Artikkelit

Luolanaisia Oulangalla? Ristikallion Pitkäluola

Koko meidän kolmen naisen retkueelle Ristikallio autiotupineen on tuttu – siellä on vierailtu jokaisena vuodenaikana vasiten maisemia ihailemassa, ja ohikulkumatkalla Karhunkierrospolkua kulkiessa. Joskus jopa työt ovat meitä sinne kuljettaneet.

Yhteiseksi ihmettelyn aiheeksi nousi se, ettei kukaan meistä ollut ikinä käynyt Ristikallion autiotupaa vastapäätä sijaitsevassa Pitkäluolassa. Päätimme korjata tilanteen sopivan hetken koittaessa. Niinpä 26.1.2017 tapasimme Käylässä aamunkajon aikaan, pakkasimme sukset autoon ja suuntasimme Sallantietä kohti pohjoista.

Ristikallion autiotuvan reittiopaste

Ristikalliolle eniten kuljettu reitti on luonnollisesti Karhunkierrosreitti, jonka Sallantien lähtöpisteeltä on Ristikallion autiotuvalle hieman vajaa 5 kilometriä. Pienen karttaharjoituksen jälkeen päädyimme kuitenkin hiihtämään Ristikalliolle pohjoispuolelta Puikkosuon tieltä erkanevan metsäautotien pohjaa. Täältä hiihtomatkaa kertyy sivunsa noin 3 kilometriä, ja maasto Karhunkierrosreittiin verrattuna on hiihdettävämpää.

Puikkosuontie on kapeaksi aurattu kylätie, minkä vuoksi otimme pienet alkulämmöt luomalla autolle ”kadunvarsipysäköintipaikan”. Lumenluonnin jälkeen metsäsukset alle ja menoksi. Ja kuten joskus saattaa tapahtua lähtötohinnoissa, niin piti nytkin tehdä vielä paluuperä autolle. Nyt se kannatti unohtuneen eväsrepun noutamisen lisäksi myös hätkähdyttävän havainnon vuoksi: iso emähirvi patsasteli keskellä tietä uteliaana retkeilijöiden toimia seuraten. Tovi toisiamme silmiin katsottuamme, hirvi jatkoi matkaansa kiireettömän majesteellisesti rämemännikön ruokamaille.

Ristikallion komeaa kalliojyrkännettä

Rosoisenkaunista kalliopintaa

Maisemiltaan reittivaihtoehtomme ei ollut alkumatkan metsäaukkoilla parhaasta päästä – vasta Oulangan kansallispuistoon päästyämme alkoi metsäinen taival kumpuilevassa pilarimännikössä. Suuntasimme latumme Ristikallion autiotuvalle, jonne jätimme eväsreput ja jatkoimme Aventojoen lampimaisen laajentuman yli kalliojyrkänteen tyvelle.

Pitkäluolaa ei ole karttaan merkittynä, eikä meillä kenelläänkään ollut aivan täsmällistä paikkatietoa siitä. Niinpä pienen hetken etsiskelimme luolaa samalla ihaillen rosoisenkauniita kallioseinämiä. Viimein luola löytyi joen ja kalliojärkänteen koillisessa kohtaamispisteessä.

Luolan suuaukko on aika vaatimattoman näköinen – ilman tietoa luonnonmuodostumasta, sen ohittaisi helposti huomaatta koko luolaa. Suuaukko on sen verran matala, että sisään on mentävä nöyrästi kumartuen. Vasta Pitkäluolaan ryömittyään huomaan sen olevan itseasiassa varsin tilava. Se on noin 6 metriä pitkä ja leveimmillään noin 4,5 metriä. Ja mukavan lämmin ja suojainen – ero ulkopuolen -10 °C ja pakkasviimaan oli huomattava. Luolassa oli kotoisan lämmintä ja hienoisen kosteaa, helposti hengitettävä sisäilma.  Se oli tunnelmaltaan jotenkin mystinen paikka.

Luolaan käynti vaatii nöyryyttä

Pitkäluola on ruhjeiseen kvartsiittiin syntynyt luola. Luolan katto kauniisti rapautunutta, teräväsärmäistä kiviainesta, josta löytyy kiehtovia muotoja ja värejä. Luolan katto on korkein luolan keskivaiheilla, luolan perällä olevassa kammiomaisessa muodostelmassa se on noin 1,5 metriä. Luolan lattia on soraa muistuttavaa rapautunutta mursketta, koska katto rapautuu edelleen.

Luonnontaidetta luolan laipiossa

Aventojoen kalastajat ovat käyttäneet luolaa on asentopaikkanaan, ja siellä on aikoinaan ollut jopa kiuas. Luolassa on lattian hiilikekojen ja katon nokeentumisen perusteella siellä on pidetty nuotiota. Paikallistiedon mukaan luola on toiminut myös sotapakolaisten piilopaikkana. Itsekin kyllä mieluummin yöni viettäisin Pitkäluolassa kuin taivasalla, jos vaihtoehdot tuossa olisivat. Tosin Oulangan kansallispuiston järjestyssäännön mukaan leiriytyminen on sallittua vain huollettujen taukopaikkojen läheisyydessä. Katon kiveensärmiin takertuneiden eläinten karvojen perusteella luola toimii suojapaikkana myös eläimille: poro oli ainakin luolaan kömpinyt, ehkäpä räkkää pakoon.

Pohjois-Kuusamon ja Sallan alueelta löytyy useita luolia kalkkiperäisen kvartsiittikallion rapautumisherkkyydestä johtuen. Vesi liuottaa kalkkikiveä, minkä lisäksi ankarassa ilmastossa veden jäätyminen ja sulaminen rapauttaa kalliota muodostaen kideonkaloita. Alueen tunnetuimmat luolat ovat Halosen uuni Juumassa, Rukatunturilla Juhannuskallion Pirunpesä, Pitkäluola Aventojoen varrella Ristikallion luona sekä Pienen Karhunkierroksen luola Juumassa.

Luolanaisia

Talvella kantavan jään aikaan Ristikallion reissuun kannattaa yhdistää Pitkäluolassa vierailu. Kesällä Pitkäluola on jalkapelissä kulkevalle hieman haastavampi rasti Aventojoen ylityksen vuoksi. Mitään turvallista ja joka vedenkorkeudella käyttökelpoista ylityspaikkaa ei ole ainakaan minun tiedossani. Helpommin luolalle pääseekin talviaikaan, kunhan on täysin varma jään kantavuudesta.

Luolaretken päätteeksi hiihtelimme Ristikallion autiotuvalle kahvin keittoon ja evästelemään. Murkinoinnin lomassa ihmettelimme edellisten kävijöiden puhdetyötaitoja ja -intoa. Toki toivoisi, että näitä taitoja kävijät kohdistaisivat johonkin muuhun kuin autiotupien pöytiin ja penkkeihin – kiehisillä voisi aina ilahduttaa seuraavaa kävijää ja voisihan ne vaikka nimetä omin bookstaavein.

Kuka evästeli täällä?

