Tunsin olevani vähintään Ahvenanmaalla – Tammisaaren syksyinen rauha ja ruska ovat kuin ihanasta postikortista

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Raseborg

Tammisaaren värikkäitä talokaunokaisia ja kapeita kujia rönsyilevä vanhakaupunki on kuin ihana karamelli. Kun otetaan huomioon, että aivan sen kyljessä on Ramsholmenin luontoparatiisi, että suurella osalla suomalaisista on tänne varsin kohtuullinen matka ja että paikka on äärimmäisen kuvauksellinen, täytyy ihmetellä, miksi se kesien ulkopuolella vaikuttaa pysyvän täytenä salaisuutena. Kesän jälkeen Tammisaaren kadut hiljenevät, mutta on vaikea kuvitella paikan olevan koskaan kauniimpi kuin juuri rauhassa ja hiljaisuudessa kylpiessään – kuten nyt.

Ramsholmenin P-alue kartalla

Sairaalan merkkejä Hangontieltä käsin seuraamalla löysin tieni sen vieressä olevalle Ramsholmenin pysäköintialueelle, joka oli asetettu minulle myös Google Mapsiin. Lokakuinen iltapäivä oli verkkaalleen kääntymässä kohti iltaa. Istuskelin hetken aikaa autossa odottamassa ystävääni Karoa retkiseuraksi ja mietin, mitä tiedän Tammisaaresta. Isä ja äiti ovat puhuneet siitä minulle usein, he kun ovat aktiivisia kotimaanmatkaajia. Joillakin kartoilla se, mikä heidän suussaan on Tammisaari, onkin Raasepori. Alueeseen liittyy myös koko joukko taitavia ihmisiä, eikä vähiten Alvar Aalto, jonka suunnittelema Villa Skeppet näkyi tunnistettavasti autoni ikkunasta samalla, kun kävin tätä pohdintaa mielessäni läpi.

Mietin myös sitä, miksi en ole käynyt täällä ennen tällä lailla oikein kunnolla. Kotoani oli tänne nykyään vajaan tunnin ajomatka. Helsingin ytimestä matkaa olisi tunti ja vartti. Niin, ja tänne pääsee myös sekä junalla että bussilla! Lapissa asuessani edes kahden tunnin ajomatka ei ollut matka eikä mikään, ja samaa ajatustapaa haluan jatkaa täällä etelässä. Lapissa, jossa kylät ovat pieniä, sanottiin usein, että lähdetään käymään naapurikirkolla. Sinne saattoi helposti olla matkaa sata kilometriä tai enemmänkin, mutta se oli silti naapurikirkko ja ajatuksen tasolla aivan lähellä. Nyt, kun istuin tällä auringossa kylpevällä tammisaarelaisella parkkipaikalla, olin käymässä uuden kotini naapurikirkolla. Ja onneksi Karoliinakin sitten jo saapui, koska en malttanut odottaa tutkimusretken alkamista!

Villa Skeppet kohoaa aivan lähellä Ramsholmenin reitistön lähtö- ja pysäköintipaikkaa. Sen omistaa nykyään Christine ja Göran Schildtin säätiö, ja rakennukseen pääsee tutustumaan varaamalla opastetun kierroksen. Aalto suunnitteli kodin aikoinaan ystäväpariskunnalleen Christinelle ja Göranille. Lue lisää.

Läheisen puuaidan takaa kohti aurinkoa ja merta kurkottava auringonkukka kiinnitti huomioni ja lopulta kävi ilmi, että se oli täydellinen ennuste siitä, millainen ilta meillä olisi edessä: retkestämme Tammisaaressa tulisi ruskan värien ja auringon täyttämä sekä maisemallisesti postikorttimaisen kaunis!

Kävelimme Laivurinpuiston läpi ja ihmettelimme sen suuria puita, jotka saattoivat hyvin olla paksuimpia mitä olen itse koskaan nähnyt. Toisella puolella meri kimmelsi kauniin sinisenä ja tarjoili jälleen uuden postikortin.

Karoliina käänsi jättiläispuiden juurella katseensä ylös ja näki siellä korkeuksissa roikkuvan kellon. Muistin kuulleeni, että kellolla on tietenkin oma tarinansa. Kyseessä on taiteilija Helene Schjerfbeckin muistomerkki, ja kuka tahansa voi soittaa kelloa vetämällä narun kahvasta, joka roikkuu toisessa kiinnityspilarissa. Kello on todella korkealla, ja sen katselemiseksi saa taivuttaa niskaa ihan kunnolla. Soitto kiirii merta pitkin varmasti kauas, myös Ramsholmeniin, jossa taiteilija kuulemma mielellään maalasi. Schjerfbeck asui Tammisaaressa vuosina 1925–1941, ja hänen mukaansa on nimetty myös läheinen katu, joka aiemmin tunnettiin Suokadun nimellä. Lisää Schjerfbeckin ja Tammisaaren yhteisestä historiasta voi lukea Länsiväylän julkaisusta.

