Yöjunan hytistä Itä-Lapin rauhaan – melontaretki auringonlaskun aikaan Sallan villirantaisella Hangasjärvellä

Kaupallinen yhteistyö: Kestävästi kasvua kesään Itä-Lapissa -hanke

Viikon mittainen retkemme Itä-Lappiin alkoi tunnelmallisesti rautieasemalta. Olimme ystäväni Karoliinan kanssa lähdössä tutkimaan millaisia elämyksiä Salla, Savukoski, Pyhätunturi, Kemijärvi ja Posio meille tarjoaisivat. Ajankohtana loppukesä oli täydellinen – ei itikoita eikä paljon matkailijoitakaan, vaan ihanaa rauhaa ja erämaan hiljaisuutta yllin kyllin. Ohjelmassamme olisi pyöräilyä ja kiipeilyä, tunturivaellusta huskyn seurassa ja ilman sekä ratsastusta ja suppailua. Saapumisen jälkeen ihan ensimmäiseksi rauhoittuisimme kuitenkin melontaretkellä tyystin hiljaisella erämaajärvellä.

Itse lähdin matkaan Salon rautatieasemalta, jossa loppukesän tihkusade voimisti lähdön tunnelmaa. Join mieheni kanssa kahvit vielä kaikessa rauhassa aseman kahvilassa, ja Turusta tulevan junan saapuessa nousin sen matkaan laukkuineni ja kumisaappaineni. Matka taittui lounaissuomalaisten maalaismaisemien läpi Pasilaan saakka, jossa nousin junasta ja etsin tieni autojunan lastauspaikalle, missä treffaisin Karon.

Juna saapui Pasilaan ajallaan, ja laiturilta laskeutuva kävelytunneli johdatti suoraan autojunien lastauspaikalle. Seurailin, kuinka autot jonottivat yksi vuorollaan hetken aikaa check-inin luukulle ja jatkoivat siitä sitten eteenpäin junaan. Lastausvaiheessa autossa saa olla vain kuljettaja, joten seurueiden muut matkustajat odottelivat ulkona, kunnes kuljettajat yksi kerrallaan saapuivat junasta.

Pian Karokin saapui ja sai autonsa junaan. Meillä oli aikaa käydä vielä välipalalla Triplassa, joka kohoaa suoraan Pasilan aseman päällä, ja sitten menimme laiturille odottelemaan Kemijärven junaa. Juna tuli ajallaan ja kun oli aika lähteä, nappasi se vielä autovaunut mukaansa. Siitä alkoi matkamme kohti pohjoista!

Saimme katsella hyttimme ikkunasta kaunista auringonlaskua, ja illan hämärässä näimme vielä upeasti valaistun Hämeen linnankin heijastuvan Vanajaveden pinnasta. Hytti oli pieni, mutta siinä oli kaksi mukavaa petiä päällekkäin sekä pikkuruinen lavuaari vesihanoineen. Tuntui hyvältä päästä petiin pötkölleen pitkän matkustuspäivän päätteeksi. Korvatulpat osoittautuivat todella hyväksi valinnaksi – minä nukuin melko katkoksetta koko yön, Karo ilman tulppia puolestaan oli hieman heräillyt junan kolinoihin.

Kemijärvellä meitä vastassa oli pieni ja kotoisa juna-asema. Kaupunkihälinään tottumattomana nautin paljon enemmän Kemijärven kuin Pasilan tunnelmasta. Ilma oli viileä – edellisenä iltapäivänä Pasilassa oli tainnut olla yli 30 astetta lämmintä, nyt taisi olla nelisentoista. Ihmiset purkautuivat junasta aamu-uniselle juna-asemalle, ja noin puolen tunnin kuluttua saimme autommekin vaunusta ulos. Ajelimme aamukahville Kemijärven keskustan kupeeseen ja aloitimme matkamme kohti Sallaa! Kemijärvelle palaisimme muutamaa päivää myöhemmin kuitenkin vielä ratsastamaan, suppailemaan sekä majoittumaan.