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N=7366269.731, E=594936.038

 

 

 

 

 

Talvinen retki Iso-Vuorijärvelle, Orivesi

Kauniina tammikuisena lauantaiaamuna lähdin koirieni ja kaverini kanssa ajelemaan Orivedelle. Navigoimme osoitteeksi Rutajärventie 180, jolla olin aiemminkin perille löytänyt. Hiljaisen oloinen Iso-Vuorijärven retkeilyreitti on helposti löydettävissä, eikä pikkutietä tarvitse ajaa pitkälti. Tullessa tuohon osoitteeseen tiessä on T-risteys, josta vasemmalle kääntyessä saa auton ympäri ja parkkiin.

Lähdimme kävelemään kohti Iso-Vuorijärveä, jonne on vain noin 500 metriä matkaa parkkipaikalta. Laskeuduimme kallion reunaa varovasti alas, sillä oli melkoisen liukasta. Innokkaiden pentukoirien kanssa kulku liukkaalla kävi vielä hieman hankalammaksi. Pääsimme lippaluolalle, joka sijaitsee aivan veden rajassa.

Nuotiopaikka näytti siltä, että sitä on talvellakin käytetty. Kallio on nuotion kohdilta paksulti mustassa noessa.

Katselimme järvelle ja lähdimme jatkamaan matkaa. Totesimme kuitenkin samantien kallioiset polut liian liukkaiksi ja siirryimme järven jäälle kulkemaan. Tältä talvelta siellä menivät vain parit ihmisen jäljet. Niiden lisäksi havaitsimme vastarannalla meitä väistävän hirven. Jälkiä jäälle olivat jättäneet ainakin kettu, jänis ja ilmeisesti myös ilves.

Iso-Vuorijärven toisessa päädyssä siirryimme jälleen polulle kulkemaan. Taakse jääneet kalliot olivat henkeäsalpaavan kauniin kuuran peitossa. Kolea ilma teki oman vivahteensa, kun ihailimme jäätynyttä kallionreunaa.

Jatkoimme matkaa polkua pitkin kohti Kirvesjärviä. Vaikka polkua ei juuri erottanut, oli reitti merkitty keltaisilla täplillä puihin, joten sitä oli helppo seurata. Ohitimme pienen suolammen ja kävelimme jäätyneiden suopursujen seassa, kunnes laavu tuli näkyviin.

 

Harmiksemme laavulla ei ollut puita, vain pari hassua lahoa ja märkää kalikkaa. Saimme niistä tovin kuluttua pienen notskin aikaseksi, jotta saimme eväitä lämmitettyä. Kyllä kelpasi luonnonrauhassa istuskella ja nauttia ulkoilmasta, vaikkakin hiukan harmaasta. Laavun ympäristö tuntui olevan kuin sumupilven peitossa.

Laavulta siirryimme kyltin opastuksella kohti Salmijärveä. Naureskelimme metsäosuuden siltavirityksille, joista yhdestä jalkani menikin vahingossa läpi. Sillassa oli pieni rako, joka oli vain jäätynyt umpeen, eikä sitä näin ollen osannut varoa.

Salmijärvi tuli pian näkyviin ja jatkoimme polkua pitkin sen vartta. Salmijärvi oli kapeahko ja ylitimme sen siltaa pitkin. Sillan kohdalla oli sulaa, mitä hieman ihmettelimme, sillä varsinaista virtausta emme havainneet. Siinä järvi oli kuitenkin täysin auki ja jääkin ympärillä todella ohutta.

Salmijärveltä tullessa polku päättyy metsäautotielle ja siitä opasteet kehoittavat jatkamaan tietä pitkin. Metsäautotie muuttui nopeasti autotieksi, jonka päässä automme olikin parkissa. Matkalla näimme kyltin Siikajärven retkireitistä, suuntaammekin ensi kerralla sinne!

Vuorijärven ympäristö oli näin talvellakin näkemisen arvoinen ja tutkittavaa riitti. Jäälle saa tietenkin mennä vain jäätilanteen varmasti salliessa. Itse haluan tuonne aina vain uudelleen ja uudelleen.

Parkkipaikka reitin lähtöön ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6854686, E=354005.

Kesäinen juttu Iso-Vuorijärveltä löytyy tästä!

 

Savonrannan Kakonvuoren pirun luolaa etsimässä

Kakonvuorella on syvä onkalo, jossa on asunut piru. Näin kertoivat vanhat savonrantalaiset. Pirulla oli tapana hypätä kirkkoveneisiin, kaataa veneet ja ryöstää kirkkoväen eväät. Pirulla oli myös aarrekätkö jossain Kakonvuoren lähellä, ja sitä se vartioi tiukasti.

Eräänä päivänä Tanninen löysi aarteen ja vaihtoi kultarahat kupariin. Sen jälkeen piru alkoi riivata Tannisen taloa. Öisin se tuli joskus miehenä valkeissa vaatteissa sahaamaan puita riihen edessä. Välillä piru otti naisen hahmon ja ilmestyi lapsi sylissä puukasalla, joskus se tuli itse riihen kynnykselle valkoinen lakana korvissa.

Tämä Tannisten vainoaminen ja kiusaaminen jatkui usean sukupolven ajan. Kerran piru oli jopa kaapannut tytön niityltä ja pitänyt häntä kolme päivää vankina Kakonvuorella. Kakonvuoreen suhtaudutaan Savonrannalla vieläkin pelonsekaisella kunnioituksella (viite 1).

Naapurikunnassa, Heinäveden seudulla, on vaikuttanut tutumpikin kirkkoveneryöstäjä, nimittäin väkimies ja järvirosvo Ryöskä Kontiinen. Kakonvuori ei sijaitse vesireitin varrella, joten ehkä teema kirkkoveneiden ryöstämisestä on lainattu tämän legendaarisen paholaisihmisen tarinaperinteestä (viite 2).

Hieman toisessa versiossa kerrotaan, että Tölkki-Tanninen löysi maasta tölkin rahaa. Sen jälkeen hänen perheenjäsenensä halvaantuivat, joku mätäni jopa elävältä. Kerrotaan, että unessa piru neuvoi Tannista hautaamaan tuohitölkin takaisin maahan. Naapurin mies sai vihiä tölkistä, kaivoi sen ylös ja rikastui. Tämän jälkeen piru rupesi riivaamaan naapurin suvun vanhinta poikaa.

Näiden tarinoiden jälkeen alkaa olla pakko ottaa selvää tämän kuuluisan Kakonvuoren pirun asuinoloista.

Keväällä 2016 sain ensimmäistä kertaa vihiä tästä luolasta, kun Antti Huttunen kirjoitti Suomen Luolaseuran palstoilla, että eräs vanhempi mies oli hänelle kertonut, että Kakonvuoren juurella Sumpsan lammen kohdalla he olivat poikina etsineet luolaa.

Näkymä vuorelle Pienen Kakonjäven suunnalta

Kakonvuori sijaitsee entisen Savonrannan, nykyisen Savonlinnan mailla, lähellä Koloveden kansallispuistoa ja Heinäveden rajaa. Kakonvuoren kallioalueeksi lasketaan 220 hehtaarin kokoinen alue (viite 3), joka puolestaan on osa Kakonsalon luonnonsuojelualuetta (viite 4).

Vuoren näyttävimpia osia muodostaa sen noin kilometrin pitkä pohjois-koillisjyrkänne.

