Tervehdyttävä pienuus: Ylevän kokemus

Millaisesta kokemuksesta on kyse, kun puhutaan ylevästä? Millaiset piirteet ja ominaisuudet luonnossa ilmentävät ylevää ja mitä se tekee ihmiselle?

Muun muassa tästä kertoo maantieteilijä Marko Leppäsen ja biologi Adela Pajusen kirjoittama Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus, 2017).

Kirja pyrkii vastaamaan siihen, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja miten näille vaikutuksille voi parhaiten altistua. Vastaus koostuu yhdistelmästä uusinta tutkimustietoa, teoreettista ja käytännöllistä luontotietoa, kulttuurihistoriaa, harjoitteita ja tosipohjaisia maastotarinoita. Kirjassa esitellään terveysmetsälle 31 tunnusmerkkiä, joista kukin muodostaa yhden pääluvuista. Terveysmetsä on kirjan määritelmän mukaan sellainen paikka tai alue, joka tarjoaa keskimääräistä enemmän hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Mutta mikä tärkeintä, terveysmetsä on myös asenne, halu avautua luonnolle missä sitä vain kohtaammekin.

Retkipaikalla on ilo julkaista yksi luku Terveysmetsästä, kirjoittajien ja kustantajan luvalla. Olkaa hyvät!

Tervehdyttävä pienuus: Ylevän kokemus

Luonnonpaikan suuruuden tai luonnonvoimien mahtavuuden äärellä voi kokea subliimin eli ylevän. Se on sulautumiskokemus, joka auttaa ihmistä hyväksymään haurautensa ja tilapäisyytensä.

Luonnolla on mittaamattomat voimat. Periaatteessa luonto voi pyyhkäistä, murskata tai nielaista ihmisen milloin tahansa. Jos luonto edes vihjaisee mahdistaan, käy pienuutemme, haurautemme ja tilapäisyytemme alastoman selväksi.

Filosofiassa käytetään termiä subliimi eli ylevä kuvaamaan kokemusta jostain niin suuresta, että se ylittää ihmisen kyvyn mitata, hallita ja jäljitellä sitä. Luonnossa ylevän voi kokea esimerkiksi ukkostavan rajuilman aikana, revontulia katsellessa, täydellä auringonpimennyksellä tai mahtavan kosken partaalla. Suomen ensimmäisen kansallisen ja kansainvälisen matkailunähtävyyden, vapaana syöksyvän Imatrankosken, suosio perustui ylevyyteen. Kylmän talven alueella oman erityisen muotonsa ylevän kokemuksesta tarjoaa suurten jokien, kuten Tornionjoen, keväinen jäidenlähtö. Ihminen tuntee vetoa ylevään. Esteettisessä mielessä ylevä on voiman tai tilan komeutta; majesteetillisuutta, ikuisuutta, ylivoimaa.

Ylevän kokemuksessa ihminen ei voi muuta kuin hyväksyä pienuutensa ja rajallisuutensa. Tunteena tämä merkitsee antautumista. Se puolestaan johtaa avartumiseen, eheytymiseen ja yhteenkuuluvaisuuteen. Yksilön pienet kehykset murentuvat. Ylevässä raottuu ovi suureen kokonaisuuteen, johon ihminen voi kadota ja sulautua. Ylevä jalostaa. