Sumu väistyi ja paljasti ruskan ensisävyt – retkemme Savukosken Kivitunturille Alit-huskyn kanssa

Kaupallisessa yhteistyössä Kestävästi kasvua kesään Itä-Lapissa -hanke

Sääennusteen näyttäessä aamulla vielä melkoista myräkkää, aloimme jo miettiä varavaihtoehtoa tunturiretkellemme. Onneksi kuitenkin tuuri oli matkassamme ja työnsi pahimmat sateet pois iltapäivän tunteina. Kun sitten iltapäivällä oli aikamme suunnata Kivitunturiin, lepäsi jättiläisen harteilla enää sankka sumu. Sekös meille sopi, sumuinen tunturimetsä on upea! Kohteenamme oli Kivitunturin perusreitti, jolla on pituutta 5,9 kilometriä. Aivan tavalliselle tunturikierrokselle emme kuitenkaan olleet lähtemässä, sillä tälle poikkeuksellisen hienolle tunturille saisimme poikkeuksellisen touhukasta ja karvaista seuraa.

Ajelimme autiolle pysäköintialueelle päivän oppaamme Reijan johdolla. Perillä Reijan auton takakontista esiin pomppasi vaelluksemme päätähti, Alit-husky. Reijan yritys Radnis Northern Venture järjestää muun muassa tilavierailujen lisäksi juuri näitä opastettuja huskyretkiä, joille mekin olimme nyt lähdössä.

Alitin toinen silmä oli ruskea, toinen sininen – alit tarkoittaakin saamen kielellä sinistä, ja koira oli kotoisin Saamenmaalta. Kuulostelimme hetken aikaa tunturin hiljaisuutta ja annoimme koiran intoilla autossa syntyneet suurimmat puhinat pois, sitten retkemme saattoi alkaa!

Kivitunturin metsä kumisi rauhaa. Alkuretken kotapaikka oli yhtä hiljainen kuin reittikin. Saatoimme saman tien kääriytyä Lapin taikaan ja pysähtyneisyyteen, lämpimän, sumuisen metsän syleilyyn ja kivijättiläisen unenomaiseen äänettömyyteen. Syksy oli puskenut sieltä täältä esiin jo pieniä ensimerkkejä itsestään – siellä täällä se oli muuttanut koivunoksan keltaiseksi tai ruohokanukan lehdet punaisiksi.

Ensimmäiselle näköalapaikalle ei ole pitkäkään kävelymatka. Katselimme lämmittävän porrasnousun jälkeen terassimaiselta tasanteelta sumuista kynttiläkuusikkoa ja haistelimme kostean ikimetsän lempeää, raikkaan havuista, märkää tuoksua, jossa on ripaus lahoamisen ja maatumisen aromeja. Riisuin varmuuden vuoksi päälle pukemani sadetakin tässä kohtaa ja tulin todenneeksi, että aluksi viileältä vaikuttanut ilma oli totisesti lämpenemässä. Eikä lämpö johtunut pelkästä porrasnoususta – aurinko oli ottamassa yliotetta sumusta ja pilvistä.

Kivitunturin reitti eroaa monista muista tunturireiteistä muun muassa siinä, että reitillä ei ole nuukailtu rakenteiden kanssa. Erilaisia puusta rakennettuja osuuksia – portaita ja pitkoksia – on todella runsaasti. Se puolestaan keventää askelta paljon, ja saa reitin tuntumaan pituuttaan hieman lyhyemmältä. Tähän mielikuvaan toki vaikuttaa sekin, että melko tasaisin väliajoin on jotain erityisen kiinnostavaa nähtävää, joista tämä näköalapaikka oli ensimmäinen.

Luojanluomalaavu on reitin ensimmäinen varsinainen nähtävyys, ja se todella on mieleenpainuva ilmestys. Nimeä ei tarvitse kahta kertaa ihmetellä. Karoliina kävi Alitin kanssa poseeraamassa laavun edustalla, vaikka todellisuudessa emme pitäneet tässä taukoa. Reitin varrella hieman tuonnempana on virallinen taukopaikka nuotiokehineen kaikkineen, joten Luojanluomalaavulla keskityimme vain itse luonnonnähtävyyden ihailuun.