Kallioalueen eteläosaa reunustavat louhikkoiset Kolivuoret, joiden tuntumassa on Kolikonkainaloksi ja Kolikonrahkaksi nimettyjä maastokohteita. Näistä ensiksi tulee mieleen, että siinä on varmaan oletettu jotain pirun kolikkokätköjä, mutta ilmeisesti koli- ja kolikkotyyppiset elementit paikannimistössä tulevat kolista-verbistä (kuten myös esim koliseva) ja liittyvät kivien kolinaan esimerkiksi vuorenvyörymän johdosta.

Onkohan tässä käynyt niin, että kansa on keksinyt tarinoita pirun kolikkokätköistä selittämään näitä “outoja” paikannimiä?

Kolivuoren silmä alati valvoo Kolikonkainaloa

Kakonvuoren lounaiskulmassa on Ukonhyppyri-niminen jyrkänne. Näitä tarinoita lukiessa on käynyt mielessä, että onko siellä kenties joku “pirun riivaama” tehnyt epätoivoisen ratkaisunsa.

Takaisin Kakonvuoreen ja sen jylhiin graniittijyrkänteisiin, joissa paikoin löytyy jopa 15 metriä korkeita pystyseiniä. Jyrkänteen alla on louhikko lähes koko pituudeltaan, eli noin kilometrin matkalta. Käytännön syystä ei ole kovin mielekästä käydä koko louhikkoa läpi yhdessä päivässä ainakaan sulan aikana, koska jossakin kohdassa jyrkänne nousee suoraan lammesta.

Kakonvuoren louhikosta löytyy toistakymmentä lohkareluolaa, jotka kokonsa puolesta täyttävät nykyään Suomessa käytössä olevat “luolakriteerit”, sekä lukematon määrä pienempiä koloja.

Ensimmäinen ehdokas Kakovuoren pirun asuinsijaksi on noin 11 metriä pitkä lohkareluola, jossa on useita eri tasoja, aukkoja ja sivuhaaroja. Koordinaatit: N 6905188 E 605076.

Louhikossa kolme laattamaista lohkaretta makaa päällekkäin, muodostaen muiden lohkareiden kanssa eri tasoissa olevan järjestelmän. Keskimmäisen lohkareen alla on 0,5–3 metriä korkea ja 1–5 metriä leveä tila, joka on läpikuljettavissa ja noin 11 metriä pitkä. Noin puolivälissä on leveä portaali, jossa on useampi aukko. Tässä kohdassa pääkäytävä hieman taittuu. Siinä on myös noin 4 metriä pitkä pystyraon muodostama sivuhaara, joka on ylhäältä puoliksi avoin. Yhteensä luolassa on noin 10 eri tasoissa olevaa aukkoa.

Tämä on komea lohkareluola, jossa riittää tutkittavaa ja ihmeteltävää, mutta ehkä se ei ole kuitenkaan tarinoiden kuvaama syvä onkalo. Perinnetieto ehkä viittaa siihen, että pirunluolaa olisi etsittävä Sumpsan lammen kohdalta. On siis jatkettava etsintöjä.

Kakonvuoren pitkän ja salaperäisen louhikon läpikulku on unohtumaton kokemus. Kun kaakon suunnalta hitaasti edetään, kurkitaan kaikkiin koloihin ja ihmetellään ihmeellisiä kiviä, tullaan vihdoin väsyneenä Sumpsan lammen kohdalle. Tässä kuusikko väistyy, ja maisema muuttuu avoimemmaksi.

Lammen kaakonpuoleista louhikkoa hallitsee iso lohkare. Sen alla on pieni lippaluola, jonka alta on hieno näköala lammelle. Koordinaatit N 6905419 E 604612.

Lipan takana on ahdas muutaman metrin rako. Lohkare on komea, luola on kauniilla paikalla ja kelpaa ilman muuta taukopaikaksi, mutta on pirunluolaksi liian vaatimaton.

Luolan vieressä nousee pystyseinämä suoraan lammesta. Pieni kävely toiselle rantakaistaleelle paljastaa, että seinän toisella puolella on iso louhikko, jossa myös näkyy pari isompaa lohkaretta.

Kakonvuoren pirunluola?

Tätä louhikon osaa kannattaa lähestyä “yläkautta”, Pienen Kakonjärven rantoja pitkin. Järven itäpäästä lähtee Sumpsajoki virtaamaan kohti alempia vesiä, ja Kakonvuoren kohdatessaan se levenee hetken lammeksi asti. Lammen ja vuoren välissä on komea louhikko, josta vihdoin löytyy kunnon luola. Koordinaatit 6905450 N 604523 E.

Pirunluolan sisäänkäynti

Suuren lohkareen alla on iso, matala, salimainen ja puolivaloisa tila, joka on noin 10 metriä pitkä, 4 metriä leveä ja 1,5 metriä korkea. Salin toisessa päässä käytävä laskee alas louhikkoon. Alhaalla pimeydessä on kaksi huonemaista tilaa. Matka syvemmästä ja kaukaisemmasta “peränurkasta” etumaiseen sisäänkäyntiin on noin 20–25 metriä. Sen lisäksi lähtee tästä alakäytävästä yksi vähän valoisampi haara, jonka takaosa (ja mahdolliset sivuhaarat) jäivät yhden ahtaan kohdan takia tutkimatta, mutta silmämääräisesti arvioituna tämä ei ole sen pidempi kuin edellä mainittu haara.

Kyllä tämä luulisi kelpaavan pirunluolaksi. Onkalo on syvä ja aivan pimeä ja on hyvinkin saattanut menneinä aikakausina olla ahdistava ja pelottava inspiraationlähde muutamalle kauhutarinalle.

Mutta onko tässä nyt löydetty Kakonvuoren pirun onkalo? Vaikeaa on meidän enää päätellä, mikä kolo on aikanaan mahdollisesti pannut kansantarinat ja uskomukset tästä pirusta liikkeelle. Ja onko se edes mennyt näin. Osa tarinoista voi olla lainattu lähiseudun muista tarinoista, osa on ehkä keksitty selittämään outoja paikannimiä. Mutta yksi asia on varma. Kakonvuorella riittää onkaloita useammallekin pirulle.

Jos itse haluat ottaa selvää Kakonvuoren saloista, kannattaa varata mukaan ainakin tukevat kengät, asialliset luolavarusteet sekä pieni annos rohkeutta, tai sen puutteessa edes joku kaveri pirunpelättimeksi.

Alue on “tee-se itse-retkeilyalue”. Valmiita polkuja, opasteita ynnä muita ei ole. Pienen Kakonjärven rannalla löytyy kyllä nätti tulentekopaikka, josta on hieno näköala Kakonvuoren pohjoisrinteille. Kulkureitiksi alueen tutkimiseksi voi käyttää Muhamäentietä ja sen sivuteitä ja -uria.

Kakonvuoren pitkää itäpuoleista louhikkoa on hyvä lähestyä Leipämäen-Savonrannantien suunnalta. Käännä Kakonsalontielle ja aja sitä useita kilometrejä, kunnes vasemmalla on iso kaskialue. Kulku vuorelle sujuu parhaiten palaneen aukon takareunaa pitkin.