Puistosta sukelsimme yhdellä helpolla askeleella vanhankaupungin kujille, ja viimeistään siinä vaiheessa mieleni siirtyi jonnekin paljon kauemmas, aivan vähintään Ahvenanmaalle tai ehkä jopa satukirjamaailmaan, missä talot ovat suloisia ja kujat kuin kiiltokuvia. Maiseman suurien piirteiden kauneus kätki sisäänsä myös pieniä yksityiskohtia, joissa riitti oivallettavaa. Esimerkiksi korttelit oli nimetty meren eläinten mukaan, oli Haikalaa ja Valaskalaa, hyljettä ja paljon muuta, ruotsiksi toki.

Kaduilla ja kujilla oli kotoisia nimiä, kuten Hansikkaantekijänkatu ja Hatuntekijänkatu – joista jälkimmäinen tempaisi ajatukseni Liisan ihmemaahan, ehkäpä aivan sopivasti! Kuitenkin nimet toki viestivät paikan historiasta, jonka juuret ovat syvällä työväenluokan menneisyydessä. Nykyään ilmeisesti vanhat työväenluokan kodit ovat pitkälti vapaa-ajan asuntoina. Jos ajatus kutkuttaa niin kerrottakoon, että joidenkin talojen ikkunoissa näkyi Myydään-ilmoituksia!

Tammisaaren vanhakaupungista ja mm. saatavilla olevista opastuksista voi lukea lisää täältä.

Putkahdimme kirkolle. Nykyinen kirkkorakennus on valmistunut vuonna 1842. Paikalla aiemmin ollut pieni puukirkko valmistui jo vuonna 1600, ja niiden välissä siinä ehti olla nykyistä pienempi kivikirkko, joka kuitenkin tuhoutui tulipalossa. Nykyinen kirkko näyttää valkoiselta kivijättiläiseltä vanhankaupungin kirjavankauniin ja matalan puutaloyhteisön keskellä.

Joidenkin talojen ikkunoista bongasimme paitsi posliinipatsaita ja nalleja, myös erikoisia peiliviritelmiä, joita arvelin juorupeileiksi. Ne käsittääkseni mahdollistavat sen, että sisältä ikkunan takaa näkyy hyvin mitä kadulla tapahtuu ja keitä siellä kulkee (ja kenen kanssa!) ilman, että täytyy olla naama ikkunassa. Hyvä tarkkailupaikka siis, ja varmaan ollut aikoinaan mitä mainioin juorujen lähde.

Pidin siitä, että kaduille oli tuotu tietoiskuja alueella vaikuttaneista tärkeistä henkilöistä. Osa oli tuttuja, mutta suurin osa aivan vieraita nimiä minulle ja tuuminkin, että yleissivistyksessäni voisi olla hieman paikkailtavaa. Jälkimmäisiin lukeutui omalla kohdallani esimerkiksi alla näkyvä Olof Bäckström, mutta opin, että hän on suunnitellut Fiskarsin sakset! Suoranainen merkkihenkilö siis, ja itsekin suurena Fiskarsin saksien ystävänä suorastaan vaikutuin. Näitä tietoiskuja oli ripolteltu sinne tänne, mikä on todella mukava lisä omatoimimatkailijoille.

Kuljimme Karon kanssa katuja ja kujia ristiin rastiin täysin intuitiopohjalta syöksyen aina sinne, minne milläkin askeleella mieli teki. Iltaan kääntyvän lokakuisen auringon valo loihti maisemaan sävyjä ja tunnelmia, joita ei varmaankaan ole mahdollista muina vuodenaikoina kokea. Loka–marraskuun valossa on etelärannikolla meren äärellä tyystin omanlaisensa taika, ja Tammisaaren vanhakaupungissa se pääsi oikeuksiinsa kauniiden rakennusten ja ruskaa hehkuvien puiden sylissä. Niistä syntyneet varjokohdat ja ikkunoista kujille taittuvat säteet viimeistelivät tunnelman luomalla hienoja kontrasteja ja efektejä.

