Pakkasyö & lettubrunssi Vajosuon laavulla Kurjenrahkan kansallispuistossa

Artikkeli: HP Hirvonen

Pienestä se ajatus saattaa olla joskus kiinni.

Olin eräänä talvisena tiistaipäivänä päiväretkellä lumikenkäilemässä Kurjenrahkan kansallispuistossa Vajosuon maisemissa. Ollessani kahvi- ja makkaratauolla Vajosuon laavulla lähetin WhatsApp-viestillä terveisiä muun muassa ryhmään, jossa on äitini ja molemmat isoveljeni. Toinen veljistä laittoi vastauksena kysymyksen: ”olitko yötä?” No. Joku toinen olisi saattanut vaan vastata ”en”, ja asia olisi jäänyt ehkä siihen.

Minun päässäni kuitenkin tämä lyhyt kysymys sai aikaan jonkin pienen ketjureaktion, jonka seurauksena löysin itseni kahden päivän päästä uudestaan samaisen suon maisemista. Tällä kertaa lumikenkien seuraksi oli kuitenkin ilmestynyt ahkio yöpymistarvikkeiden ja hieman isompien eväspussien kera.

Kurjenrahkan kansallispuisto, Restaurant Vajosuon laavu

Kun yön yli -retken suunnittelu alkaa noin vuorokausi ennen lähtöä, ei voida puhua ”hyvin suunnitellusta” reissusta. Toisaalta esimerkiksi tehdessäni n. 60 kilometrin pituista Herajärven kierrosta Kolin kansallispuistossa edelliskesänä huomasin (puolimatkassa), että vaikka kuinka on sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”, täytyy hommat silti todellisuudessa tehdä kokonaan. Puolivälissä on vielä toinen puoli jäljellä, sanoi sanonta sitten mitä tahansa. Saattaa kuitenkin olla, että tällä kertaa joku aivosolu oli tehnyt jo päätöksen puolestani. Niin nopeasti keksin mitä haluan valmistaa yövyttyäni ensin laavussa.

Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin koskaan syönyt suolaisia lettuja. Todennäköisesti kyllä olen, mutta joko en ole tiennyt niitä syöväni, tai sitten olen vaan unohtanut. Molemmat vaihtoehdot yhtä todennäköisiä, en niitä ainakaan koskaan ole itse tehnyt se on varma. Tämä ruokalaji oli heti päätetty, nyt jäi enää täytteen miettiminen.

Surffailtuani netissä eri reseptejä (ihan siitä taikinasta alkaen) aloin päätyä savulohen valintaan. Tästä pikaiseen töissä juteltuani sain kuitenkin ehdotuksen porotäytteestä. Se kuulostikin heti hyvältä, minulla kun on Instagram-tililläni seuraajia ympäri maailman ja tuo olisi ainakin jotain erilaista. Erästä reseptiä muokkaillen sain rakennettua mieleiseni täytteen.

Vajosuon laavu, Kurjenrahkan kansallispuisto

Suolaiset letut, krepit, poro-sinihomejuusto-paprika-täytteellä

Koin pientä huolestuneisuutta porosta täytteessä. Mitä olen ymmärtänyt, saattaa maailmalla joillakin ihmisillä olla vahva mielikuva porosta vain joulupukin apurina, eikä sen syöminen siinä tapauksessa tulisi kuuloonkaan. Lähdin kuitenkin sillä ajatuksella, että on se sen verran eksoottinen ruokana ja vähintään neutraalisti sen syömiseen suhtautuisi suurempi joukko.

Löytämäni resepti sisälsi jauhelihaa, jonka vaihdoin siis pororouheeksi. Lisäksi ainesosissa oli paprika ja cheddarin makuinen Koskenlaskija, jotka pysyivät lopulliseen versioon asti. Ohjeen täytteessä oli myös sipuli, jota minun oli tarkoitus laittaakin ja jota minulla oli mukanakin. Kuitenkin minulle ominaiseen tapaan aina jotain unohtuu ja tällä kertaa uhriksi joutui tuo sipuli.

Muutoksia kyseiseen reseptiin tein sen verran, että edellä mainittujen lisäksi laitoin täytteeseen suurta herkkuani sinihomejuustomurua, sekä vielä juustoraastetta. Taikinan suunnittelin tekeväni termariin valmiiksi töissä juuri ennen lähtöä.

