Virkistävä päiväretki Ounastunturin Pyhäkerolle, Enontekiö

Halusimme tehdä päiväretken Ounastunturin Pyhäkerolle. Suosittu Hetta–Pallas-vaellusreitti lähtee Hetasta veneellä Ounasjärven yli, ja siitä voi kulkea myös päiväretkeksi soveltuvan, noin yhdeksän kilometriä pitkän osuuden, jolloin edestakaisin matkaksi kertyy 18 kävelykilometriä sekä yhteensä kaksi venematkaa Ounasjärvellä. Tämä vaihtoehto oli silloin vähän liian pitkä meille. Niinpä kysyimme vaihtoehtoista reittiä Tunturi-Lapin luontokeskuksesta, josta saimmekin toisen ehdotuksen.

Lähtöpaikka kartalla (puomin avain vuokrattava Tunturi-Lapin luontokeskuksesta)

Kävelymatka 5,5 km/suunta

Autiotupa, kahvila, tulipaikat

Meille ehdotettiin reittiä, joka lähtee Mustavaarantilantien pieneltä parkkipaikalta. Sieltä on 5,5 kilometriä Pyhäkerolle. Kuulosti sopivalta matkalta. Mustavaarantilantie on yksityistie, jossa on puomi tien alussa. Avaimen puomille vuokrasimme Tunturi-Lapin luontokeskuksesta 15 eurolla vuorokaudeksi.

Aamu oli pilvinen ja yöllä oli satanut kunnolla. Ilma oli syyskostean raikas. Parkkipaikalta lähti sorapolku, joka on myös maastopyöräreitti. Polun vieressä oleva suo tuoksui voimakkaasti ja ihanasti happamanmakealta, maatuvalta turpeelta. Hengitin syvään kyllästäen tuoksulla hajunystyröitäni.

Pian suon jälkeen toinen polku erkaantui sorapolusta metsän siimekseen. Seurasimme metsäpolkua. Polun vieressä hillanlehdet olivat vaihtaneet väriä tummanvihreästä tummanoransseiksi ja tummanpunaisiksi. Mustikan haaleanvioletit lehdet kimmelsivät tuhansilla vesipisaroilla yön sateen jälkeen. Ikipetäjät kasvoivat komeasti. Niiden seassa oli pari kuostoa, joista yksi näytti suoraan Sormusten Herran kirjasta astuneelta Entiltä. Siellä ja täällä harmaat kelopuut seisoivat sitkeästi paikallaan. Ruskapuvussa olevat koivut värittivät kylmänsävyistä, tumman sinivihreää metsää lämpimän haaleankeltaisilla laikuilla. Aistin ja pistin mieleen luonnon tuoksuja, värejä ja muotoja. Tunsin olevani läsnä ja elossa.

Pyhäkeron autiotuvalta alkoi nousu. Metsä muuttuikin. Männyt harvenivat ja koivut vaihtuivat tunturikoivuksi. Tunturin rinteellä maaruska oli täydessä vauhdissa. Vaivaiskoivut maalasivat maata kaikilla sävyillä haaleasta kirkkaanvihreästä tummankeltaisen kautta kirkkaan oranssiksi ja tummanpunaiseksi. Ruohokanukka ja riekonmarja toivat kirkkaan fuksianpunaisen sävyn maisemaan. Siellä täällä pieni katajapensas lisäsi vihreää syystunturin väripalettiin.

Nousten vielä ylemmäksi lyhyet, kapeakasvuiset mutta tiheät männyt korvasivat tunturikoivuja. Vaivaiskoivun väriloisto hehkui tumman, sinivihreän puuston välissä. Aurinko alkoi paistaa harventuneiden pilvien välissä korostaen maaruskaa.

Kaukaa edessäni näin liikettä maaruskaa vasten. Muutama harmaa hahmo käveli rinteellä. Pieni kuuden poron tokka pysähtyi hetkeksi, katsoi retkeilijöitä polulla, kääntyi ympäri ja jolkutteli kauemmaksi polulta ja ihmisistä. Hetken päästä porot hidastivat ja alkoivat syödä. Tokassa oli hirvas komeilla sarvilla ja viisi vaadinta. Otin toisen kameran esiin – siinä oli 70–200 mm objektiivi – ja aloin kuvata poroja maaruskaa vasten.

Hetken päästä jatkoimme matkaa nousevaa rinnettä pitkin. Polku nousi mukavasti, ei liian jyrkästi. Kiivetessämme puurajan yläpuolelle pysähdyimme ja käännyimme taaksepäin. Kemppi, henkeäsalpaava maisema aukesi edessämme. Ounastunturin maaruska, tumma mäntymetsä keltaisella koivulaikoilla, suot, Ounasjärvi, tummaruskeasta violettiin taittavat tunturit ja sininen taivas kumpupilvillä piirtyivät silmiemme verkkokalvoille. Pilvien varjot piirsivät tummat laikut maiseman päälle.