Saavuimme Raippatorille. Se oli pieni, mukulakivinen aukio vanhakaupungin ja upean uimarannan välissä. Paikan ikävämmänpuoleisesta historiasta piittaamatta nautin sen väri-ilotulituksesta: sinistä taivasta vasten hehkuvat keltaisen, punaisen ja vihreän sävyt rakennuksissa, puissa ja köynnöksissä olivat jo melkein aivan överit!

Raippatorin historiasta muistuttaa paitsi sen nimi, myös torin laidalla yhä seisova häpeäpaalu. On ollut aika, ”jolloin rikoksista rangaistiin julkisesti pieksemällä”, kuten Visit Raaseporin sivustolla mainitaan. Raippatorin nykyinen tunnelma ei tuosta ajasta paljoa muistuttele.

Häpeäpaalusta matkamme jatkui jälleen uudelle kapealle kujalle. Talojen ja aitojen värimaailma kävi yhä intensiivisemmäksi, kun punaiset aidat ja ruskaa kirkuvat köynnökset kilpailivat keskenään värikylläisyydestä. Olimme tsekanneet sääennusteesta aurinkoisen illan, ja voi pojat, että se kannatti. Toki paikka olisi kaunis ja tunnelmallinen ihan varmasti säällä kuin säällä ja mihin vuodenaikaan tahansa, mutta juuri meidän retkemme aikaan tuntui siltä, ettei mikään voisi olla parempaa kuin aurinkoinen syysilta Tammisaaressa.

Palautin netistä mieleeni Tammisaaren historiaa. Tammisaaren kaupunki on perustettu vuonna 1546. Neljä vuotta ennen Helsinkiä! Silloin paikka oli pieni kalastajakylä, ja Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa antoi sille kaupunkioikeudet. Yhä tähän päivään säilyneistä rakennuksista suurin osa on 1700- ja 1800-luvuilta. Ajatella! Mutta kyllä sen huomaakin, kun katsoo näillä kujilla ympärilleen. Miten kaunista vanha rakennuskanta onkaan. Uudemman ajan rakentaminen missä päin Suomea tahansa tottavie luo sille melkoista kontrastia.

Vaikka ympärillä kohonneet talot eivät aivan niin kaukaa olekaan niin tuntui kutkuttavalta katuja kulkiessa ajatella, että itse nämä kulkuväylät ovat olleet samoilla sijoillaan 1500-luvulta saakka. On vaikea kuvitella millaiselta maailma on silloin näyttänyt, se tuntuu niin kaukaiselta. Samalla kuitenkin syntyy sydämeen jokin erikoinen lämmön ja jopa lohdun tuntu siitä, että omatkin esivanhempani ovat saattaneet joskus kulkea juuri näitä samoja kujia käydessään täällä asioilla. Sata, kaksisataa tai vaikka viisisataa vuotta sitten – nämä kujat olivat täällä jo silloin.

Kaikkialla oli rauhallista. Kulkijoita oli melko vähän, kaikilla kujilla ei ollut muita ollenkaan. Oli hiljaista ja siistiä ja kiinnitin huomiota siihen, että ainoat ”roskat” kaduilla olivat puista karisseita lehtiä, joita mereltä saapuneet hennot tuulenvireet suhisuttelivat mukulakivipintoja ja asfalttia vasten luoden kotoisaa äänimaailmaa.

Ilman karttaakin tunnuimme koko ajan olevan juuri siellä, missä pitikin. Seuraavaksi saavuimme sattumalta ja aivan kuin tilauksesta aukiolle, Raatihuoneentorille, jonka laidoilla oli kahviloita ja ravintoloita. Café Schjerfbeck oli ehtinyt jo sulkea ovensa, mutta näytti suloiselta ja peilasi ikkunoillaan vieläpä puistikon ruskaa. Tein pienen kierroksen puistikossa (alla kuvassa takaoikealla), ja löysin sieltä kaupunkipyöriä. Sekin on varmasti hyvä vaihtoehto, vuokrata pyörä ja lähteä sen kanssa aluetta tutkimaan. Kaupunkipyöristä voi lukea lisää täältä.

Tässä Raatihuoneentorilla on muuten toripäivät vuoden ympäri keskiviikkoisin ja lauantaisin. Salossa torikahvilakulttuurin vahvan vaikutuksen alla kasvaneena tunsinkin suurta uteliaisuutta käydä kokemassa myös tammisaarelainen toripäivä. Ehkäpä palaan lumien aikaan, näkemään paikan taas aivan erilaisena?

Alla Tammisaaren vanha kaupungintalo. Niin hieno!

Aukion laidalla oli vanhankaupungin kartta. Tämä kartta onkin hyvä kaveri alueelle, jos haluaa valita minua ja Karoa järjestelmällisemmän lähestymistavan. Me nautimme vapaudesta siinä määrin, että annoimme askelten ja ajatusten ohjata ja kuljettaa kartan sijaan. Laivurinpuisto, jonka läpi kuljimme aivan retkemme alussa, näkyy kartassa alaoikealla.

Karo onneksi huomasi auki olevan kahvila Cafferien aukion laidalla. Kello oli varttia vaille viisi, joten meillä olisi vartti aikaa. Astuessamme kahvilaan sisälle siellä olikin mukavasti ihmisiä, oli teinejä aikaa viettämässä, äitiä ja lapsia sekä vanhempaa väkeä. Tilasimme kahvit ja kakkupalat – vegaaninen vadelmapiirakka kauravaniljakastikkeella oli sanoinkuvaamattoman herkullista – ja ehdimme juuri sopivasti herkutella rauhassa. Täydellinen pieni hengähdys ennen retkemme seuraavaan osioon siirtymistä, nimittäin tämän jälkeen kaupunkiminilomamme vaihtuisi luontoretkeilyyn.

Kahvittelun jälkeen lähdimme hiljalleen kierrellen ja kaarrellen pudottelemaan kohti lähtöpaikkaamme, josta matka kävisi seuraavaksi vastakkaiseen suuntaan. Ensin pyörimme hetken hipihiljaisella Kuninkaankadulla, joka oli täynnä ovensa siltä päivältä jo sulkeneita kivijalkaliikkeitä. Selitys oli tiedossani valmiiksi, sillä olin etukäteen lukenut, että kyseessä on itse asiassa koko maamme ensimmäinen kävelykatu, ja sen liikkeet sulkevat ovensa yhä ”vanhaan tapaan” viideltä.

Shoppailun ja kahviloiden ystäville voinen suositella Tammisaarta siispä päiväkohteeksi siinä mielessä, että kaupat ja herkkupaikat ovat herkemmin auki päiväsaikaan. Oma introverttisydämeni kuitenkin oli pakahtua paikasta juuri nyt, kun kadut olivat hiljenneet ja tarjoilivat palveluiden sijaan lähinnä uskomattoman kauniita näkymiä ja loputtomasti mahdollisuuksia hienojen valokuvien ottamiseen.

Löysimme myös vanhassa puurakennusparissa olevan kirpputorin, jonka omaleimainen tyyli oli rönsyillyt sen pihapiiriin ja kadulle saakka. Hetken aikaa sen salaperäisessä pihapiirissä tuntui kuin olisimme ainoat ihmiset koko Tammisaaressa. Karo bongasi kaduilta myös hauskannäköisen Bio Forumin, joka on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1912.

Ohitettuamme jälleen jättiläispuut, Helenen kellon sekä Villa Skeppetin olimme pian takaisin pysäköintialueella, jossa automme odottivat. Autot saivat kuitenkin jäädä odottamaan vielä lisää, sillä kalpimme niiden ohitse ja löysimme sisäänmenon Ramsholmenin reiteille. Opastaulusta alueen pääpiirteet kävivät hyvin ilmi, ja otimme siitä kuvan retken tueksi.

Vaikka usein kuulee puhuttavan nimenomaan Ramsholmenista, sisältyvät kokonaisuuteen myös Hagen ja Högholmen. Saaresta toiseen kuljetaan puisia siltoja pitkin, ja reitistön lumo muodostuu eurooppalaisvibaisen lehtometsän taianomaisesta tunnelmasta sekä merimaisemista, joita pääsee aika ajoin ihailemaan, mikäli valitsee polkunsa niin, että putkahtaa metsän varjoista rannan avaruuteen.

Horisonttia lähestyvä aurinko tarjoili Ramsholmenin meille viileiden varjojen ja lämpimien valonsäteiden viidakkona. Pääreitti oli vankka ja leveä, mutta siitä harhaili pienempiä reittejä ja polkuja sinne tänne. Jälleen annoimme askelten johdattaa. Kohtasimme koiranulkoiluttajia, valokuvaajia, lasten kanssa ulkoilevia, juoksijoita, kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Vastaantulijoista moni hymyili ja tervehti.