Kemijärveltä ajoi Sallatunturin juurelle tunnin. Matkalla tutkimme sääennustetta, jonka mukaan pilvinen taivas olisi illaksi kirkastumassa. Villapeittoa muistuttavan taivaan vielä vallitessa oli kuitenkin ihana ajaa majapaikkaamme Sallatunturin tuville ja perustaa ensimmäisen yön tukikohta sinne. Jo monta päivää reissussa ollut Karo riemastui päästessään pesemään pyykkiä, ja itse nautin ennen kaikkea mökin ihanasta hiljaisuudesta ja tunnelmallisesta sisustuksesta. Pidimme pienen ajomatkanjälkeisen lepotauon ja latailimme akkuja illan seikkailua varten.

Piipahdimme pikaisesti Kaunisharjun näköalapaikalla, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Sallatunturilta, Kuusamoon johtavan tien varrella. Olen kirjoittanut siitä aiemmin pienen esittelyn – tuohon aikaan näköalapaikalta avartunut maisema ei aivan vielä ollut kansallispuistoa, mutta nyt se oli!

Meillä oli tapaamien sovittuna Sallan luontokeskuksella Salla Wilderness Parkin Timon kanssa. Laajennusremontin alla parhaillaan oleva luontokeskus oli ehtinyt jo sulkea ovensa siltä päivältä, mutta Timon kanssa pääsimme nopeasti piipahtamaan sisälle samalla, kun odotimme muita illan melontaseikkailuun lähteviä saapuviksi. Pian seuraamme liittyikin nelihenkinen hollantilaisperhe, ja illan ohjelma saattoi alkaa. Istahdimme Timon autoon ja ajelimme hiekkaista Hangasjärvetietä pitkin mukavan, rauhaisan tovin hipihiljaisen järven kylkeen.

Tie nousi Hangasjärven koillispuolta koristavalle korkealle harjulle, ja näköalapaikalta (kartta) olikin kaunis maisema tuntureille. Siinä maisemaa katsellessamme pohdimme koko joukon voimin, että jos selkenevä taivas jaksaisi pysyä kirkkaana yöhön saakka, voisi olla mahdollisuus nähdä revontulia. Karo ja varsinkin hollantilaiset olivat ajatuksesta innoissaan.

Harjun selältä laskeuduimme jyrkästi Hangasjärven rantaan. Timo piti meille pienen ohjeistuksen kuinka kanooteissa toimitaan ja jakoi meille kaikille liivit ja melat. Ei mennyt aikaakaan, kun koko joukkio istui tyytyväisenä kanooteissa.

Hangasjärvi on noin kolmen kilometrin mittainen, pitkulainen mutta kapea ja käytännössä täysin rakentamaton. Pinta oli mukavan tyyni jo retkemme alkaessa, ja sileni jatkuvasti vain lisää illan edetessä. Hiljainen metsä kenottavine, hopeisine keloineen maalasi rannan maisemaa, ja siellä täällä rantaa koristivat upean väriset suot, jotka kohosivat loivina kumpuina ja laskivat pörröiset helmansa kauniisti tyyneen järveen.

Itse en ole erityisen tottunut kanootissa olija – aikuisiän kertani kanootissa voi laskea maksimissaan kahden käden sormin, toki lapsena olen ollut kanootin kyydissä useinkin. Melonta tuntui hyvin turvalliselta ja miellyttävältä, ei lainkaan vaikealta, ja kanootti oli lempeän vakaa, hyvin rauhoittava. Kanootin keula loi ilmoille hilpeää suhinaa, kun se veisti järven pintaa edetessämme. Muutoin maailma sitten olikin lähes pysähtyneen hiljainen, lukuun ottamatta kanoottikuntien välillä käytyjä keskusteluja sekä satunnaisia tummaturkkisia poroja, jotka samoilivat rantametsissä omissa askareissaan koparat naksuen.

Sininen taivas teki itseään tykö yläpuolellamme, ja laskeva aurinko maalaili jäljellä olevia pilvenhaituvia vienosti jo purppuran sekä oranssin sävyillä. Auringonlaskun melontaretki tämä olikin, joten se kyllä sopi meille. Meloimme kohti järven kaakkoiskulmaa, ja sinne pääsemiseksi tie kävi läpi kapeikon, jossa metsän tumma olemus sulki meidät hetkeksi aikaa aiempaa tiiviimmin syliinsä. Monessa kohtaa annoimme kanoottien vain lipua sen sijaan, että olisimme meloneet jatkuvasti. Siitä syntynyt hiljaisuus oli huumaavaa. Kastoin sormenpäät veteen ja totesin kylmäksi jo luulemani järven olevan todella lämmin. Alkoi heti kaduttaa, etten ollut pakannut uimatamineita matkaan.

Laskeva aurinko on omiaan maalaamaan maisemaan yhdessä ja samassa hetkessä monta hyvin erilaista tunnelmaa. Minä istuin kanootin keulassa – orjan paikalla, luonnehti opas, miltä se ei kyllä tuntunut – ja Karo istui takana ohjaamassa menopelin suuntaa. Katsellessani maisemaa eteenpäin näin sinisen taivaan ja kellanvihreinä hohtavat rannat ja metsät sekä niiden takana kohoavan Ruuhitunturin, joka paistatteli edelleen valossa kuin iltapäivälla ainakin. Mutta kun käännyin katsomaan taakseni, näin laskevan auringon ja sen vastavalollaan mustiksi maalaamat metsät, punerruksen kaiken yllä ja jo selkeät hämärtyvän illan ensiaskeleet.

Lähestyessämme Hangasjärven laavua opas vinkkasi meille sen vierestä vielä hienon melontapaikan, jokisuun, jossa virta mutkitteli melkeinpä pysähtyneen oloisena heinikkoisen kosteikon keskellä. Heinät ja raatteet suhisivat kanootin pohjaa vasten, kun Karon kanssa meloimme muutaman mutkan verran jokisuuta katselemaan ja auringonlaskua siitä maisemasta käsin ihailemaan.

Kodalta kantautui jo nuotion tuoksu, kun rantauduimme. Koitti rauhallinen hetki tulen äärellä ja samalla saimme mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia kunnolla muun seurueen kanssa. Hollantilaiset kertoilivat matkastaan, joka oli kulkenut niin laivalla kuin junallakin Alankomaista Saksan kautta Suomeen ja Suomen Lappiin. Suunnitelmissa heillä oli vielä Nordkapp ja Lofootitkin ennen paluumatkaa. Perhe vaikutti onnelliselta matkastaan ja olin iloinen, että he olivat siellä.

Opas Timo keitteli meille teetä ja kahvia sekä tarjoili kampanisua – Voi kuinka hyvää! – ja halukkaille myös makkaraa paistettavaksi. Tulen rätistessä ja seurueen poristessa katselimme auringonlaskun vaiheita ja järven yhä syvempää tyyneyttä. Kodan vieressä oli vieläpä keinutuolikin, jossa maisemasta pääsi nauttimaan oikein antaumuksella.

Paluumatkan alun koittaessa ilta loihti ohikiitävän hetken ajaksi pienen usvan veden ylle. Se oli hyvin ohut harso ja liikkui vimmatusti, hyvin vaikea kuvattava, mutta jollakin lailla sain sen ikuistettua.

Tuuppasimme kanootit vesille ja lähdimme melomaan takaisin lähtöpaikkaamme.

Pilvet alkoivat hiljalleen kuroa taivasta peittonsa alle, ja monenlaista kokoa, väriä ja muotoa ne taivaalle loihtivatkin. Nuotioon tuijottelun ja syömisen jälkeen olo oli entistä raukeampi hämärään jo kääriytyneen järven sylissä. Hiljaisuus lepuutti mieltä, ja vaikka keskustelut kanoottikuntien välillä yhä jatkuivat, alkoivat aivoni vetäytyä pikku hiljaa jo yöpuulle. Hangasjärven harjun selältä näimme lähtiessä vielä täydellisen puolikuun, joka loisti suoraan Sallatuntureiden huippujen välissä.

Arvasin, että unta ei tarvitsisi houkutella, kun pääsisimme perille, ja olin oikeassa. Hyvät yöunet tulivatkin tarpeeseen, sillä seuraavana päivänä matkamme jatkuisi Savukoskelle ja siellä Kivitunturiin, jonne saisimme retkikaveriksi ihka oikean hyskyn!

Lue lisää retkeilystä Sallassa:

Visitsalla.fi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.