeniä kalliokiipeilijöitä ja täytyy ikäväkseni todeta, ettei kaikkien äänenkäyttö ollut kovinkaan luonnonrauhaa kunnioittavaa. Olisiko syynä sitten ollut paikalle raahatuissa olutlaatikoissa.

Mitä tämä rako pitääkään sisällään?

Mitä tämä rako pitääkään sisällään?

Ohitimme äänekkäimmän seurueen osan hieman loitompaa ja toivoimme hiljaa mielessämme, että tyhjät tölkit eivät jäisi maastoon. Paljaaksi harjatuissa kallioissa oli ihmisen puumerkkiä aivan kylliksi.

Tämän pidemmälle emme ajatuksessa päässeet, kun kalliossa oli toisenlainen puumerkki, monessa matkaoppaassakin komeillu “Grottan”-teksti kiveen maalattuna. Kallion alaosassa oli leveä rako, jonka vasemmassa reunassa eli pohjoisen puolella oli varsinainen suuaukko.

Salissa.

Salissa.

Kummarruin sisään ja napsautin otsavalon päälle.

Olihan luolalla kokoa.

Olihan luolalla kokoa.

Olihan huoneella kokoa! Tilana se oli kuitenkin harmillisen yksioikoinen.

Suuaukko sisältä käsin.

Suuaukko sisältä käsin.

Kerran sisään mentyään sen oli oikeastaan nähnyt. Tutkittavaa ei juuri ollut. Toisaalta esimerkiksi lapsille tai satunnaisesta luolassa käynnistä kiinnostuneelle paikka oli mitä sopivin.

Valoon palattuamme totesimme, että vuori oli tältä erää nähty. Päivä oli pitkällä, nälkä vaivasi ja retkiruoka maistuu parhaalta omassa rauhassa.

Getavuoren luontopolkua voi suositella kaikille Ahvenanmaan luonnosta kiinnostuneille. Jos saaristosta pitää valita yksi luontokohde nähtäväksi, se on joko tämä tai Nåtön tunnelmallinen pähkinäpensaslehto.

Pääluola kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6717443 E 105490

Ryövärinholman Ryövärinluola, Kaarina

Eli luolaseikkailu Varsinais-Suomen luolissa, osa 2

Hädintuskin oli Paraisten Pirunkalliosta saatu vaatteisiin orastava maakellarin tuoksu, kun yksissä tuumin suuntasimme sitä voimistamaan. Määränpäänä oli Kaarinan kunnassa Korsnaisen kylässä Rövärholman, eli Ryövärinholman saarella sijaitseva Ryövärinluola.

Kysymyksessä ei olekaan ihan mikä tahansa kolo, vaan supisuomalaisen merirosvotarinan tyyssija ja ennakkotietojemme mukaan myös yksi Varsinais-Suomen hienoimmista luolista.

Ryövärinholma (4)

Aivan lähellä ei autolla pääse, vaan parkkeerauksen jälkeen kävelyä tulee noin kilometrin verran. Hyvästelimme kulkupelin ja lähtimme taittamaan taivalta. Aurinko oli kivunnut jo korkealle, eikä enää säästellyt voimaansa. Helle piti hyvänä armottomalla otteellaan. Polun sivussa paistateelle kyylle tämä sopi hyvin. Tosin emme jääneet pidempään keskustelemaan asiasta hänen kanssaan.

Kohta jykevä kallio vaihtui ruhjoutuneeseen ja vankat askelet varovaisemmiksi. Eteenpäin kurottamalla saattoi nähdä kymmenen metriä maan sisään syöksyvän raon, jonka reunalla pensaat uhmasivat painovoimaa.Ja rakoa jatkui lähemmäs sata metriä, välillä avonaisena, välillä luolana. Me suuntasimme kohti pohjoispäätä, josta laskeutuisimme pohjalle.

Luola on saanut nimensä siellä majailleiden merirosvojen mukaan. Rosvosakin kerrotaan pitäneen Turusta etelään suunnanneella purjehdusreitillä liikkuneita aluksia pelon vallassa nahkaisilla, nopeasti piiloon taitettavilla veneillään.

Vaan onpa mailla myös synkempi, hurmeinen salaisuus. Merirosvojen kerrotaan kaapanneen lähikylistä orjakseen naisen, joka sitten oli synnyttänyt heille kuusi lasta. Nämä oli kaikki tapettu. Ja saman kohtalon kokivat myös ryövärinpahalaiset itse, kun heidän piilonsa lopulta löydettiin. Vaan heidän aarteensa, sitä ei ole vielä tänäkään päivänä löydetty.

Kuvat: Niina Varheenmaa

Näitä tarinoita pohtien laskeuduin alas luolan pohjalle, jossa raikas kosteus helpotti tukalinta oloa. Laitoin otsalampun päälle, kameran asetukset kohdalleen ja suuntasin maanrakoon. Ja mikä elämys se olikaan! Pahaisen kolon sijaan kuljettavaa ja nähtävää riitti. Rotkon kattoon ja seinämien väleihin kiilautuneet lohkareet muodostavat kanjoniin ainakin kolme suurta holvimaista luolaa. Luolan korkeuserot ovat suuret, joten oli katsottava mihin jalkansa laskee.

