Pyhäkurun valloitus kiipeilemällä & e-fatbike-retki iki-ihanalle Tunturiaavalle Pyhätunturilla

Kaupallisessa yhteistyössä Kestävästi kasvua kesään Itä-Lapissa -hanke

Päivä oli valjennut Pyhätunturilla kauniin valoisana, lempeä lämmin syksyn tuntu puhalsi jo tuulessa. Se toikin hienoa kontrastia tunturin rinteessä kolkon tummana ammottavalle kurulle, jonka harmaat, rosoiset reunat repeilivät sinne tänne jättäen väleihinsä särmikkäitä rakoja ja onkaloita, suuria ja pieniä, aivan huikean mielenkiintoisia. Näitä Pyhäkurun muotoja Karoliina lähti valloittamaan tukevissa valjaissa ja kypärä päässään ennen kuin suuntasimme aivan toisenlaisiin tunnelmiin nauttimaan Tunturiaavan hurmaavasta reitistä leppoisasti pyöräillen.

Pyhäkuru kartalla

Pyhäkurun vaikuttavat seinämät kohoavat pienen tien vieressä rinteeseen rakennetun katsomon sekä eräänlaisen U:n muotoisen istuskelukatoksen takana. Kallioseinämällä näkyy erilaisia vaijereita ja kiipeilyrakenteita, into piukeana katselen korkeuksiin ja kiherrän melkein ääneen, kun ylitseni kulkevaa vaijeria liukuu riemusta kiljuva seikkailija. Kohta minäkin pääsen riekkumaan! Koko komeuden edustalla on pieni mökki, josta käsin opas vastaanottaa meidät kiipeilemään haluavat. Opas siis opastaa kiipeilijät matkaan ja toivottaa hauskaa seikkailua. Rinteessä on toinen kiipeilytyöntekijä valmiina auttamaan, jos reitillä tulee pulmia. Joskus voi vaikka liuku jäädä lyhyeksi tai tulla tenkkapoo turvalukkojen kanssa.

Kiinnitämme huomiota siihen, että kurua valloittamaan on lähdössä kirjava joukko ihmisiä – on nuorempaa ja vanhempaa, jopa hyvinkin pieniä ja reippaita lapsia vanhempiensa kanssa. Tämä elämys siis on jännittävästä luonteestaan huolimatta sopiva monille, eikä täällä todellakaan tarvitse olla minkäänlaista kiipeilykokemusta. Peruskunto ja tsempikäs, korkeita paikkoja pelkäämätön mieli riittävät!

Opas pukee minut ja muut seikkailuun lähtijät valjaisiin ja kypäriin, sitten on aika aloittaa kuivaharjoittelu. Mökin seinässä roikkuu monipuolinen kirjo erilaisia metallirakenteita, ja vaijeri kiertää niiden varassa koko kopin.

*Mökin seinällä olevasta kartasta voi reittiin tutustua etukäteen.*

Kukin seikkailuun lähtijä ujuttaa valjaissaan kiinni olevan turvavaijerin karabiinin tähän testiradan vaijeriin, ja sitten koppia lähdetään hartaudella kiertämään. Opas kertoo kuinka kustakin kohdasta pääsee eteenpäin – nämä vastaavat palikkatestit tulevat kiipeilijöitä kohta vastaan kurun seinämillä. Metallin eloisasti kilisevä ja kaliseva äänimaailma täyttää hetkeksi pienen kopin ympärystän, kun jokainen matkaan lähtevä varmistaa osaavansa edetä vaijerin varassa.

Homma on suunniteltu todella turvalliseksi, eikä käytännössä ole mahdollista saada itseään mitenkään vahingossa irti turvavaijerista sen jälkeen, kun siihen kerran on kiinnittynyt. Siispä kun kohta on aika lähteä radalle, on jokainen vaijerin luomassa takuuvarmassa turvassa koko kierroksen alusta loppuun, joka hetki.

Sitten matkaan! Radan ensimmäinen osuus kulkee tien lähellä – myös ensimmäinen vaijeriliuku, joka on mukavan lempeä harjoituspätkä – joten siitä käsin muutkin pääsevät hyvin näkemään miten kiipeilijöillä sujuu. Pian tämän jälkeen noustaan kuitenkin kurun seinämien suojaan. Kiipeilijät näyttävät alhaalta katsellessa pienenevän kuin pyy maailmanlopun edessä, kunnes katoavat kohta kokonaan näkyvistä joksikin aikaa.

