Upea lohkareluolasto Pahanlamminpuron läheisyydessä Viitasaarella

Jokunen tovi sitten Retkipaikassa oli juttu Viitasaarella sijaitsevasta Koljatin luonnonsuojelualueesta ja siellä olevista kallioista. Kun tuolloin kävin kyseisessä paikassa, huomasin luonnonsuojelualuelle vievän polun alkupäässä olevasta opaskartasta, että lähistöllä olisi mahtavan Koljatin lisäksi myös lohkareluolasto, johon en kuitenkaan sillä kertaa enää ehtinyt mennä tutustumaan. Mieleen jäi nimi Pahanlamminpuro, jonka läheisyydessä luolasto olisi.

Nyt koitti tilaisuus tehdä uusi retki Viitasaaren suuntaan ja tuota luolastoa etsimään. Itselläni ei ollut paikasta tarkempaa tietoa, joten kyselin ensiksi paikallisen kyläseuran ihmisiltä sähköpostitse, tietäisikö kukaan siitä mitään. Sain sellaisen henkilön kuin Pauli Salosen yhteystiedot, ja sovimme hänen kanssaan tällit neljänneksi päiväksi elokuuta Koljatin tien varrelle. Salonen on paikallinen harrastaja-arkeologi (muun muassa), joka on kolunnut Viitasaarenkin seudun maita ja mantuja sen verran pitkään, että osaa kyllä kertoa, mistä mikäkin jännittävä paikka löytyy.

Luolaretkipäivän sää oli pilvinen, ja lämpöasteita ei vielä aamukymmenen aikoihin ollut juuri viittätoista enempää, mutta oikeastaan maastossa lömpsimiseen keli oli mitä parhain. Tosin meidän lisäksemme siitä nauttivat noin puoli miljoonaa mäkärää ja samanlainen sakki hyttysiä. Hirvikärpäset olivat vielä altavastaajina, mutta eiköhän niidenkin joukko kasva, kun vähän syksympään mennään.

Lähdimme kulkemaan aluksi samaa polkua pitkin, jota pääsee itse Koljatin kalliomuodostelmille ja laavulle, mutta erkanimme pian Erakkokallion jälkeen siltä ja nousimme viistosti vasemmalle Koljatin mäen päälle, jolta avautuivat mahtavat näkymät yli Kalliojärven ja Kalliomäille päin.

Ei moittimista maisemissa.

Ei moittimista maisemissa.

 

Mäen päältä katsottuna erottuvat selvästi pehmeälinjaiset kalliokerrostumat, joiden sopii olettaa olleen joskus jääkauden jälkeen syntynyttä muinaista rantaa, joka Kalliojärven itäpuolella kohoaa parhaimmillaan reiluun 160 metriin. Mutta esimerkiksi Keiteleen Lumimäen muinaisrantaan verrattuna Koljatin seudulla ei ainakaan omalla katsomallani näkynyt vastaavanlaisia huuhtoutumislohkareikkoja tai kivipeltoja, ehkä johtuen mm. siitä, että Koljatti ja sen vastapäiset Kalliomäet eivät ole aivan suurempien vesialueiden vieressä, kuten vaikkapa Lumimäki.

Pauli merkkaili reittiämme alapolulta mäen laelle sinisin kuitunauhoin, jotta seuraavat kulkijat osaisivat liikkua suurin piirtein samoja jälkiä kuin mekin. Noita nauhoja kuulemma joku käy säännöllisesti nyhtämässä irti, lienevätkö korpit asialla…no, joka tapauksessa tulimmekin hieman vaativampaa reittiä, mutta mäen päällä oli jo helpompi liikkua, koska avoimia, jäkälän peittämiä kallioita oli runsaasti ja puitakin vain siellä täällä. Alhaalla valtapuuna oli kuusi, mutta männyt pitivät sitkeästi pintansa ylempänä kivisillä rinteillä.

Monet tuulet on tämäkin petäjä jo ehtinyt kestää.

Monet tuulet on tämäkin petäjä jo ehtinyt kestää.

 

Pian eteeni avautui varsin näyttävän näköinen muodostelma, jolla oli pituutta useita kymmeniä metrejä ja korkeuttakin useampi metri. Itselleni tuli heti vaikutelma päällekkäin kasatuista pannukakuista tai patjoista, jotka myötäilivät muodoltaan peruskalliota, taipuen sulavasti alamäkeen.

Kalliossa näkyi selvästi kerroksellisuus.