Ja lopuksi varmuuden vuoksi totinen vakuutus Kakonvuoren isännälle: kävin talossasi, mutta en vienyt mitään. En kultaa, en kuparia, en tuohta!

Kakonvuori kartalla. ETRS-TM35-FIN-tasokoordinaatit N=6905398.2749940455, E=604472.5469599939.

Viitteet:
1) Matti Hako, Kansanperinne. Artikkeli julkaistu teoksessa Vanhan Kerimäen historia I:2, Erillisartikkelit, s. 129-216. Jyväskylä 1993. ISBN 951-96673-2-6. Savonrannan pirusta kerrotaan sivuilla 172 ja 179.
2) Ryöskä Kontiisen luola tarinoiden keskipisteenä ja Legendaarisen Ryöskän tupa ja pöytä Heinävedellä 
3) Jukka Husa, Jari Teeriaho: Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, Luonnos, Helsinki 2007; s 218-219
ja ymparisto.fi
4) Kakonsalo Luontoon.fi-palvelussa ja ymparisto.fi-palvelussa

Hiidenkirkon jyrkänteen luolat, Porosalmi, Rantasalmi

Porosalmi Rantasalmella on yksi koko Suomen luolatiheimmistä alueista. Kallioiselle Haukiveen niemelle on luolia merkitty peruskarttaankin kymmenkunta. Läksimme ottamaan selvää Hiidenkirkko-nimisestä luolasta.

Peimme pientä lommoo Hotel & Spa Resort Järvisydämen vastikää valmistuneessa vanhoista hirsistä, uppotukeista ja kivistä rakennetussa elämyshotellissa. Aivan hotellin takapihalta lähti jos jonkinmmoista polkua mehtään. Oikasimme hiukan parin polun välistä ja laskeuvuimme kohen Hietalammen Sakaslahen ja Pienen-Mustinlammen välistä korkeaa kalliota, jonka jyrkänteen länsireunalle on merkitty Hiidenkirkon luola (kartta).

Lähestyimme jyrkännettä länsipuolelta. Karttamerkin kohalta löysimme portaat suuren lipan alle. Ilmeisesti kettu, supi tai mäyrä oli käyttänyt portaita livahtaakseen kiven taakse.

Lippa oli kommee ja oudon värinen. Oliko musta nokea? Se keikkui 5–6 metrin korkeudessa.Lipan toisella puolen oli myös kolo, jonne oli elukat kuleksineet. Olikohan tämä nyt se Hiidenkirkko? Suomen Luolat -kirjassa kerrotaan Hiidenkirkosta näin:

Kvartsimontsoniitissa olevaan laajentuneeseen pystyhalkeamaan syntynyt luola, jonka katon muodostavat jyrkänteeltä tippuneet rakoon kiilautuneet lohkareet. Lattia louhikkoa. Paikka on vanhojen tarinoiden mukaan ollut pakanoiden kirkkona ennen kristinuskon tuloa.

Jatkoimme jyrkänteen tutkimista itään päin. Se alkoi kohota pystysuorana korkeuksiin.

Seuraavaksi löysimme pienen jääluolan.

Se oli lauhan vuoksi sulanut, mutta taasen jäätynyt uudelleen edellisenä yönä.

Etenimme itään päin. Jyrkänne kävi yhä jylhemmäksi.

Jyrkänteestä oli irronnut suuria paasia ja ne olivat rysähtäneet jyrkänteen juurelle. Niitä oli pitkin ja poikin ja niitten alle jäi useita luolia. Oli lohkare- ja hiekkapohjallisia luolia. Tässä yhden suurimman pääsisäänkäynti.

Kuljimme aivan kallion seinämää myöten, ja välillä tuli haasteita vastaan. Niistäkin selvittiin.

Tullako alas vai eikö tulla?

Aivan Sakaslahen rannassa tuli vastaan kalliosta irronnut mahtava paasi. Sillä oli korkeutta yli 20 metriä, leveyttä kymmenisen metriä ja paksuttaakin 5–6 metriä.

Paaden ja kallion välistä mahtui kulkemaan helposti.

Rakonen vaihteli 1–2 metriin.

Paasi kapeni ylöspäin.

Ettei tämä vaan olisi se Hiidenkirkko? Järvisydämessä esittelimme löydöstä ja siellä tiedettiin kertoa, että olimme löytäneet Korpinkallion.

Kipusimme lähes 30 metriä korkean kallion päälle.

Tuolla alhaalla oltiin äsken.

Ylhäältä näkyi selvästi jo kaatuneet paadet.

Huhuh, päivän reissu ei ollut kovin pitkä matkaltaan, mutta korkeuseroa oli sitäkin enemmän. Se tuntui koivissa. Illalla Satunnainen Retkuilija naatiskelikin Retkuijattaren kanssa Järvisydämen lokoisista oltavista.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6889013.711716275, E=568357.9982862934.

Juttu julkaistu aiemmin Satunnainen retkuilija -blogissa.

Toim. huom. alueella syytä noudattaa varovaisuutta luolia ja lohkareita tutkiessa.

Partalansaaren Oravahiekanniemi: Pirunvuori ja Horninmäen rotko

Yllätys oli suuri, kun viime syksyllä muinaisjäännösrekisteriä lukiessa löysin puolivahingossa seuraavan kirjauksen:

“Nimi: Pirunvuori Kunta: Sulkava
Tyyppi: luonnonmuodostumat
Koordinaatit: P (ETRS-TM35FIN): 6832149 I (ETRS-TM35FIN): 578445
Ruunasaarenselkään pohjoisesta pistävän Oravahiekanniemen etelärinteellä kaksi isoa siirtolohkaretta vierekkäin muodostaen “luolan”, josta 1982 tai 1983 löydetty kirveeksi arveltu kivi. Tarkastuksessa 1986 paikalle tehty kolme koekuoppaa, joista ei löytöjä.”

Olin syksyllä jo monta luola- ja kallioretkeä tehnyt Partalansaareen, mutta tämä paikka oli jäänyt huomioimatta. Ei mikään ihme sinänsä, onhan kyseessä erittäin sokkeloinen ja kivinen saari, Suomen sisävesien toiseksi suurin, ainakin tiukoilla kriteereillä katsottuna.

Muinaisrekisterissa Pirunvuoren nimellä mainittu kivi on maastokartalla nimetön ja merkitty pelkällä siirtolohkaremerkillä. Ilman muuta tätä kiehtovaa paikkaa oli pakko lähteä katselemaan, ja piti vaan odottaa sopivat olosuhteet. Tammikuun 3. päivä 2017 oli luonto vihdoin järjestänyt sopivat kulkukelit. Uuden vuoden ensimmäiset pakkaset olivat muuttaneet joulun yli osittain jo pois sulaneen lumipeitteen melko kantavaksi, ja päätös lähteä vuoden ensimmäiselle kivenkiertoretkelle oli nopeasti tehty.