Juomapuoleksi en ollut ajatellut muuta kuin keittää nokipannukahvit. Olin kuitenkin kokonaan unohtanut, että juuri kyseisen viikon tiistaina oli tullut 10 vuotta täyteen yrityksemme toiminnan aloittamisesta ja näin ollen myös yrittäjyydestäni. Siitä ja tietty hieman ruoastakin johtuen sain päähäni ajatuksen pienestä kuohuviinipullosta. Jotenkin näin, ja ehkä jo hieman maistoinkin, kuoharin sopivan erinomaisesti suolaisten lettujen kaveriksi.

Alkossa keskellä päivää

Aamupäivällä töihin lähtiessä pakkasin kotona kaikki varusteet autooni valmiiksi. Sinällään ahkion kanssa koin todella helpoksi kaiken tavaramäärän. Rinkkaa selässä kantaessa tulee hieman miettineeksi sisältöä, mitä ei ahkion kanssa tarvitse miettiä niin paljon. Oikeastaan mitään ylimääräistä en kuitenkaan ottanut mukaan.

Työmatkalla poikkesin K-Supermarket Raisio Centerissä. Tämä matkan varren kauppa valikoitui kahdesta syystä. Ensimmäinen syistä oli se, että olin melko varma, että sieltä löytyy ulkolämpömittareita. Olin suunnitellut, että mielenkiinnosta teippaan sellaisen sauvan varteen kiinni, jotta voin illalla ahdistua pakkasen määrästä. Äkkiseltään en kuitenkaan löytänyt sellaista, enkä nähnyt asiaa niin tarpeelliseksi, että olisin alkanut kysellä henkilökunnaltakaan.

Toinen syy, ja ehkä se tärkeämpi niistä, oli Alko. Kauppareissun päätteeksi suunnistinkin samassa rakennuksessa sijaitsevaan myymälään. Heti sisään astuttuani näin tutut kasvot, vaikkakin puoliksi maskilla peitettynä. Vastassa oli ystäväni, jonka tiesin olevan täällä töissä. Heti perään selvennykseksi: ystävyytemme alkoi ennen kuin tiesin hänen työskentelevän Alkossa, samanikäisten lasten jalkapalloharrastuksen kautta. Jotenkin kuitenkin itseäni huvittaa ajatus, että olisin niin suuri kanta-asiakas, että henkilökuntakin on jo ystäviäni. Varsinkin kun Raision toisessakin Alkossa työskentelee ystävä, saman harrastuksen kautta.

Selitin ystävälleni tilanteen: olen menossa metsään yöksi, teen aamulla suolaisia lettuja poro-sinihomejuusto-paprika-täytteellä ja tarvitsisin siihen kaveriksi pienen pullon kuohuviiniä. Pienen, ehkä hieman kysyvän katseen minuun luotuaan sain pari ehdotusta. Vielä hetken mietittyään ja kysyttyään, että oliko siinä täytteessä poroa, sain kolmannen ehdotuksen. Tähän tuli vielä heti perään vahvistus: ”Juu, tuo se on. Le Contesse Prosecco. Se sopii täydellisesti.”

Olin päässyt autooni, kun sain puhelun yhtiökumppaniltani. Sanoin, että olin juuri ollut Alkossa. Tähän tuli vastaus tyyliin: ”Alkossa? Keskellä päivää?” Puhelun jälkeen päähäni pälkähti: täytyyhän minun myös yhtiökumppanilleni hakea pieni pullo kuohuvaa merkkipäivän johdosta, joten suuntasinkin sitten vielä santsikierrokselle tuohon alkoholimyymälään.

Illan kylmyyttä ja yön pimeyttä ihmetellen

Pääsin lähtemään töistä hieman ennen iltayhdeksää. Pienen mutkan kautta lähdin suunnistamaan kohti Vajosuon P-aluetta Kurjenrahkan kansallispuiston eteläpäässä. Auton lämpömittari näytti tässä vaiheessa asteiksi -15, joka alkoi hiukan huolestuttaa. Olin menossa ensimmäistä kertaa yöpymään laavussa talvisaikaan ja päivää aikaisemmin sääennuste oli “luvannut” noin kymmenen asteen pakkasta.

Tiesin, että varusteeni kyllä riittävät kylmempäänkin keliin. Ainoa, mikä siinä rupesi huolestuttamaan, oli mies itse. Totesin itselleni, että eipä siinä. Otetaan mitä tulee. Tämä olikin pitkälti fiilis, kunnes pääsin Vahdon kohdalle. Lämpömittari oli käynyt jo -12 asteessa, mutta nyt se näytti -21 °C. Tässä vaiheessa alkoi hieman oma sänky houkutella, mutta ajattelin kuitenkin ajella vielä hetken matkaa ja katsoa kuinka käy. Vajosuon parkkipaikalle päästyäni mittari näytti “vain” -16 °C, joten päätin jatkaa aikaisemmalla suunnitelmalla ja aloin nostella varusteita ulos autosta.