Pyhäkurussa kieli hakeutuu keskelle suuta samalla, kun mieli täyttyy innostuksesta. Kurun mittasuhteet valkenevat vain paikan päällä – niitä ei mitenkään voisi arvata vain kuvia katselemalla! Kiikkuvat siltarakenteet herättelevät tasapainoaistia, kun taas kallioon kiinnitetyt, pystysuorat teräsportaat tuntuvat tukevilta askeleiden alla ja johdattavat suoraan kohti taivasta kurun harmaissa uumenissa. Koko ajan läsnä oleva turvavaijeri sallii heittäytyä pelotta seikkailun vietäväksi, kun tietää, ettei vaaraa ole vaikka hurjalta välillä tuntuu!

Harjoitusmökin luona on opeteltu myös tapa ohittaa muita seikkailijoita, jos haluaa vaikka itse jäädä pidemmäksi aikaa keräämään rohkeutta, kuvia tai mustikoita. On kätevää, kun eväät saa suoraan kallionsyrjästä!

Kurussa on kuvalliset ohjeet kussakin tarpeellisessa kohdassa siltä varalta, että kaikkea kopin seinustalla opittua ei maastossa enää muistakaan. Kuvaohje on näppärä myös niille, jotka eivät vaikkapa osaa vielä lukea.

Reitillä olo on hieno yhdistelmä tekstuureja. Rosoinen kallio on alati lähellä, sillä turvavaijeri antaa vain noin metrin verran siimaa. Jalkojen alla vaihtelee polku, pehmeähkö kuntta ja varvikko, teräväsiruinen kivi, vaijerit, ja liukujen aikana ei mikään! Tämän elämyksen aikana tulee halailtua puiden lisäksi myös kalliota.

Radan läpikäynti ei todellakaan ole pelkkää kieli keskellä suuta ja otsa rypyssä hiipimistä, vaikka yksittäiset kohdat ovatkin varsin jännittäviä ja keskittymistä kaipaavia. Vaikka kurussa kulkee useampi seurue yhtä aikaa, ei kiirettä tarvitse pitää – jokainen keskittyy rauhassa omaan tekemiseensä ja tunnelma pysyy mukavan leppoisana. Siinä ehtii ihailla jo ruskaan kääntynytta mustikkaa ja popsia myös marjoja suuhunsa aivan rauhassa. Maisemat ylhäältä ovat upeat, ja niitäkin ehtii katsella ilman minkäänlaista kiireen tuntua. Pyhäkurun reitin lähtöpistekin on jo korkealla tunturin rinteellä, ja kurun seinämille noustessa näköalat tietenkin paranevat entisestään. Alhaalla odottelevat eivät voisi arvata, kuinka avarasta maisemasta radalle uskaltautuneet saavat nauttia!

Hyvän tovin kuluttua seikkailijat ilmestyvät näkyviin kivien välistä niin, että alhaalla odottelevat ystävätkin pääsevät näkemään touhua.

Lähtöpaikan edustalla kurun suulla risteilee edestakaisin köysiratoja ja vaijereita, joita kiipeilijät kulkevat joko vaijerin päällä kävellen tai sen varassa liukuen. Yksi pienistä lapsista kuuluu protestoivan hieman korkeaa vaijeriliukua, mutta ennen kuin opas ehättää lapsen avuksi, tämä laskeekin jo reippaasti koko pitkän ja korkean liu’un, eikä ole enää moksiskaan.

…*Sitten vauhdilla liukuen takaisin pohjoisreunamalle!*

Liu’uista pisin johtaa kurusta katsomon ylitse tien toiselle puolelle ja toimii radan grande finalena. On ihanan kutkuttava tunne saada kiitää niin pitkä matka yläilmoissa ja hienointa on, että loppupätkässä kuljetaan osan matkaa männynlatvojen välistä. Vaijeri päättyy tolppaan rakennetulle tasanteelle, missä irrottaudutaan lopulta turvavaijerista ja laskeudutaan portaita pitkin takaisin kivikkoiselle maankamaralle kauniin metsän syliin. Opas ottaa seikkailijat jälleen vastaan ja ehdottaa vielä uutta kierrosta, mutta tällä kertaa päiväohjelmassamme oli vielä lisää tekemistä, joten on meidän aikamme lopetella kiipeilyn parissa ja siirtyä suolle.