Ensimmäisellä sillalla pysähdyimme katelemaan auringon maalaamaa maisemaa sekä alla virtaavaa kirkasta vettä.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että alueen puulajisto oli minulle pitkälti vierasta. Jotkut puut tuntuivat kohoavan taivaaseen saakka, vähintään. Vaahterat ja pähkinäpensaat toki tunnistin. Maassa oli monin paikoin paksu, kahiseva matto vaahteranlehtiä, joiden värejä vinosti saapuva valo nostatti vielä upealla tavalla esille.

Vino valo onkin syy sille, miksi itse suosittelisin Ramsholmenia nimenomaan iltakävelykohteeksi. Miksei aamukävelykin! Lehdon varjoisa, paikoin melkein jopa pimeä syli luo hämmästyttävän voimakkaan kontrastin rannoilla vallitsevalle kirkkaalle valolle, ja monin paikoin tunsimme siirtyvämme kuin maailmasta toiseen, kun astuimme valosta pimeyteen ja toisin päin. En usko, että aivan vastaava tunnelma on saavutettavissa keskipäivällä tai keskikesällä.

Toinen silta oli ensimmäistä pidempi ja maisema aivan toisenluonteinen. Silta venyttäytyi kaislikon poikki avarassa maisemassa, ja vesi virtasi sen alla vain kapealti. Kultaiselta näyttävä kaislikko huojui tuulessa ja loi saariston aitoa tuntua.

Eteenpäin kulkiessamme reitti kapeni ja peittyi paikoin kokonaan lehtiin, mutta oli kuitenkin selkeä seurattava koko matkan ajan. Välillä kävelimme havumetsässä vankkojen, kilpikaarnaisten mäntyjen sinivihreässä maailmassa, välillä taas lehdossa, jonka maa täyttyi keltaoransseista lehdistä ja lehvästö vihreistä.

Kulku Ramsholmenissa on pitkälti esteetöntä, mutta tämä Högholmenin alue ei sovellu pyörätuolin kanssa kuljettavaksi. Etenkin havumetsän puolella polku oli hyvinkin epätasainen.

Paluumatkalla edessä oli vielä kirsikka Tammisaari-kakkumme päälle, nimittäin auringonlasku rannalla. Kuinka sopivasti se siihen osuikaan! Pähkinapensaiden varjostama käytävä johdatti meidät rannalle, jossa kirkas, oranssi valo jo odottikin.

Rannalle saapuessamme se oli autio. Olisipa ollut mahtava paikka käydä uimassa, jos olisi ollut uikkarit ja pyyhe mukana. Pukukoppikin oli siinä niin somasti. Ensi kerralla sitten!

Aurinko päästää intensiivisimmät säteensä ja täyteläisimmät värinsä juuri ennen painumistaan horisontin taakse. Niistä me saimme nyt nauttia, kun metsänpohja täyttyi vielä viimeisistä oransseista säteistä. Sen jälkeen hämärä alkoikin nousta, ja ehti ottaa vallan melkein jo siihen mennessä, kun olimme takaisin autolla.

Paluumatkalla saimme kuitenkin mukavat jäähyväiset Ramsholmenilta vielä. Ylhäällä latvuksissa laskevan auringon valo loimautti täydessä ruskassa olevat haavat ilmiliekkeihin.

Lisäksi bongasin tienvarren pusikosta liikettä ja näimme kauriin ylittävän tien. Se vaikutti olevan melko kesy ja antoi meidän ohittaa itsensä varsin läheltä, päästyään ensin itse metsän puolelle suojaan.

Vaikka olin arvannut niin Tammisaaren vanhakaupungin kuin Ramsholmeninkin olevan hyvin kauniita paikkoja, on pakko sanoa, että tämä retki ylitti odotukseni. Ja jotenkin aivan ihanaa siinä on sekin, että paikka on sen verran lähellä, että varsin monet meistä voivat melko helposti tehdä sinne tällaisen arki-illan retkenkin, jolloin rauhaa ja hiljaisuutta näyttää olevan yllin kyllin. Ainakin vielä tässä vaiheessa, kun pimeä ei tule kovin aikaisin. Loppuvuonna ja talvella reissu kannattaa sijoittaa vapaapäivälle. Eikä kameraa kannata unohtaa, tämän fotogeenisempää paikkaa on vaikea edes kuvitella!

Olisi silkkaa tuhlausta mieltää Tammisaarta vain kesäkaupungiksi – ja aivan samaan tapaan myös lähellä olevat ruukkikylät Fiskars ja Billnäs kannattaa kokea sekä syksyllä, talvella että keväällä. Majapaikkoja seudulta löytyy yltäkylläisyyteen saakka, joten jos minilomalle on mahdollisuutta, suosittelen sellaista lämpimästi.