Riisitunturin reunamailla – retki Posion poluttomilla seuduilla

Kaupallisessa yhteistyössä Kestävästi kasvua kesään Itä-Lapissa -hanke

Itä-Lapin kierroksemme viimeisen päivän kohde odotti Posiolla, jossa pääsisin retkelle Riisitunturin kansallispuiston poluttomiin osiin! Monien muiden retkelijöiden tavoin olen ehtinyt ihailla Riisitunturin kansallispuiston kynttiläkuusia tykkylumitakeissaan, mutta kesäajan tunnelmointi samoissa maisemissa ei ollut vielä toteutunut. Tätä retkeä oli odotettu!

Matka Kemijärveltä Posiolle taittuisi normaaliolosuhteissa ketterästi noin puolessatoistatunnissa, ja reitin varrelle osuu erittäin upea pätkä Morottajan ja Tonkopuron välillä, nimittäin Mooseksenkuru, jossa tie loiraa laveasti hienojen hietaharjujen välissä. Me teimme kuitenkin sattuneesta syystä ensin koukkauksen Sallaan, josta kävimme pelastamassa sinne unohtuneen villapaidan. Allekirjoittanut lupaa pitää äidin kutomasta vaatteesta jatkossa parempaa huolta.

Maaninkavaaran kohdalta taitoimme etelään ja ihmettelimme eri tavalla vaikuttavaa tieosuutta, joka oli yli 10 kilometrin matkalta lähes viivasuora. Hienon ajorupeaman jälkeen löysimme tiemme syrjäiselle Kota-Huskyn tilalle, jossa tilan emäntä Sari otti meidät lämpimästi vastaan. Jutustelimme tulevan päivän ohjelmasta samalla kun kiersimme tilan koiratarhaa ja tervehdimme valloittavaa huskylaumaa. Kota-Husky järjestää talviaikaan rekikoiraelämyksiä Posiolla, mutta tänään lähtisimme Sarin kanssa ihan kaksistaan perinteisesti patikoimaan.

Ennen patikkaretkeä ajoimme Sarin opastamana majapaikkaamme Kovajärven mökille, joka on idyllinen ja vankkarakenteinen, tilava eräkämppä. Upeana lisänä kämpän mailla ovat yksityinen laavu tulipaikkoineen sekä rantasauna. Eipä paljon enempää voisi Riisitunturilla hikoillut eräilijä päiväänsä kaivata!

Mutta niin, ensin sinne tunturin puolelle.

Patikointi Riisitunturin kansallispuistossa on sallittua koko puiston alueella, mutta koska pysäköintialueita on vain yksi, keskittyvät puistossa vierailevien retkeilijöiden päiväretket luontaisesti pysäköintialueen läheisyydessä oleville merkityille reiteille. Näiden reittien mieleenpainuvat nimet, Riisin rääpäsy ja Riisin rietas, ovatkin monille jo tutut. Merkityillä reiteillä on muutoinkin hyvä pysyä, sillä niitä kulkiessa noudattaa hyvää retkietikettiä. Kota-Huskyn kanssa pääsee kuitenkin säännellysti ja vastuullisesti patikoimaan myös sinne kansallispuiston kaukomaille, jossa ei ole polkuja, retkeilyrakenteita tai vastaantulijoita.

Lue lisää: Riisitunturin kansallispuiston ohjeet ja säännöt (Luontoon.fi)

Kansallispuiston yhteistyöyrittäjänä Sarilla oli erityinen pysäköintipaikka sovittuna puiston laidalla. Jätimme auton parkkiin ja eikun kohti korpimaita! Pidän itseäni melko kokeneena retkeilijänä ja eräilijänä ja tuntui kiinnostavalta lähteä opastetulle päiväretkelle, sillä en ole koskaan ennen sellaiselle osallistunut. Otin retken myös upeana haasteena uusille vaelluskengilleni, jotka eivät olleet vielä päässeet kunnolliseen maastotestiin. Lähtisin pidemmälle vaellukselle vasta, kun uskoisin voivani luottaa uusien kenkien ominaisuuksiin.

Polkua ei tosiaan ollut seurattavaksi, vaan kuljimme Sarin johdolla soiden laitoja, maastoharjanteita, kiertelimme kuusikossa ja nousimme puron vartta. Sari oli varoitellut retkeä haastavaksi ja kyllähän se sitä oli. Varvikon koostumus vaihteli, mutta järjestäen se ulottui lähes polveen asti, ja kasvustot peittivät pinnanmuotoja niin, että eteneminen oli vakaudestaan huolimatta verkkaista. Aamupäivän sateen jäljiltä kaikkialla oli märkää, mutta ilma oli raikasta hengittää ja kastepisarat kimaltelivat siellä täällä. Olimme kertaheitolla saapuneet sellaiseen metsään, jota moni elämässään etsii ja Lapin retkillään tavoittelee: koskemattomaan.

Poluttomilla seuduilla kulkeminen on täysin erilaista kuin rakennetussa ympäristössä, jotenkin lapsenomaisempaa. Matkat ovat lyhyempinäkin raskaampia ja yksityiskohtiin keskittyy aivan eri tavalla, kuin jos kävelisi autopilotilla valmista polkua seuraten. Tutkimme kohdalle osuneita kämmeköitä, näimme poron tai hirven makuupaikalta jääneen painanteen ja popsimme ympärillämme killuneita mustikoita. Jutustelimme, liikuimme, olimme läsnä.

Maasto oli noussut hiljalleen ja isomman suoalueen kiertämisen jälkeen se nousi jyrkemmin. Kapusimme Lavavaaran laelle, joka ei kartalta katsottuna ole kovin kummoinen. Mutta niin vain luoteeseen antava maisema sävähdytti enemmän kuin olisin ikinä uskonut, kun annoin katseen levätä loppukesän auringon kultaamassa laaksossa. Posion pohjoisosien järvet peilasivat taivaansineä ja suomaat enteilivät komeaa ruskaa. Kesän vehreys oli selkeästi ohi, ja meripihkainen syksy antoi ensimerkkejä itsestään. Lavavaara itse punastui punastumistaan, eikä evästauosta meinannut tulla mitään, kun etsin parhaita kuvakulmia kameran kanssa. Onneksi Sari oli ennakoinut persouteni suklaalle ja Lauri-isännän kotitekoinen punaviinimarjamehu oli niin hyvää, että sen ääreen rauhoittui mielellään.

Retki, jota ei ole niin minuutilleen kellotettu ja jolla ei itse tarvitse lukea karttaa tai edes pysyä polulla, on valtavan rentouttava. Vaikka fyysinen rasitus on tavanomaista voimakkaampi, tuntuu se itseasiassa vain korostavan sitä rentoutumista, jonka mieli saa, kun virikkeitä ei ole rajoitettu kelloon, kilometreihin tai reittiin.

Lähdimme paluumatkalle rinnettä alas ja kuljimme hieman jyrkemmästä kohdasta. Keskustelimme välillä siitä, minkälaisessa maastossa rekikoirat talviaikaan kulkevat ja miten oppaat ovat suunnitelleet reittejä niin, että ne ovat mielekkäitä ja turvallisia. Tänään kulkemamme reitti Lavavaarallekin oli poluttomuudestaan huolimatta hyvin suunniteltu ja kehuin ihan ääneen, kuinka en itse olisi missään tapauksessa lähtenyt kulkemaan niin läheltä suota, jos olisin ollut reissussa omin päin. Sarin kanssa kulkiessa oli kuitenkin valtavan ilahduttavaa päästä kävelemään hetteikköön, joka ei upottanut liikaa, vaan oli itse asiassa täydellinen testiympäristö niille uusille kengilleni! Ilokseni voin sanoa, että kengät läpäisivät omat vaatimukseni ja olen niiden hankintaan tämän reissun perusteella erittäin tyytyväinen.

Paluumatka on aina lyhyempi kuin menomatka, ja eittämättä myös alamäellä oli osuutensa asiaan. Viivyttelin runsaiden mustikkapuskien äärellä sen minkä kehtasin, vaikka samalla odotin jo innoissani illan rantasaunaa.

Sauna lämpeni, illan hämärä laski ja Posion luonto oli levollisuudessaan taianomainen. Terassilla jäähytellessä katselin järvelle ja mietin niitä yksinkertaisuudessaan kallisarvoisia iloja ja mahdollisuuksia, joista voin nauttia. Kävelystä. Maisemista. Liikkumisen vapaudesta. Puhtaasta ilmasta. Saunasta. Villasukista.

Tänne Lapin lumoon tuntui myös hyvältä päättää lähes viikon kestänyt monipuolinen retkikokonaisuutemme, joka avasi ainakin itselleni Itä-Lappia ja sen kohteita ja elämyksiä ainutlaatuisella tavalla. Lämpimänä tunteena mielessä oli myös se välittömyys, jolla ihminen täällä kohtaa ihmisen.

Kiitos Itä-Lapille – tänne tahdon tuoda kenkäni uudestaan!