E-fätillä upealle Tunturiaavan reitille

Lähtöpaikka kartalla

Kun Karoliina oli saatu turvallisesti ja intoa puhkuen alas vaijeriradalta, teimme pikaisen piipahduksen majapaikassamme Pyhä Igloosissa vaihtamassa vaatteita ja syömässä pientä haukkapalaa ennen seuraavia seikkailuja. Pyhätunturilla välimatkat ovat mukavan lyhyitä ja jos ei ole kiire, voi kylän alueella matkat taittaa aivan hyvin kävellen. Majapaikkamme, Pyhäkuru sekä seuraava kohteemme, Bliss Adventuren vuokraamo, olivat kaikki vain kivenheiton päässä toisistaan.

Blissillä meitä vastassa oli Artturi, joka perehdytti meidät sähköavusteisten fättien maailmaan ja toimisi retkemme oppaana. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta sähköavusteisella pyörällä ja täytyy tunnustaa, etten ole aikuisiällä pyöräillyt muutenkaan juuri lainkaan.

Sanotaan, että kun pyöräilemään kerran oppii niin sen sitten ikuisesti osaa, mutta pyörän sähköavusteisuus jännitti ja pelkäsin syöksyväni ensimmäisen kiven tai mutkan kohdalla hallitsemattomasti kaseikkoon. Niinpä olin todella onnellinen siitä, että Artturi piti meille kunnon opetustuokion pyörän käytöstä – ja pitää kuulemma kaikille asiakkaille. Hänen mukaansa oikea tapa ajaa sähköavustettua pyörää voi olla käänteentekevä asia siinä, että lajiin ihastuu ja että siitä nauttii – kun vastaavasti tietyt virheet pyörän käytössä voivat johtaa siihen, ettei menosta nauti ollenkaan tai ainakaan sitä vertaa, että sitä haluaisi joskus kokeilla uudelleen.

Minulle tärkein oppi oli erottaa toisistaan se, mitä tehdään vaihteiden kanssa ja mitä sähköavustimen. Sähköavustimen säädimme lähtiessä Eco-tilaan, mikä tarkoitti kevyttä avustusta, ja oppi oli, että jos tuntuu liian raskaalta, niin ensisijaisesti säädetään vaihteita sen sijaan, että räplättäisiin avustinta. Kuulemma voisimme edessä olevan Tunturiaavan kierroksen vetää hyvinkin koskematta avustimeen ollenkaan, antaen sen vain olla Eco-tilassa, mutta halutessamme voisimme jossain kohtaa kokeilla myös hieman isompaa apua sähköltä. Tämä helpotti omaa oloani, koska olin jännittänyt osaanko puljata oikein sekä vaihteiden että avustimen kanssa – nyt saisinkin siis rauhassa keskittyä vain vaihteisiin, eikä avustinta tarvitsisi miettiä lainkaan. Yhtäkkiä kaikki tuntui paljon yksinkertaisemmalta!

Opetustuokion jälkeen teimme muutaman kierroksen pihalla ja varmistimme, että satuloiden korkeus oli molemmilla oikea sekä kypärät tukevasti päässä. Saimme satulojen päälle myös silikonipehmusteet koska muistin, että sen harvan kerran kun olen aikuisiälläni pyöräillyt, on takamus ruukannut jo heti reissun aikana tulla todella kipeäksi. Pehmusteet osoittautuivat todella tehokkaiksi, eikä esimerkiksi seuraavan päivän ratsastusretkellä ollut mitään ikäviä tuntemuksia.

Reissuun lähdimme suoraan Bliss Adventuren pihasta, josta hiekkainen ulkoilureitti suuntasi suoraan metsään. Muutama tiehaara ja risteys, ja olimme matkalla kohti aapaa. Reitti mutkitteli kauniissa mäntymetsässä kapeana hiekkaväylänä, ja siinä oli jonkin verran kuoppia, kiviä, lätäköitä ja paikoin juuriakin. Fätti on kuitenkin mukavan vakaa vempain, ja vaikka minua yleensä epäilyttää ja hermostuttaa kaikenlainen mikä edes etäisesti muistuttaa minkäänlaista rämäpäisyyttä, niin täällä pärjäsin aivan hyvin ja oloni oli mukava. Muita kulkijoita oli paikoin liikkeellä – ihmisestä koostuva seurue, koiran ulkoiluttaja ja suureksi riemukseni myös kissan ulkoiluttaja!