 

Vaikka tämäkin paikka oli yllättävän hieno keskellä mäkeä, se ei kuitenkaan ollut retkemme pääkohde, vaan jatkoimme matkaa kaakon suuntaan seuraten osin mäellä olevaa polkua, jota ei ole varsinaisesti merkitty ainakaan peruskarttoihin. Alueella kuitenkin myös suunnistetaan, joten ainakin osa poluista saattaa näkyä jollakin uudemmalla suunnistuskartalla. Kalliot olivat monin paikoin erittäin liukkaat, ja varsinkin jäkälämatto luisti usein jalkojen alta, joten varovaisuus oli paikallaan. Siellä täällä näkyi kohtia, joissa joku meitä ennen paikalla liikkunut oli ottanut lipat tai ainakin meinannut.

Vähitellen aloimme lähestyä sitä paikkaa, jossa lohkareluolaston piti olla, mutta koska olimme tavallaan “väärällä puolella”, eli sen alueen yläpuolella, jolla luolien oli meininki sijaita, onnistuimme kulkemaan pariinkin kertaan niiden ohi, vaikka myöhemmin huomasimme olleemme juuri luolien kohdalla. Niitä ei nimittäin näe mäen päältä ensinkään. Koska en tosiaan aikaisemmin ollut luolia käynyt tutkimassa, huomasin ensin kohteen, jonka luulin olevan etsimämme paikka.

Pikkuluola alkupalaksi.

Pikkuluola alkupalaksi.

 

Suurten kivien välissä näkyi helposti aikuisen ihmisen mentävä rako, ja siitähän oli ehdottomasti mentävä katsomaan, minkälainen pesä kivien välissä olikaan. Lieneekö ylimalkaisesti kartoitettu tätä aluetta, mutta luulisi tällaisten kivien olevan merkittyinä jos jonkinlaisiin karttoihin. Mutta ei näytä olevan. Toisaalta sitä jännempi on löytää tällainen paikka, jos sen olemassaoloa ei voi ennalta edes aavistaa.

Tässä luolassa on hyvin tilaa seistä suorana, eikä vatsaakaan tarvitse vetää sisään.

Tässä luolassa on hyvin tilaa seistä suorana, eikä vatsaakaan tarvitse vetää sisään.

 

Suuret järkäleet antavat hyvän suojan joka suunnasta, ja luolan edustalla vartioi vanha kelopuu, jonka kylkeen on siunaantunut useampikin finni. Puulla lienee ikää useampi sata vuotta, ja sen kaarnakilvet ovat lähestulkoon kokonaan irronneet. Uskollisesti puu kuitenkin vielä paikallaan seisoo ja toimii maamerkkinä luolan etsijöille.

Tämä puu voisi melkein sopia rauhoitettavaksi.

Tämä puu voisi melkein sopia rauhoitettavaksi.

 

Mutta tämäkään ei ollut vielä se nimenomainen luola, joten jatkoimme etsimistä, koska tosiaan vielä tässä vaiheessa emme hoksanneet olevamme käytännössä siellä missä meidän olisi pitänytkin olla — ainoastaan vain joitakin metrejä alempana. Eipä siinä mitään, palasimme jonkin matkaa takaisin päin jälkiämme ja laskeuduimme rinnettä alas sellaisesta kohdasta, josta nyt edes jollakin tapaa itseänsä pahemmin telomatta pääsi.

Olin saanut Paulin opastuksella pieniä alkupaloja siitä, mitä tuleman piti. Mutta nyt oli sitten pääruoan aika. Näkyviin tuli nimittäin ensimmäisen luolan suuaukko, jota en todellakaan olisi ylhäältä päin tullessa nähnyt vaikka olisin kirjaimellisesti päällä seissyt.  Pauli sanoi, että käyhän katsomassa, joten minuahan ei tarvinnut kahdesti kehottaa.

Löytyiväthän ne oikeat luolat lopulta.

Löytyiväthän ne oikeat luolat lopulta.

 

Ulkoapäin varsin vaatimaton “ensimmäinen” luola olikin sisältä erikoisen mallinen, niin ikään sopivan tilava aikuiselle ihmiselle, jos ei useammallekin. Muutaman metrin pituisen luolan pohjalla oli kasa osittain hiiltyneitä polttopuita, mutta varmaankaan aivan äskettäin luolassa ei kukaan ollut tulia pitänyt. Suojaisa paikka joka tapauksessa olisi tämäkin ollut vaikka hätätilanteessa yöpyäkin.

Kuinka paljon mahtuu pieneen luolaseen...