Polku tasaantui ja laskeutui jonkun verran. Pysähdyimme syömään eväät vanhan tuvan rauniolla. Vasemmalla oli jännä Pyhäjärvi. Eväspaikastamme näytti siltä, että sen kauempi ranta loppui ilmassa niin kuin luonnollinen maisemauima-allas. Edessämme oli viimeinen nousu Pyhäkeron laelle. Sankka vaivaiskoivikko värikkäillä lehdillä peitti maan täysin. Kun menin riittävän matalaksi, vaivaiskoivikko oli kuin pimeä ja tiheä, jopa pelottava metsä. Kuvittelin sen olevan maahisien ja muiden pienten, mystisien olentojen kotimetsä.

Tankkauksen jälkeen kiipesimme viimeisiä metrejä Pyhäkeron huipulle. Laki oli karu paljakka, jonkin verran kivinen. Kitukasvuiset vaivaiskoivut kasvoivat täälläkin, mutta tunturituuli on pitänyt niitä matalakasvuisina. Kirkkaana syyspäivänä näköala oli uskomattoman kaunis. Onneksi hengittäminen tapahtuu automaattisesti, muuten olisin voinut unohtaa hengittää maisemaa katsoessa. Niin korea ja lamu se olikin.

Pyhäkerolta Hetta–Pallas-vaellusreitti jatkaa etelään. Katsoessamme polun suuntaan näimme Ounastunturin muita keroja ja vaaroja. Niiden takana Pallastunturin kerot seisoivat komeasti rivissä. Teki mieli jatkaa matkaamme sinne, niin houkutteleva oli avara tunturimaisema. Sen sijaan, kun olimme nauttineet näköalasta riittävästi, laskeuduimme alas Pyhäkerolta samaa polkua kuin olimme tulleetkin.

Emme päässeet pitkälle ennen kuin huomasimme ison porotokan. Tokassa oli 40–50 poroa, sisältäen muutaman valkoisen poron. Valkot loistivat niin kirkkaasti iltapäivän auringonvalossa, että minulla oli vaikeuksia saada valotus oikein kuvatessani niitä. Porot olivat aika kaukana, joten kaivoin 2x-telejatkeen kameralaukustani ja kiinnitin sen kameraani 70–200-objektiivin lisäksi. Nyt, kun minulla oli 400 mm käytettävissä, erotin komean hirvaan muista poroista. Kuvatessani matalasta paikasta sain maiseman kivasti kuvaan porojen taustana.

Seuratessamme poroja joimme kahvia Pyhäjärven rannalla. Sen jälkeen kiinnitin makro-objektiivin ottamaan lähikuvia jäkälästä ja maaruskasta. Sillä aikaa porot olivat tulleet lähemmäksi, joten kuvasin niitä 105 mm:n makro-objektiivilla ennen kuin vaihdoin takaisin 70–200 mm:ksi. Hetken päästä toinen, pienempi tokka ilmestyi tunturin rinteelle jonkin matkaa kauempana. Sitten huomasimme kolmannen ison tokan. Ounastunturin rinteellä oli nyt noin 100 poroa. Kun olin kuvannut poroja tarpeeksi, jatkoimme matkaamme alaspäin.

Menomatkalla olin ottanut riittävästi maisemakuvaa. Niinpä kiinnitin makro-objektiivin kameraan taas, jotta voisin ottaa lähikuvia ruskapukuisista kasveista, varsinkin rakastamastani suloisesta, sinnikkäästä vaivaiskoivusta. Toisaalta näin maisemat erilaisena valon olleessa erilainen, joten otin maisemakuvia myös makro-objektiivilla. Nättinä syysiltapäivänä monta vaeltajaa ja retkeilijää tuli vastaan. Muutama maastopyöräilijä oli reitillä myös. Silloin huomasimme, kuinka suosittu Hetta–Pallas-vaellusreitti onkin.

Aivan liian nopeasti saavuimme Pyhäkeron autiotuvalle. Siellä oli kahvila tuvan ja kuivakäymälän lisäksi. Koska olimme nauttineet jo riittävästi kahvia, tyydyimme syömään vain välipalaa. Levon jälkeen kävelimme metsän läpi takaisin parkkipaikalle. Päivävaellus Pyhäkerolle ja takaisin oli kestänyt kuusi ja puoli tuntia. Olimme nauttineet jokaisen sekunnin retkestämme.

Mutta ruskasta nauttiminen ja sen kuvaaminen ei loppunut siihen. Automatkalla takaisin hotellillemme pysähdyimme Mustavaarantilantiellä ihailemaan ja kuvaamaan Periläkosken ruskaa. Periläkoski sijaitsee Ounasjärven ja Periläjärven yhdistävällä uomalla. Tiheä koivikko kasvoi rantatörmällä luomassa värikästä käytävää tummalle vedelle. Syksy oli käyttänyt kaikki keltaiset sävyt maalatessaan käytävän seiniä. Vaikka vesi virtasi, silti se peilasi pilvet ja sinisen taivaan. Mikä loistava auhtokangasmaan maisema oli päättämässä ruskatunturiretkemme. Tyytyväisinä ajoimme Tunturi-Lapin luontokeskukseen palauttamaan puomin avaimen vähän ennen kuin se meni kiinni viideltä.