Puolisen tuntia myöhemmin alkoi viimeinen nousu. Toki sinne olisi voinut kiiruhtaa paljon nopeammin, vaan miksi olisin? Sen verran upea tunnelma luolassa oli. Pinnalle päästyäni annoin silmen tottua taas päivän kirkkauteen ja suuntasin vielä ohi lähtöpaikan pohjoisrantaan, josta pääsi tutkimaan halkeaman viimeisen osuuden. Siitä rako jatkui jo tutkimaamme osaan, mutta niin kapeana, että vain pieni koira siitä saattoi läpi luikahtaa.

Tyytyväisin mielin saatoimme jatkaa taivaltamme kohti Kuusiston Piispanlinnan raunioita.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6701625 E 241366

Inarin reissu, osa I: Tupavaaran luola ja karhunpesä

Teimme heinäkuussa 10 päivän reissun Inariin. Matkaan sisältyi retkuiluja ja sukulointia. Tukikohtanamme toimi huokea ja tilava Koppelon kylätalon vuokrahuoneisto. Entisen kyläkoulun tilat oli muutettu asunnoiksi ja kyläyhistyksen harrastekäyttöön ja vastaavaan.

Leppävirralta tulee matkaa perille Koppeloon reilut 850 kilometriä, joten puolitimme ajomatkan tapaamalla Oulussa kavereitamme. Hyvin nukutun hotelliyön jälkeen ajoimme illaksi Koppeloon. Matkalla kolusimme vielä Tankavaaran luontokeskuksen ja Kaunispään näkötornin maisemat.

Aamulla oli ensimmäinen kohde tutkittavana. Määränpääksi valikoitui Tupavaaran luola ja karhunpesä. Heitin anopin ja emännän sukuloimaan vanhaan kesäpaikkaan ja palasin Lintujärventielle Tupavaaran ja Rautuvaaran väliseen kuruun. Autolle löysin parkkitilan levikkeeltä Rautujärvenojan vierestä ja läksin siitä talsimaan avaraa vaaraa kohti jyrkänteitä.

tupavaara-3287

Ylös ei tarvinnut kivuta kovinkaan pitkälti, kun vaaralta alkoi näkyä mahtavia maisemia.

tupavaara-3271

Tupavaaran rinteillä kasvoi vanhoja ikimäntyjä. Ihalin niiden sinnikkyyttä. Tiedä vaikka olisivat yksi maamme vanhimpia. Pohjolan petäjät eivät välttämättä paljasta pitkää ikäänsä suurella koolla.

Nousin jyrkänteiden välistä vaaran laelle, josta luolan yläpuolelta oli henkeä salpaava näkymä Inarille.

tupavaara-3290

Puitten välistä näkyy Paavisjärvi ja sen jatkona Paavisvuononperä, joka johtaa Paavisvuonon selälle. Vasemmalle jää puolestaan Cuskaväärin vaara.

tupavaara-3311

Maiseman ihmasteltuani laskeduin jyrkänteen itäreunalta louhikkoon etsimään luolaa. Se löytyikin heti jyrkänteen alla olevan suuren lohkareen alta.

tupavaara-3330

Luolan pohjalle oli tehty tikkaat ja tikkaitten vieressä oli myös kivistä kootut rappuset.

tupavaara-3349

Luolalla on pituutta kymmenen metriä. Leveyttä kahdesta neljään ja korkeuttakin kolme metriä. Tyypiltään se on granuliittikalliossa oleva rako-lohkareluola. Se on syntynyt kun mannerjäätikön jyrkänteestä irrottamien lohkaredien välinen vanha rakopinta on avautunut kirjanselän tavoin. Näin syntynyt luola on hieman harjatelttamainen.

tupavaara-3351

Lattia lohkareikkoa, jossa runsaasti erittäin teräväsärmäisiä, pakkasrapautumisen synnyttämiä pirstaleita. Luolan suupuolella on sen katossa riippuvia, sammalkasvuston ja humuksen muodostamia, pesusienimäisiä “tippukiviä”. Rappurakenteet selittää se, että luola on erämiesten vanha asento- ja sateenpitopaikka.

tupavaara-3374

Lohkareikossa olisi riittänyt enemmänkin tutkittavaa, mutta suuntasin jo karhunpesälle. Kurkkasin vielä taaksepäin miltä jyrkänne näytti.

tupavaara-3378

Seuraavaksi suuntanani oli Tupavaaran pohjoisreuna. Matkalla tuli vastaan komeaa kelon kiemuraa.

tupavaara-3381

Kelon ihmeteltyäni kohtasin seuraavaksi jännittävän näköisen kuopan. Ilmeisesti se oli ollut sulamisvesien peitossa pitkään.

Perille päästyäni totesin myös vaaran pohjoislaidalta avautuvan pöyristyttävä näkymä Inarille.

tupavaara-3382

Oikealla näkyi Nuottamojärvi, keskellä Kalaton ja vasemmalla Paavisjärvi.

tupavaara-3399

Ennen kuin etsiskelin karhunpesää saamistani koortinaateista, kuvasin pienen lippaluolan louhikon yläosassa. Sen alta näkee Nuottamajärven rannalla olevan Lapintalon pihaan, joka näkyy noissa maisemakuvissa. GPS-koortinaateissa ei ollut kuin mettää. Kurkkasin louhikkoa ja tulin siihen tulokseen että jos se luola on siellä niin, niin siellä se sai olla rauhassa.

tupavaara-3405

Kämpillä lukiessani tietoja luolasta selvisi että se onkin tuo lippaluola. Koortinaatit vain heittivät hieman. Lähde kertoi, että kyseessä oli pieni rako-lohkareluola Tupavaaran pohjoisrinteellä olevan granuliittijyrkänteen tyvellä. Se on syntynyt mannerjään irrottaessa kalliosta lohkareita. Lattia moreenia, jota peittää ohut humus- ja kulttuurikerros. Se on ollut karhunpesä ja myöhemmin lapintalon lasten ylimuistoinen leikkipaikka.

tupavaara-3408

Palatessa nousin Tupavaaran korkeimmalle kohalle ja sieltähän löytyi pöytäkivi. Ei kovin suuri, kooltaan. 1.5 x 2 x 1 metrin luokkaa.

tupavaara-3426

Palatessani etsiskelin sopivan Rautujärvenojan ylityspaikkan ja askelsin takaisin autolle. Olin hiestä niin märkä, että sain kierettyä T-paiasta noron. Tällästäkö tämä retkuilu näissä korkeuseroissa?

Kävin hakemassa kesäpaikasta sukuloijat kyytiini. Kerroin anopille missä olin käynyt ja näytin kuvia. Hän kertoi kuinka Nuottamojärveä, Kalatonta ja Paavisjärven pitkin sitä ennen vanhaan kulettiin Inarin kylälle. Jokaisen järven päässä oli vene jolla ylitettiin järvi järven jälkeen ja loppumatka käveltiin. Siis siihen aikaan kun teitä ei täällä erämaassa ollut.

Kartta Tupavaaran luolalle. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7635020 E 514524
Kartta Karhupesän likelle. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 7635322 E 515064

Julkaistu Leppävirtaa -blogissa.

Jäppilänniemen rakokivi Imatralla

Tässä joku tovi sitten päätimme piipahtaa imatran Jäppilänniemessä. Paikkana se oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta löytyihän se kohde kaikesta huolimatta.

rakokivi (1)

Kyseessä on aivan helkkarin suuri siirtolohkare, minkä jääkauden jäämassa on siirtänyt nykyiselle paikalleen. Kaiken hyvän lisäksi kivi on lohjennut kahtia ja muodostaa melko pitkän käytävän. Sitä pitkin itseäni hoikemmat mahtuvat kulkemaan kiven läpi toiselle suuaukolle.

rakokivi (4)

Minä tietysti jämähdin olutmahastani kiinni puolimatkassa kiven väliin ja asiantuntevia kommenttejahan tuosta joutui kuulemaan. Seuralainen olisi kuulemma päässyt kulkemaan hoikalla varrellaan kiven läpi, mutta kun joku tukki tien ja ohittaminen oli mahdotonta.

rakokivi (6)

Jos seuralainen olisi kurkannut ylöspäin, niin olisi saattanut jäädä häneltäkin vinoilut vähemmälle, koska kiven rakoseen päitten yläpuolelle oli kiilautunut lukuisia pienempiä kivenmurikoita. Minuahan ne ei toki huolettanut.

rakokivi (3)

Mielenkiintoinen episodi tähänkin kohteeseen liittyy, koska löysin kohteesta maininnan Imatran luonnonsuojeluselvityksestä. Siinä kerrotaan, että kivellä olisi muinaishistoriallinen merkitys, mutta asiantuntevasti jätetään mainitsematta että mikä se merkitys on kenties ollut.

Museoviraston mukaan Jäppilänniemestä, Immalanjärveen rajoittuvasta pellosta on löytynyt historiallisen ajan asuinpaikkaan viittaavia kivirakenteita ja paljon pienesineiden valmistukseen viittaavaa esineistöä, mm. kehäsolkia, kuviosormuksia ja vyönsolkia.

Vaikka historiaa ei olisikaan, niin Rakokivi on itsessäänkin mielenkiintoinen nähtävyys. Itse asiassa suosittelemme piipahtamaan paikan päällä, jos lähistölle vain osuu.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6786278 E 607397

Julkaistu aiemmin Willimiehen jäljillä -blogissa.