Kuinka paljon mahtuu pieneen luolaseen…

 

Huiman hieno luola tämäkin, mutta Pauli jo huuteli kauempaa, että etkö meinaa tulla toista paikkaa katsomaan. Jaa että vieläkinkö siellä on jotakin? No, ei siinä muu auttanut kuin kömpiä vähän matkaa eteenpäin ja huomata, että se luola, jossa hetki sitten olin, oli vielä vain “ison tuvan eteinen”. Seuraava luola olikin sitten siis huomattavasti laajempi ja sokkeloisempi, ja siinä missä ensimmäiseen luolaan pääsi kävelemään pystypäin, toisen suulla jouduin nöyrtymään aika lailla, jotta olisin päässyt aukosta sisään. Reppu kannattaa jättää suosiolla pois selästä.

Kakkosluolaan käynti tästä.

Kakkosluolaan käynti tästä.

 

Heti luolan suuaukon sisäpuolella avautuu useita suuntia, joista joko päivä kauniisti paistaa tai sitten yön musta pimeys huokuu vastaan, eli erilaisia ja erikokoisia rakosia löytyy tutkittavaksi ja kurkisteltavaksi. Oma sanavarastoni on niin rajallinen, että sanat eivät riitä kuvailemaan tarpeeksi sitä, miten hienoon luolaan pääsinkään. Luolastossa on kuitenkin metrien mittaisia haaroja, ja pisimmillään luolan suora osuus on noin 10 metriä, ja se vielä peräpäässään haarautuu vielä kerran kapeaksi railoksi.

Luolaan tulee sopivasti valoa.

Valokuvaajan onni on riittävä päivänvalo luolan suulta.

 

Valtavien graniittijärkäleiden sisäänsä sulkema luola on eittämättä oman luolailuhistoriani tähänastisista paras ja hienoin, ja mikä parasta, se ei ole selkeästi näkyvissä, joten sen löytäminenkin tuntuu silloin paljon mukavammalta. Paulin mukaan Viitasaarella ja naapurikunnissa olisi vielä monta löytämätöntäkin luolaa, joissa olisi jossakin vaiheessa koitettava käydä. Paikallistuntemus näissäkin asioissa on valttia, ja koska usein tavallisissa peruskartoissa ei ole merkintöjä ainakaan vähemmän tunnetuista luolista, kannattaa tutkia mahdollisuuksien mukaan erillisiä maastokartta-, suunnistuskartta- tms. lehtiä ja kunnan tai kaupungin arkistoja.

Luolien etsintä on jännittävää puuhaa, ja vielä jännittävämmäksi sen tekee, jos kuulee, että luolassa on aarre. Pauli nimittäin sanoi, että tässä luolassa sellainen on. En kuitenkaan kerro, mikä se on ja mistä se löytyy, mutta sen voin sanoa, että löytäjä ei saa pitää, eikä tuhota sitä, koska se on ollut olemassa jo pitkään. Muutoin alueella aikoinaan olleiden vankileirien vankien haamut saattavat tulla kummittelemaan…

Olet tässä. You are here. Sie sind hier. Du är här.

Olet tässä. You are here. Sie sind hier. Du är här.

 

Takaisin päin läksimme vähän helpompaa reittiä. Nousimme luolien luoteispuolelta takaisin mäen päälle ja etsimme sillä kulkevan polun pohjan, joka vei meidät yllättävän lyhyen matkan päässä olevan metsätien päähän. Tie kulkee ohi kivilouhoksen ja niin sanotun Munakukkulan läheltä. Tielle ei tavallisella matalapohjaisella autolla kannata lähteä ryttyyttämään, mutta esimerkiksi maastopyörällä tietä voi ajaa, kunhan varoo vedensyömiä uria.

Kivilouhoksen jätekivikasoilla pysähdyimme kahvinkeittoon, ja saimme niskaamme kunnon sadekuuron, johon tokaisin, että “pilvenreuna se vaan vähän ripsii”. Tosin pilvenreuna ripsi sen verran, että muovinen eväsrasia oli pian puolillaan vettä.

Näillä luolilla ei ole ainakaan minun tiedossani mitään erityistä nimeä, mutta koska tykkään kutsua jännittäviä paikkoja edes jollakin nimellä, ja koska luolien lähellä on Pahanlamminpuro ja Pahalampi, annan niille epäviralliseksi nimeksi Pahaluolat. Mutta ei ollut ollenkaan paha päivä, paha reissu tai pahoja paikkoja, vaan erittäin hieno kokemus kaikin puolin.

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti

KARTTA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6989591  E 435136

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.