Kohde on yksityisten metsäteiden takana. Olin sen takia jättänyt auton muutaman kilometrin päähän sopivaan levennykseen ja kulkenut loppumatkan maastopyörällä pitkin jäisiä pikkuteitä. Liian usein olen jäänyt kaupunkiautollani pulaan jossain syrjäisellä metsätiellä, ja sen lisäksi on ihan mukavaa, että pyöräilijänä kulkee jokamiehenoikeudella. Viimeiset sadat metrit kävelin metsässä osittain koneuria sekä jäätynyttä rantaviivaa pitkin.

Lopulta päämäärä löytyi, hieman rannan yläpuolella, piilossa puolikasvuisten mäntyjen takana.

Iso siirtolohkare, noin 13 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja 7 metriä korkea, on syrjällään pienen kallio-ja moreeniharjanteen päällä.

Itäinen pääty on haljennut niin, että sen alle jää läpikuljettava suoja.

Irronneen lohkon ja varsinaisen lohkareen väliin jää sen lisäksi noin 5 metriä korkea ja metrin leveä pystyrako.

Kivi on varsin komea. Pitkän eteläsivun edessä, kallioharjanteen muodostamalla terassilla puolittain suojan alla, on hyvä istahtaa hetken ja antaa ajatusten kulkea.
On helppo ymmärtää, miksi arkeologit aikoinaan lähtivät tässä tekemään koekaivauksia. Lohkare on ison vesireitin äärellä ja sijainti on noin 85 metriä merenpinnan yläpuolella, eli kivikaudella lohkare on seissyt aivan niin kutsutun Suursaimaan rannalla.

Sulkavalla on löydetty paljon kivikautisia asuinpaikkoja, ja Ruunasaarenselän toisella rannalla alkaa eräs kalliomaalausten paratiisi, Puumalan upea järviseutu.

Jo varsin tyytyväisenä lähdin jatkamaan matkaa, kiertämään alueen muita kallioita. Haluasin vielä katsoa noin 500 metrin päässä olevaa Horninmäkeä. Kartan mukaan sen juurella on lohkare, mikä on aina kiinnostavaa, koska se voi olla kallioseinästä irronut iso lohko, ja sellaisen alta tai takaa voi löytää ihan mitä vaan. Lohkare osoittautui pikkukiveksi, mutta yllätys olikin melkoinen, kun jo pitkän matkan päästä näkyi avohakkuualueen takana keskitalven iltapäivän hennossa auringonvalossa kylpevä rotko.

En tiedä voiko tätä sanoa varsinaiseksi rotkoksi, mutta kun tällä seuduilla ei olla hemmoteltu isoilla rotkoilla, on paikka ehkä mainitsemisen arvoinen. Rotko on noin 6 metriä leveä. Rotkon suulla seinät ovat noin 7 metrin korkuiset ja kuin veitsellä veistetyt.

Seinien välissä mäki nousee alussa kohtalaisen jyrkästi noin 20 metrin matkalta, sen jälkeen rinne loivenee. Koko pituus on noin 50 metriä, ja itse asiassa jonkin näköinen syvennys on maastossa havaittavissa yhteensä noin 100 metrin matkalta.

Pirunvuori kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6832133.271613307, E=578468.5828374827.

Horninmäen rotko kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6832584.417925231, E=578199.568525063.

Lukuvinkki: Matti Hakulinen, Suursaimaa – Hiekkarantojen elämää 6000 vuotta sitten. www.geomatti.fi, 2012

Etelä-Konneveden kansallispuiston velmuileva Käpynän Ukko

Etelä-Konneveden kansallispuistossa, Rautalammin puolella asustelee kivinen jättiläinen, josta harva tietää ja vielä harvempi on saanut kuvan. Näillä kivisillä ja monin paikoin virallisesti luotaamattomilla vesillä on pitänyt – ja pitää edelleen – liikkua varoen, jos haluaa tavata Käpynän Ukon. Talvella paikkaan voi päästä turvallisemmin, jos vain jäät kantavat. Niinpä jäätilanteen sallittua päätin lähteä tätä heppua tapaamaan yhdessä Utriaisen Markun kanssa. Käpynän Ukko asustaa kallioisen Käpynänvuoren rinteessä sen itäseinämällä, lähes vastapäätä viereistä Käpynänsaarta.

Lähtöpaikkana meillä oli Hanhitaipaleen kalasatama, ja lähtöpäivän aamuna ilma oli jo tutuksi tulleeseen tapaansa harmaa ja tihkusateen tuhruinen. Kesäaikaan Käpynänvuorelle voi suunnata veneellä tai meloen, mutta talvella vuorta pääsee tarkastelemaan paremmin muutenkin kuin vesikulkuneuvosta käsin. Käpynänvuorella nimittäin on monta muutakin jännittävää kohdetta kuin tuo kiehtova hahmokallio.

Ennen Käpynänvuorta suuntasimme kuitenkin satamasta jäitä myöten kohti viereistä Saukkosaarta, jossa on myös erittäin hienoja ja edustavia kallioita sekä niin sanottuja tafoneita, joista Retkipaikassa on kirjoitettu aiemmin tänä vuonna. Saaren itäpuolella Saukkolahdessa sijaitsevat kalliomuodostelmat jätimme tällä kertaa tutkimatta, sillä Suottaniemen ja Saukkosaaren välinen kapea salmi oli täysin sula. Siispä lähdimme kiertämään saarta sen länsipuolelta. Siellä jäätä oli riittävästi, ja myös moottorikelkan tuoreehkot jäljet antoivat ymmärtää, mistä sietää kulkea.

Oikealla häämöttää Käpynänvuoren ranta, Saukkosaari jää vasemmalle.

Sumu roikkui vuorten ja mäkien huipuilla. Jään pinnalla oli vielä aamulla karhea lumikuori. Saukkosaaren rannalla näkyi korpin hyppelyjälkiä ja kalliosta irti nokittuja palleroporonjäkälätukkoja. Lieneekö metsien suuri mustatakki ollut hakemassa koristeita joulukranssiin, vai olisiko jäkälässä korpille sopivia kivennäisiä?

Ahkion vetäminen jäällä oli kevyttä (varsinkin kun joku muu sitä veti).

Itselleni heräsi välittömästi kysymyksiä Käpynä-nimen alkuperästä ja siitä, miksi nimi on liitetty näihin paikkoihin. Käpynä-nimi pohjautunee vanhaan omakantaiseen suomalaiseen nimistöön ja on saattanut tulla hämäläisten eränkävijöiden mukana, sillä muita Käpynä-alkuisia paikkoja on tiettävästi vain Pälkäneellä ollut Käpynänoja.

Kantasana käpy voi tarkoittaa myös monta asiaa, mutta eräs teoria siitä, miksi Etelä-Konneveden rannoilla on niin suuri keräytymä Käpynä-nimisiä paikkoja, voisi olla muinoin kalastajien antama nimi, sillä kartasta katsottuna saarten ja mantereen muodoista ja keskinäisestä asemasta mieleen voi tulla ns. verkkokäpy. Tosin ennen tarkkojen karttojen ilmestymistä tämän yhtäläisyyden havaitsemiseksi näkymää olisi pitänyt tarkastella jostakin todella korkealta. Kalastukseen liittyvää nimeämisperustetta voisi tukea myös läheinen Jatanniemi (jata: toisiinsa liitettyjen pyydysten/verkkojen ryhmä).