Matkalla olin huomannut unohtaneeni pienen kylmälaukun, jota olin suunnitellut kylmänaroille tavaroille. Mietin, että nyt saa sitten muovikassi riittää, vuoraan sen vaan sanomalehdillä. Nostellessani tavaroita autosta huomasin, että ne sanomalehdetkin oli muuten unohtuneet. Hetken pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että hautaan tuon muovikassin syvälle lumihankeen ja toivon, että en aamulla nosta sieltä esim. umpeen jäätynyttä skumppapulloa.

Ahkion pakkaaminen kävi nopeasti ja noin kymmenen aikaan illalla olin lumikengät jalassa valmiina lähtemään kohti seikkailua. Parilla aikaisemmalla kerralla, kun olen ollut päiväretkellä, olen huomannut, että tuolle laavulle kulkemiseen menee noin puoli tuntia, vartti metsässä ja toinen suolla. Tällä kertaa saapumisajaksi laavulle kirjattiin noin klo 23, joten sain tuhrattua matkaan tuplasti aikaa. Suurin syy tähän oli varmaan pimeys: jäin useita kertoja ihmettelemään, kuinka metsä on erilaisen oloinen pimeällä ja kääntelin päätäni katsellen otsalampun valokeilassa liikkuvia puiden varjoja.

Metsästä pois päästyäni ihmettelyni jatkui. Suon laidalta horisontissa näkyi jo erilaisia valonkajastuksia, mutta silti se pimeys oli vaan jotenkin ihmeellistä verrattuna aikaisempiin reissuihin päivänvalolla. Ja kun metsässä oli ollut täydellisessä pimennossa, pois lukien otsalampun valo, meni suolla aikaa myös tähtitaivasta katsellessa. Olin noin viikkoa aikaisemmin eksynyt netissä surffatessa tutustumaan eri tähtikuvioihin, mutta huomasin tarvitsevani hieman kertausta tässäkin. Otavan ja Pienen karhun muistan kuitenkin jo todella pienestä ja aina niitä katselen, ja joihin tälläkin kertaa katseeni kohdistui.

Olin tehnyt päätöksen, että mikäli laavu on varattu, käännyn kannoillani ja lähden kotiin nukkumaan. En ollut pakannut telttaa mukaan sillä, että sen pystyttämiseen keskellä yötä ei olisi löytynyt tarpeeksi mielenkiintoa, mieluummin olisi jättänyt leikin kesken tämän reissun osalta. Laavulle päästyäni huomasin, että paikalla oli yksi telttailija, joten pystyin jatkamaan suunnitelmaani muuten, paitsi iltapalaksi ajattelemani makkarat jäivät paistamatta. En raaskinut alkaa häiritsemään telttailijaa tulen tekemisellä, vaan päätin mennä heti nukkumaan.

Saatuani lumikengät jalasta ja avattuani ahkion peitteen, otin heti kylmänarkojen tavaroiden muovipussin, sekä lapion ja lähdin tekemään reissujääkaappia. Kaivoin vain hiukan lunta pois niin, että myös pussin alle jäi eristävä lumikerros ja sitten heittelin pussin päälle kasan lunta toivoen sen riittävän. Pienen puidenhaku–veryttelyreissun jälkeen suuntasinkin jo sitten makuupussiin.

‘Karavaani takaisin arkeen’ lähdössä vatsa täynnä

Brunssilla metsässä

Aamun torkkumisten keskeltä havahduin siihen, kun leiriseurani alkoi tehdä nuotiota aamupalaansa varten. Pikkuhiljaa minäkin kömmin makuupussista, ei hyvin, mutta ei nyt niin huonostikaan nukutun yön jälkeen. Ensimmäisenä suuntasin jääkaapilleni ja kaivoin muovipussin pois hangesta. Suureksi helpotukseksi kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Jätin varsinaisen bravuurin odottamaan vielä ja tyydyin tässä vaiheessa pelkkään kahvin keittämiseen. Parasta yksinretkeilyssä on se, että tulee vähän väkisinkin luotua uusia kontakteja eri ihmisiin, kun ei siinä nyt oikein tuppisuunakaan viitsi istua. Parin kahvikupillisen ja useiden retkeilytarinoiden jälkeen aloin kaivamaan tarvikkeitani esille.