Kivitunturin reitin varrella on siellä täällä lampareita, isoja ja pienempiä, ja Alit viilensi silloin tällöin itseään niissä. Oli hauska seurata vedessä puljaavaa, olostaan suuresti nauttivaa koiraa. Saatuani hikistävän sadetakin pois päältäni ei minulla enää ollut kovinkaan kuuma, mutta silti ajatus koiran kanssa metsälampareeseen pötkölleen asettumisesta kutkutti mieltä. Hillitsin itseni tällä kertaa kuitenkin.

Luojanluomalaavusta nähtävyyslämmittelyt saatuamme oli reitin kohokohdan vuoro, kun saavuimme Pirunkuruun. Riippusilta johtaa yli hienon kivirotkon. Koiraa ei sillalle tarvinnut erikseen maanitella, mutta sen päästyä yli annoimme sen Reijan hoteisiin siksi aikaa, kun Karoliinan kanssa vielä katselimme rotkoa sillalta käsin. Rotkon pudotus ja jylhyys ei käy kuvista ilmi – kannattaa käydä siis itse paikan todellisuus toteamassa!

Riippusillalla ollessamme huomasin ensimmäistä kertaa taivaan pilvipeitteen huomion herpaantuvan siinä määrin, että siihen avautui pieni aukko jonka läpi näkyi sinistä! Hetkeksi pilvet vielä paikkailivat tilannetta mutta fakta oli, että sää oli kirkastumassa.

Pirunkurun jälkeen matka eteni jälleen vuoroin polkua, vuoroin portaita ja vuoroin pitkoksia myöten. Metsä kävi avarammaksi ja valoisammaksi, suuret ikimännyt tuuheine naavatuppoineen alkoivat saada valtaa ja lätäköt ja lammet tuikkivat tunturin harteilla kirkasvetisinä.

Äitipetäjänlammella oli taukomme paikka. Puolikodan edessä nuotiokehä odotti meitä maisemanaan tyyni, kirkas lampi. Alit joi lammesta kulauksen ja kahlaili hieman, kunnes asettui koivupuskan juureen makuulle. Pienet kierimiset, sitten unten maille. Hipihiljaa koira makasi siellä omassa rauhassaan niin kauan, kuin me emännät herkuttelimme. Emme tehneet tällä kertaa tulia, koska nuotiolle ei ollut tarvetta. Reija oli leiponut meille mustikkapiirakkaa, ja polttavan kuuma vesi odotti valmiina termospullossa. Siitä Reija loihti meille ruusunmarjateet, ja kaikki oli niin herkullista ja hyvää, ettei mikään olisi sillä hetkellä voinut olla parempaa.

Tutkin taukopaikalla reittiopastetta ja hups! Luulin meidän olevan jo melkein huipulla, mutta korkeuskäyrän mukaan todellinen nousu alkaisikin vasta tästä. Käppyrä nousi taukopaikan jälkeen melkein pystyyn. Tosiasiassa seuraava nousu ei kuitenkaan ollut niin paha, vaan huipulle noustiin mukavan loivasti, osittain puisen reitin helpottamana.

Maisemat alkoivat avartua sekä nousun että sään kirkastumisen myötä. Kivitunturin luonnon monipuolisuus on mieleeni. Etenkin pienet vedet tuovat siihen eloa, ja muutenkin tunturi on hyvin persoonallinen. Kiveä riittää jos minkälaista, ja vehreä luonto vesien ja kivien välissä muodostaa omia pieniä maailmojaan, joita tekee mieli jäädä tutkailemaan.

Mustikka oli jo vankassa ruskassa, kuten elokuussa jo saattoi odottaakin. Marjaa oli yhä myös paljon, ja kierroksen aikana poimimme itse kukin suuhumme vielä makoisia, suuria ja napakoita mustikoita. Puolukka ei ollut kypsää, hillan aika oli mennyt jo aikoja sitten ja karpalon kypsyminen oli vielä kaukana tulevassa, mutta mustikka oli edelleen juuri täydellistä ja ruokki herkkusuiset retkeläiset.

Lukeudun niihin ihmisiin, jotka lumoutuvat vedestä. Rosoisen kallion yli lirisevä puro olisi ollut mahdotonta pysähtymättä ohittaa. Tutkin vettä ja sitä, kuinka se siliänä peitti kiven terävät piirteet muodostaen sen päälle ohuen mutta kiiltävän samettisen pinnan. Painoin käden veteen ja tunnustelin koko kämmenellä kiven pintaa sekä sitä, miltä tuntui kuin vesi juoksi käden ylitse, silottaen nyt sen. Vesi oli kirkasta ja sen joukossa oli neulasia ja lehtiä, jotka vain korostivat sen kirkkautta. Minun pysähdyttyäni vettä tuijottamaan, päätti Alit ryhtyä juomaan, kun ei tainnut muutakaan kiinnostavaa ajanvietettä keksiä.

Kivitunturin korkein kohta ei tee suurta numeroa itsestään. Siellä ei ole näyttävää kivikasaa tai pystykorvamaisen terävää huippua – itse asiassa tutkimme karttaa ja totesimme, että tunturilla taitaa olla ainakin kaksi huippua, kuin kiviset jättimäiset pakarat vierekkäin, ja perusreitti kulkee vain toisen niistä ylitse. Sen pinta on laaja ja kaunis maisema, matalaa mäntyä ja muutakin puustoa kasvaa pikkuisen, ja maisema avautuu upeana kauas horisonttiin. Huipun tuntumasta löytyi vanha puinen viitta – vai liekö sittenkin uusi? – jonka mukaan Neuvostoliittoon oli 71 kilometriä.

Huipun jälkeen on jyrkkä lasku kivistä ja metsäistä, aiempaa kapeampaa polkua. Jalassani oli kumisaappaat ja tässä kohtaa olisin kaivannut tukevampaa jalkinetta. Rinnepolku johdatti kuitenkin vielä kauniiseen, nyt auringon valaisemaan värikkääseen metsään, jossa valonsäteet saivat mustikanvarvut hehkumaan rubiinien lailla.

Alla vielä reitin loppuosuudelta muutama poimimani kuvamuisto: ruskaa aloittelevat ruohokanukat, lahopuun runsaaksi äitynyt elämä sekä naavapartainen kuusi.

Hyvästelimme Reijan pysäköintialueella ja kiitimme mukavasta retkestä sekä häntä että Alitia. Alit pomppasi autoon kuin vieterit jaloissaan. Meidän matkamme jatkui kohti majapaikkaamme Samperin savottaa, joka sijaitsee sekä Kemijoen rannassa että aivan Savukosken kylän pinnassa, vain lyhyen ajomatkan päässä Kivitunturilta. Siellä meitä odotti Joulumuorin tuvan kotoisan huoneen (ja kutsuvien sänkyjen!) lisäksi Marskin sauna, joka hohkasi jo lämpöä. Mannerheimia varten aikoinaan läheiselle Saunakankaalle rakennettu, mahtavista hirsistä koottu sauna on sittemmin siirretty tälle paikalleen Kemijoen rantatörmälle. Tutkimme hirsien merkintöjä ja numerointeja samalla, kun toisella silmällä ihailimme upeaa auringonlaskua joella. Usva kertyi ohueksi joen pinnalle sitä tahtia kun aurinko laski. Kemijoen vesi oli kirkasta, myöhäisillan valokin ylsi vielä valaisemaan rannan suloiset vesikasvit. Saunoimme pimeään saakka ja pedissä uni tuli niin nopeaan, ettei sitä ehtinyt edes huomata. Kiitos Savukoski!

Seuraavana päivänä matkamme jatkuisi Pyhätunturille, missä luvassa olisi sekä kiipeilyä että Tunturiaavan mielettömään reittiin tutustumista sähköavusteisella fatbikellä. Siitä tarina ensi jaksossa. Aamulla ennen Savukoskelta lähtöä Karo kävi vielä kiertämässä Kallioniemen seidan asianmukaisesti hiljaa ja avojaloin. Olen kirjoittanut seidasta jo aiemmin.

Lue lisää retkeilystä Savukoskella

Korvatunturi.fi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.