Joskus alueelta tunnettiin myös paikka nimeltä Käpynänhelvetti, jota ei kuitenkaan nykykartoilta enää löydy, mutta jonka sanottiin olevan “enemmän semmosta synkkee seotuva, korkeet kalliot puttoo lahtee”. Olipa paikan nimihistoria mikä tahansa, sen kivihistoria kiinnosti meitä enemmän, ja jäältä oli hyvä tarkastella, mitä muuta kuin salaperäinen hahmokallio Käpynänvuorelta löytyisi. Ja löytyihän sieltä.

Markku kivilohkareiden muodostamassa suojaisassa “luolassa”.

Käpynänvuoren rinteiden ja rantojen moni-ilmeisyys on kiehtovaa, sillä niissä näkyvät niin veden kuin maankuoren liikkeiden ja jääkausien vaikutukset. Sekä nykyisessä vesirajassa että korkeammalla on erilaisia lohkarekasautumia, jotka ovat muodostaneet aikaa uhmaavia muotoja, joita voisi verrata vaikkapa Yhdysvaltain lounaisosien Arizonan ja Coloradon kiikkuviin kiviin ja kivipaaseihin.

Ei tarvitse lähteä Villiin Länteen löytääkseen kummallisia kivimuodostelmia.

Lunta oli niin vähän myös jäällä, että kallioseinämien viereen oli muodostunut hämäävästi sulalta näyttäviä lumesta paljaita kohtia. Missä jää kohtasi kiven, vesi oli jäätyessään muodostanut hienoja hieman tippukiviltä muistuttavia ryhmiä, joita Markun kanssa kuvasimme molemmat innolla.

Sävyiltään ilmeikkäässä pystykalliossa näkyvät selvästi vedenkorkeuden vaihtelut.

Nämä ovat selvästi paikkoja, joista voisi kuvitella löytävänsä myös kalliomaalauksia. Minkäänlaisia merkkejä niistä emme kuitenkaan nähneet, mutta niitä on silti saattanut joskus olla olemassa, ja ne ovat vain luonnonvoimien vaikutuksesta haalenneet pois. Alueen kallioperä ei ole pelkkää monesti yksitoikkoisen harmaata graniittia, vaan pitkälti kvartsimontsoniittia.

Tämän kallion värit tulevat mm. erilaisista jäkälistä sekä monin paikoin selkeästi näkyvistä erilaisten kivilajien kerrostumista.

Kuljimme Käpynänvuoren rantaviivaa myöten eteenpäin vähän kerrassaan, kunnes saavuimme paikkaan, josta minäkin olen aiemmin nähnyt vain kuvia. Nyt olimme Käpynän Ukon kotona! Virnistelevä kivinaama kurkistaa nuoren kuusen ja parin hieman iäkkäämmän petäjän takaa, eikä siitä voi erehtyä, että tässä on Käpynänvuoren haltija.

Markku seisoo Käpynän Ukon kallion juurella, joten muodostelman korkeudeksi voisi arvioida n. 12 metriä.

Ihmettelisin, ellei Käpynän Ukkoa ole käyty muinoin jopa palvomassa, ja mikseipä siltä olisi voitu pyytää kalaonneakin. Kapeahkoihin salmiin lienee ollut hyvä laittaa pyydykset, joita on voitu sitten porukalla kokea ja nauttia Ahdin antimista.

Harvemmin nähtyä kuvakulmaa Käpynän ukosta. Tihkusade huonontaa kuvanlaatua.

Käpynän Ukon kasvonpiirteet näkyvät vain hyvin kapealta alueelta, ja puusto rajoittaa näkymää entisestään. Mikään helposti lähestyttävä kaveri Ukko ei olekaan, sillä varsinkin suuremmilla vesikulkuneuvoilla paikalle ei parane miten tahansa seilata, vaan kipparin täytyy tuntea nämä vedet.

Käpynänvuoren itärinne on melkoisen jyrkkä, monin paikoin ainakin tavalliselle retkeilijälle kiipeämätön paikka, mutta sieltä täältä pystyy nousemaan ylemmäs rinteeseen tutkimaan puiden kätköissä olevia kohteita. Markku löysi kuusikon katveesta niin hienon ja korkean kivipylvään kuin sen vieressä olevan lippaluolan, jota oli aivan pakko mennä katsomaan, vaikka muutamaan otteeseen meinasin lipsahtaa alas rinnettä.

Luolan perällä oleviin pystyrakoihin ei pääse ihminen livahtamaan – ainakaan kovin pitkälle.

Pääseehän Käpynänvuorelle toki maitakin pitkin, mutta moni hieno piirre ja paikka kalliossa saattaa jäädä tällöin huomaamatta. Jyrkillä rinteillä on liikuttava joka tapauksessa varovasti, tuli sitten mistä suunnasta tahansa. Käpynän Ukon lisäksi Käpynänvuorella on vaikka mitä mielenkiintoista, minkä tutkimiseen menee aikaa tunti jos toinenkin – eikä riitäkään.

Vuoren rinteen kallioista voi löytää myös todella säännönmukaisiakin muotoja ja suoria linjoja, joiden katkaisemat kivet näyttävät lähestulkoon ihmisen veistämiltä.

Käpynänvuorelta löytyy yllättävän monta sellaista paikkaa, jossa iso lohkare on kiilautunut kallion rakoon muodostaen luolamaisen tilan. Kiven alla voi olla useamman metrin pituinen “käytävä”, ja paikan todelliset mittasuhteet paljastuvat vasta sen luona tai sisällä.

Eipä ulkoa päin olisi tästäkään rakosesta uskonut, minkä kokoinen kammari sisällä odottaa.

Tuli kallion sisällä seistessä mieleen, miltähän mahtaisi kuulostaa oikein tuulisena yönä, kun tuuli pääsee kunnolla puhaltelemaan tällaisista rakosista. Jonkin sortin ujellusta voisi kuulua, ja sittenhän sitä voisi kuvitella Käpynän Ukon hyräilevän.

Säätila alkoi muuttua entistä märemmäksi, ja tihkusateen määrä lisääntyi. Samaten haihtuva kosteus lisäsi sumun määrää, ja pian aamupäivällä vielä osin näkyvissä olleet vuorenrinteet alkoivat peittyä kokonaan kaikenkattavaan usvaan. Oli siis aika lähteä palailemaan kohti kalasatamaa, mutta koska vielä emme olleet koskeneet eväisiimme, eikä niitä ihan ulkoiluttamaankaan olisi halunnut tulla, pysähdyimme poismenomatkalla ruokatauolle Saukkosaaren rantaan kohdassa, jossa seisoi myös eräänlainen ihmetyksen aihe.

Saukkosaaren rannassa, saaren länsipuolella pienen lahden reunalla seisoo pystykivi, jonka oikeassa “yläkulmassa” saattaa myös nähdä jonkinlaiset kasvot tai ainakin silmän ja nenän.

Pystykiven korkeus on silmin arvioiden noin 4 metriä. Kiven asento on huomiota herättävä, ja Saukkosaaren lähellä liikkuvat havaitsevat sen varmasti. Saaren vastakkaisella puolella käytännössä suoralla linjalla kivestä koilliseen onkin yhtä lailla kiehtovia muodostelmia, joihin kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Jos on liikkeellä talvella, pitää ottaa huomioon mahdolliset virtauspaikat ja muut kohdat, jotka voivat olla kovastakin pakkasesta huolimatta sulia.