Artturi kertoi, että Pyhä-Luoston kansallispuistossa on mukava määrä yhteiskäyttöreittejä, mikä tarkoittaa, että niillä saa sekä kävellä että pyöräillä. Hänen mukaansa ilmiö on koko maan mittakaavassa suhteellisen uusi. Aiemmin pyöräily on monin paikoin ollut sallittua vain erikseen sille osoitetuilla reiteillä, kun taas nykyisin suuntaus hänen mukaansa on se, että pyöräily on sallittua kaikilla sellaisilla reiteillä, missä sitä ei erikseen ole kielletty. Jos suunnittelet pyöräretkeä mihin tahansa kansallispuistoon, voit Luontoon.fi:stä tarkistaa nämä seikat etukäteen.

Putkahtaessamme metsästä ulos saimme rullailla juhlavan leveää lankkureittiä pienelle saarelleelle suon reunalle. Tällaista reittiä olisin voinut ajaa vaikka minne saakka, korotetut reunat tekivät olon turvalliseksi.

Reitin toisessa päässä meitä odotti taukopaikka, Tiaislaavu, jossa pysähdyimme juomaan vettä ja istuskelemaan hetkeksi. Samalla saimme katsella, kuinka pilvet kääriytyivät taivaankatolta hieman kasaan ja paljastivat takaansa entistä enemmän aurinkoa. Aurinko puolestaan valaisi suon ja toi esiin sen syvät, lämpimät sävyt, jotka enteilivät jo syksyä. Osa hillanlehdistä oli viininpunaisessa ruskassa ja siellä täällä vihreiden karpaloiden poskilta oli erotettavissa jo ihan pikkaisen punaa.

Tiaislaavulta matkaa olisi voinut jatkaa – ainakin kävellen – kapeita pitkoksia pitkin suoraan suolle, ja pienen kuvauskierroksen siinä teinkin. Kun aika oli kavuta takaisin pyörien selkään, ajelimme kuitenkin pienen matkaa vielä metsäpolkua pitkin, kunnes tuli aika lähteä kokeilemaan, miltä suo pyörän selästä vaikuttaa.

Edessä oleva pitkospuureitti näytti minusta ihan mukavan leveältä, mutta kun lähdin liikkeelle sain huomata, että vauhdissa se tuntuikin melko kapealta. Varsinkin, kun pienen pätkän jälkeen se kapeni entisestään. Artturi neuvoi suuntaamaan katseen hieman kauemmas eteenpäin sen sijaan, että katsoo aivan suoraan lähelle eteensä, mutta silmäni eivät totelleet, vaikka arvelinkin hänen olevan aivan oikeassa. Jonkin matkaa ajelin kieli niin keskellä suuta, ettei se ole ikinä elämässäni niin visusti keskellä ollut, ja tunsin hikikarpaloiden kertyvän ohimoille.

Sitten päätin siirtyä toiseen aktiviteettiin, nimittäin tunkkaukseen, joka onneksi Artturin mukaan on olennainen osa lajia. Pyöräilylle sallituissakin reiteissä on usein osuuksia, joita ei pysty pyöräilemään ainakaan kokemattomana ajajana, eikä välttämättä kokeneempanakaan. Tunkkaus siis kuuluu silloin tällöin asiaan, ja minä päätin, että nyt oli se hetki. Kun hyppäsin semihallitusti pois pyörän selästä ja tunsin pitkokset jalkojeni alla suon sijasta (huh!) saatoin katsella kunnolla ympärillä olevaa maisemaakin. Ja voi että kuinka se oli kaunis!

Minua merkittävästi hurjapäisempi Karoliina polki pitkososuudenkin hymy huulilla! Mutta kyllä hänkin kertoi hieman jännittäneensä. Hyvin meni joka tapauksessa, kukaan ei molskahtanut suohon ja vaikka olisi molskahtanutkin, niin sehän olisi ollut vain pehmeä, viilentävä ja varmasti aika ikimuistoinenkin kokemus Lapin lempeän lämpimässä kesäpäivässä.

Vietimme suolla hyvän tovin ihaillen maisemia. Olimme matkalla kohti lintutornia, joka kohoaa suon keskellä. Suon siniset lammet loistivat ihanan värisinä okranväristen mättäiden keskellä, heijastivat sinistä taivasta ja muodostivat maiseman kuin taulun. Etenkin, kun suuret tunturit kohosivat sitä reunustamassa aivan lähellä.

*Lapin loppukesä pisti meille parastaan! Ei itikoita eikä kauheasti muitakaan kulkijoita, mutta aivan ihana sää ja ruskaan valmistautuva luonto.*

*Tällä osuudella vielä ajelin, mutta kun kolme lankkua vaihtui kahdeksi, hyppäsin pyörän selästä pois. Pyörä oli onneksi kevyt tunkattava ainakin tällaisella tasaisella pätkällä!*

Pitkospuut olivat sen verran kapeat, että ihan jo kävellessäkin olisi tehnyt mieli ottaa hallitusti reunaan ohitus- tai kohtaamistilanteissa. Pyörän kanssa siihen oli vielä enemmän aihetta. Onneksi sopivin välin oli paikkoja, joissa pystyi nostamaan sekä pyörän että tarvittaessa itsensäkin reunaan niin, että esimerkiksi vastaan kävelevät ihmiset pääsivät vaivatta ohitse. Pitkoksilla kulkikin hyväntuulista sakkia, yksittäin ja kaksittain kulkevia luonnonystäviä. Kuten millä tahansa retkeilyreitillä, iloinen tervehdys luo ihanaa tunnelmaa. Niistä ei tällä retkellämme ollut puutetta!

*Artturi odottelemassa kävelijöiden ohikulkua*

Suolla kasvava hopeisten puiden metsä oli minusta poikkeuksellisen kaunis ja kuvauksellinen, etenkin loppukesän lämmin valo sai puut suorastaan hohtamaan. Karo kiipesi lintutorniin ottamaan minusta kuvan, kun vielä taluttelin pyörääni kohti tornia.

Lintutornilta varsinainen Tunturiaavan kierros (jonka kokonaispituus on seitsemän kilometriä, lisätietoja Luontoon.fi:stä) olisi jatkunut eteenpäin. Päätimme kuitenkin yhteistuumin palailla takaisin samaa reittiä kuin mitä olimme tulleetkin. Taluttelin pyöräni takaisin metsänreunaan imien itseeni vielä tunturimaisemaa tietäen, että tämän reissun jälkeen voisi mennä pieni ikuisuus ennen kuin joskus taas palaan Lapin maisemiin. Olin myös kiitollinen siitä, että Artturi oli valinnut meille juuri tämän upean reitin kuljettavaksi, koska jostain syystä en ollut tätä koskaan aiemmin kulkenut, vaikka muutaman vuoden aikoinaan asuinkin melko lähellä Sodankylässä. Tämä lukeutuu ehdottomasti Pyhä-Luoston kansallispuiston hienoimpiin reitteihin ja on siitä kiva, ettei sisällä suuria korkeuseroja, mutta tarjoaa silti hämmästyttävän hienoa maisemaa.

*Karokin tunkkasi loppuvaiheessa jo pyöräänsä. Aurinko alkoi laskea retkemme ehtoopuolella.*

Paluu vuokraamolle sujui joutuisaan ja siihen päti se vanha sääntö, että paluumatka on aina menomatkaa puolet lyhyempi. Kiitimme Artturia loistavasta opastuksesta ja kivasta kohdevalinnasta. Minulle jäi retken jälkeen tunne, että voisin jatkossakin joskus vuokrata e-fätin käyttööni. Tämä ilahduttaa suuresti etenkin puolisoani, jolla on oma pyörä ja joka tähän mennessä on joutunut pyöräilemään joka paikkaan ilman minua, kun minulla ei ole ollut luottamusta sähköavusteisiin pyöriin eikä varsinkaan itseensi sellaisten ohjaksissa. Jatkossa uskon, että voisi olla mukavaa tehdä ainakin helpoilla reiteillä tällaisia vastaavia kierroksia kuin mitä nyt Tunturiaavalla teimme. E-fättejä myös vuokrataan nykyään monin paikoin juuri esimerkiksi kansallispuistojen äärellä, ja vuokraaminen olisikin ehdottomasti oma valintani, koska en halua ostaa kallista pyörää omaksi ja joutua sitä sitten huoltamaan ja korjaamaan. Vuokraaminen on ihanan huoletonta.

Hyvästeltyämme Artturin palailimme jälleen pikaisesti kämpille ja lähdimme sitten syömään. Koitimme netissä vertailla alueen ravintoloiden kasvisruokatarjontaa, hintaluokkia ja aukioloaikoja, ja päädyimme ravintola Uulaan, jonka kasvishampurilainen oliki todella erinomainen. Suositus!

Illalla oli pitkän päivän päätteeksi ihana pötkähtää Pyhä Igloosin moottoroiduille pedeille ja odotella taivaan pimenemistä revontulien toivossa. Loimuja ei lopulta ilmestynyt – ainakaan ennen kuin uni sai vallan – mutta muutaman tutun tähtikuvion ehdin taivaalta löytää, ja se tuntui kotoisalta.