Ensimmäiseksi otin paprikan, tein siitä pieniä kuutioita ja laitoin ne sitten pannulle paistumaan. Hetken niitä käänneltyäni kaivoin pororouhepussin ja nostin siitä paprikoiden kaveriksi pari (pienehköä) kourallista. Taas hetki käännellen ja sitten olikin aika laittaa nämä “kulhoksi” tuomaani retkikattilaan. Näiden seuraksi “kulhoon” tyhjensin melkein koko purkillisen Koskenlaskijaa, lisäksi pari (taas pienehköä) kourallista sinihomejuustomurua ja suunnilleen saman verran juustoraastetta. Suolaa ja pippuria oli myös tarkoitus laittaa, mutta pääsivät sitten nekin unohtumaan. Toisaalta jälkeenpäin ajateltuna ihan hyvä, koska (ilmeisesti) poro oli melko suolainen jo itsessään ja suolaisuus olisikin varmasti mennyt yli sitä lisäämällä.

Seuraava jännittävä asia olikin lettutaikina. Käänsin termaria pari kolme kertaa ja avasin korkin. Ulkonäkö ainakin oli sellainen, mitä odotin. Putsasin hieman paistinpannua, laitoin pari nokaretta voita ja aloin kaataa taikinaa pannulle. Se oli todella löysää. Tässä vaiheessa meinasikin sitten jo tulla äitiä ikävä. Ei auta, totesin ja koitin saada taikinan jähmettymään pannulla. Vihdoin kun alkoi näyttää siltä, että kyllä tästä vielä lettu tulee, totesin, että en saa yhtenä kappaleena sitä käännettyä vaan aina kun yritän jostain sitä nostaa, on se jo toisesta reunasta paistinpannuun jämähtäneenä. “Ensimmäinen koiralle” todettiin leiriseuran kanssa, joka tässä vaiheessa olikin jo saanut leirinsä kasattua ja lähti jatkamaan omia retkiään.

Toisen letun taikinaa kaataessa totesin, että ei muuten enää ole löysää. Tällä kertaa olin lisännyt pannulle vielä kolmannen nokareen voita ja tämä lettu onnistuikin sitten jo paljon paremmin. Parhaiten niistä kolmesta, jotka paistoin. Kolmannen kohdalla taikina olikin jo sitten ihan muuta kuin löysää ja tajusin, että se pari kolme käännöstä ei ihan ollut sitten riittänyt, vaan sekoittelu olisi pitänyt tehdä hieman huolellisemmin. Kolmannesta letusta tuli kuitenkin myös ihan ok.

Olin ottanut mukaan pienen palan foliota, johon laitoinkin letut niiden paistuttua. Termarin pohjalle jäi vielä hieman taikinaa, mutta totesin siitä kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että en millään saisi sitä sieltä kaivettua ja toisekseen minulla oli omasta mielestäni jo ihan tarpeeksi lettuja täytettäväksi.

Tässä vaiheessa kaivoin esiin lautaseni, nappasin folion sisästä yhden letun ja täytin sen. Ehkä kuvauksellisuutta, ehkä ruokailua helpottaakseni leikkasin rullalle pyöritetyn täytetyn letun puoliksi ja jatkoin seuraavan pariin. Kun nämä oli aseteltu lautaselle, nappasin kuoharin, ja kaadoin sitä kuksaani. Muuta astiaa ei ollutkaan tullut mukaan juomista varten. Nopea virittely täydestä kuksasta, pullosta ja täytetyistä letuista lautasella kuvan ottamista varten, muutama kuva, ja sitten olikin aika siirtyä nauttimaan tämänkertaisia tuotoksiaan.

Ja ei muuta kuin syömään: suolaiset letut poro-sinihomejuusto-paprika-täytteellä. Viini: Le Contesse Prosecco Brut Organic

Letut olivat ensinnäkin todella herkullisia ja toisaalta todella täyttäviä. Olin ensimmäistä puolikasta syönyt noin puolet, kun jo ajattelin olevani täynnä. Kuohuviinikin sopi tälle ruokalajille täydellisesti, ei olisi voinut parempaa valintaa olla. Siinä istuessani mietin, että olin ajatellut tämän olevan aamupala, mutta kello olikin jo lähempänä yhtätoista. Totesin, että tästä tulikin sitten brunssi. Eikä ollenkaan huono sellainen. Tästä oli hyvä jatkaa uuteen työpäivään ja tuleviin uusiin seikkailuihin. Karavaani takaisin arkeen saapui Vajosuon P-alueelle noin kello 12.15 ulkolämpötilan ollessa enää pari astetta pakkasen puolella.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.