Retkikeittimellä paistetun makkaran, keitetyn teen ja kahvin sekä sämpylöiden ja marjapiirakoiden voimin jaksoimme vielä takaisin satamaan. Tällä retkellä oli hieno käydä, kun sai nähdä paljon uusia ja hienoja paikkoja sekä runsaasti raitista ilmaa. Menihän meillä lähemmäs viisi tuntia, vaikka kuljettu kokonaismatka ei ollut kuin muutama kilometri. Koko alue on täynnä jännittäviä paikkoja tutkittavaksi, ja Käpynän Ukkoa kannattaa ehdottomasti käydä tervehtimässä millä tahansa tavalla turvallisesti paikalle pääsee!

Sijainti: N=6935079.315, E=485222.783
(ETRS-TM35FIN)

KARTTA (Käpynän Ukon näet parhaiten muutaman kymmenen metrin päässä rannasta)

 

 

Pahaniemen luolat, osa 3: Moinsalmen rakokivi, Savonlinna

Jos ihan tarkkoja ollaan, tämä erikoinen paikka ei sijaitse Pahaniemellä. Se kannattaa kuitenkin poiketa katsomassa samalla reissulla, sillä Moinsalmen rakokivi jää sopivasti matkan varrelle.

Rakokiven luola on luolaluettelon tarkistamaton kohde (Suomen luolat, s. 375). Moinsalmen rakokivi on kookas lohkare tai pieni kallio, noin 20 x 12 x 10 metriä. Kallio on jakautunut kahdella halkeamalla kolmeen melko tasakokoiseen osaan.

Kaakkoissivu on pystyseinä, luoteissivu on loivempi jyrkänne. Koillinen pää on komea otsalohko, josta tietystä kulmasta katsottuna melkein tulevat mieleen Pääsiäissaarten patsaat.

Pään alla on lippa, 3 x 6 x 3 metriä. Siitä noin 5 metriä kiven keskelle päin on pystyrako luode-kaakko-suunnassa koko kiven leveydeltä ja korkeudelta: eli 10–12 x 8–10 x 0,3–0,6 metriä. Katon muodostavat sinne kiilautuneet lohkareet.

Luola on pimeä ja ahdas. Sen läpikulkeminen vaatisi jotain kiipeilyvälineitä, koska molemmissa päissä kulkuaukot sijaitsevat raon pohjan yläpuolella. Tätä rakoluolaa voisi myös kutsua portiksi, mutta synninportiksi se taitaa ainakin minulle olla liian ahdas.

Viitisen metriä tämän raon vieressä  on toinen rako, joka ei ole niin hyvin avautunut. Tämäkin rako menee koko kiven halki, mikä on hyvin havaittavissa kiven päältä. Kaakkoissivulla on laattamaisen lohkareen alla tila, 7 x 4x 1,5 metriä.

Kartta. 6846934  N  615805 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin elokuussa 2016.

Aiemmat artikkelimme Savonlinnan Pahaniemeltä: Vaatevuori ja Pahalahdenvuori sekä Korkvuori.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse n 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan n 40 km.   Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi-Kaksperänniemi kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori – Vaatevuori kallioalue (KAO060147). Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Jylhät siirtolohkareet keskellä lakeuksia: Pesäkivet, Kokkola

Jouluna tulee syötyä, syötyä ja syötyä. Niin tänäkin jouluna. Onneksi minulle vinkattiin kinkun sulatusjutuksi Kokkolan ja Kannuksen rajan tuntumassa sijaitsevat pesäkivet.

Mietin paikan nimeä. Pesäkivet. Mistä lie nimen saanut? Nimi osoittautui ansaituksi perille päästyäni. Kyseessä siis yllättävän tiivis ja korkea kasa siirtolohkareita, jotka erottuvat edukseen onkaloineen muuten niin tasaisessa maastossa.

Korkeuserot

Pesäkivet sijaitsevat noin 30 minuutin ajomatkan päässä Kokkolasta, Kajaanintien (Vt 28) varresta. GoogleMapsissa perille vievää metsätietä ei ole nimetty, mutta pienessä kyltissä lukee Pesäkiventie. Helpoiten perille löytää syöttämällä Mapsiin osoitteeksi Riipan P-alue, Kokkola. Parkkipaikalta on risteykseen noin 400 metriä Kannuksen suuntaan, josta Pesäkiventie kääntyy pohjoiseen.

Metsämaisemaa

Juuri ennen kiviröykkiötä aukeaa lähes paljaaksi hakattu metsäalue. Alue on hiekkapohjaista kangasmetsää. Maisemat ovat viihdyttävät ja mietiskelin itsekseni, että tänne täytyy tulla kuvailemaan revontulia ja tähtiä.

Jäinen reitti huipulle

Parkkeeraan autoni kivien tuntumaan ja hyppään ulos. Yllätyksekseni kivikasa on korkea ja laaja. Jotenkin hassua ajatella, että jääkauden aikana samalla paikalle on kasaantunut iso läjä siirtolohkareita. Lähempi tarkastelu osoittaa, että lohkareet ovat hyvin kvartsipitoista kiveä, joka on kestänyt muinaisen mannerjään vyörymisen voimia.

Lohkareita

Luolia, onkaloita ja halkeamia riittää, ja korkein huippu kohoaa silmämääräisesti 10 metriin. Tekisi mieli kiivetä kivien päälle tiirailemaan maisemia, mutta viime päivien suojasäät ja yöpakkaset ovat tehneet kivipinnoista niin jäiset, etten lähde uhmaamaan kohtaloani. Sen sijaan keskityn onkaloihin.

Luolia ja lohkareita

Välillä aukot olivat minulle liian pieniä, mutta pienelle ihmiselle varmasti sopivia ja jännittäviä. Kuulemma korkeimmalta kohdalta on aikoinaan näkynyt 3 kunnan kirkontornit: Kälviä, Lohtaja ja Kannus. Nykyään Kälviä, tai paikallisesti “Käläviä”, ja Lohtaja ovat osa Kokkolaa, ja kivet ovat madaltuneet lohkeillessaan aikojen saatossa.

Tontut talvimaisemissa

Pesäkivet-nimestä en löytänyt googlettamalla mitään lisätietoa. Voisiko olla, että onkaloissa on asustellut jos jonkinmoista elukkaa? Kenties ilveksiä? Ainakin hiiren jälkiä tuoreessa lumihangessa näkyy paljon. Mahtavista ja terävistä lohkareista on vaikea ottaa niiden ansaitsemaa mahtipontista kuvaa. Tyydyn siis sanomaan, että poikkea itse paikalle ihmettelemään!

Kivien sisäpiha ja siirrettävä tulisija

Keitämme isäni kanssa nokipannukahvit siirrettävässä tulisijassa, joka pääsi koeajolle pesäkivillä. Löysimme kivien seasta ”sisäpihan”, johon kasasimme oman patenttimme. Virityksenä siis metallinen kolmijalka, josta roikkuu 3 kettinkiä joiden päihin on koukuilla liitetty vanhan savustuspöntön pohja. Kätevä mukana kuljetettava tulisija!

Muistettavaa ja muuta tietoa

Vaikka lapset varmasti ovat kesällä ja talvella luolista ja onkaloista mielissään, kannattaa perään katsoa, etteivät putoa kovin korkealta alas. Aikuistenkin on syytä noudattaa suurta varovaisuutta lohkareita tutkiessaan.

Paikalta löytyy myös tulipaikka ja roskis, mutta puut on tuotava itse. Kesällä kuulemma kivien lomassa kiipeillään monilla eri tavoin.

Tulipaikka makkarakeppeineen

Lumesta johtuen en tiedä, onko kivikon parkkipaikka täysin esteetön, mutta lastenrattaiden kanssa voi tulipaikan tuntumassa oleilla. Paikka tuntuu olevan lähiasukkaiden suosiossa, kun tunnin aikana näimme noin 10 ihmistä. Kilometrin säteeltä löytyy ainakin 3 tervahautaa ja Mouruttajan kallio, jossa on muinainen kiviröykkiö. Geokätköilijöille tiedoksi, että aarteita löytyy alueelta useampi.

Kartta | ETRS-TM35FIN tasokoortinaatit N 7089363,223 E 335318,844
GoogleMaps perille

Lumiukolla komeat maisemat

Pahaniemen luolat, osa 2: Vaatevuori ja Pahalahdenvuori, Savonlinna

Savonlinnassa sijaitsevalta Pahaniemeltä löytyy vaikuttavien maisemien lisäksi useita luolia.

Vaatevuori

Vaatevuori on hieno maisemavuori, jonka laelta avautuu kaunis näköala. Sen rinteissä on paljon pieniä rotkoja ja notkelmia.

Vaatevuori

Itse kävin Vaatevuorella toukokuussa, joka on ehdottomasti hyvä ajankohta, kun luonto herää ja hento nuori vihreä pehmentää vanhat varjoisat kalliot.

Taisivatpa toukukuun aamu-auringossa Vaatevuoren päällä nautitut eväsleivät ja termoskahvit olla vuoden makoisimmat. Siltä se ainakin tuntuu nyt, talven harmauden keskellä.

Luola Vaatevuorella

Luola Vaatevuorella

Vaatevuoren luolat ovat rinteen puolivälissä. Ne ovat aika pieniä, kapeita ja ahtaita rakoja. Rinteen alla, ihan tien vieressä, on pieni lohkareonkalo.

Pahalahdenvuori

Pahalahdenvuoren luola on kaunis luola, joka noin 5 metrin matkalta koostuu vinosta avoraosta ison lohkareen takana, ja noin 10 metrin matkalta enemmän tai vähemmän ahtaista luolakäytävistä isoimman lohkareen ympäröivässä louhikossa.

Louhikko ja jyrkänne ovat pienestä koostaan huolimatta vaikuttavan näköisiä.

Luola on käytännössä ihan hiekkatien vieressä. Luolassa on kauniita kivipintoja, ja ryömittava käytävä on ahdas ja jännä.

Ylhäältä louhikosta käsin näkyy kivien raoista jokin toinenkin käytävä, mutta en löytänyt yhteyttä pääluolaan. Ehkä kettu löysi.

Vaatevuori kartalla, Luolaluettelo MI 167 , 6845505 N  608947 E (ETRS-TM35FIN). Kohteessa vierailtiin toukokuussa 2016.

Pahalahdenvuori kartalla, Luolaluettelo MI 161, 6846021 N  607074 E  (ETRS-TM35FIN). Kohteessa vierailtiin lokakuun 2016 lopulla.

Pahaniemen luolat, osa 1: Korkvuori

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse noin 15 kilometriä etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan noin 40 kilometriä.  Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi–Kaksperänniemi-kallioalueen (KAO060148), ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori–Vaatevuori-kallioalue (KAO060147). Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Pahaniemen luolat, osa 1: Korkvuori

Korkvuoren (myös Korppivuori tai Korpivuori) noin 30 metrin korkuisen koillisjyrkänteen alla olevassa louhikossa on useita onkaloita ja lippoja ja kaksi isompaa lohkareluolaa, josta toinen on noin 20 metriä ja toinen noin 9 metriä pitkä.

Louhikko ja sen luolat olisivat luultavasti helpommin lähestyttävissä vesiteitse, mutta silloin jäisi kyllä kokematta ja näkemättä Korkvuoren hienoja vuorimaita ja komea näköala Ruuvedelle. Toisaalta myös veneeltä katsottuna saattaa näkymä olla melko vaikuttava.

Alueella ei ole opastusta eikä polkuja. Korkvuorelle pääsee kaakosta päin kävellen, eli Vaatevuoren suunnalta. Sielläpäin voi vaikka jättää auton tien viereen. Itse louhikkoon ei pääse siltä suunnalta kuivin jaloin, vaan on kierrettävä vuoren huipun kautta, jossa on palkintona päätä huimaava erittäin ylikalteva 30-metrinen kalliojyrkänne.

Kovin lähelle reunaa ei kannata seisahtaa, mutta vatsamakuulla uskaltaa ehkä kurkistaa reunan yli. Sieltä on hieno näköala Ruusalmelle ja saaristoon sekä suoraan alaspäin, massiiviseen louhikkoon, joka on osittain veden alla.

Sieltä ylhäältä on hienoa katsella järven pinnan alla lymyäviä lohkareita ja on helppo arvata, että veden alla täytyy myös olla lohkareluolia.

Ylhäältä näkyy louhikossa isomman luolan suu, jos tietää mitä etsiä. Tämän näköalapisteen luoteispuolella pääsee pienten rotkojen ja notkelmien kautta laskeutumaan kivikkoiselle rannalle, jota seuraten voi palata louhikkoon. Jossain siinä rinteessä on myös vanha köysi, jonka avulla joku voi halutessaan yrittää laskeutua suoraan louhikon pohjoispäähän. Mutta köysi  on vanha ja rinne on jyrkkä, eli laskeutuminen vaatisi suurta varovaisuutta, oikeita varusteita ja kokemusta. Laskeutumista ei mitenkään voi suositella.

Isomman luolan “pääsisäänkäynti” vie jyrkästi pari metriä alas.  Vuosia sitten Korkvuori on ollut alpinistien harjoituspaikka, ja yksi heidän kiinnittämistä köysistä tulee tässä onneksi apuun. Isommassa luolassa on iso salimainen tila ja muutama pieni sivukäytävä.

Pienempi luola näyttää olevan aika ajoin käytössä suojapaikkana, toisessa aukossa roikkuu pressu ja sisällä on tulentekopaikka. Ilmeisesti joku “kalastajatorppa” tämä.

Kannattaa muuten hieman tutkailla noita kallioseinämän pintoja, sieltä löytyy muun muassa hieno mosaiikkimainen luonnon luoma taideteos.

Kartta, Luolaluettelo MI 166,  6845968 N  608538 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin toukokuussa 2016.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse noin 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan noin 40 km. Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi–Kaksperänniemi-kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori–Vaatevuori kallioalue (KAO060147).

Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi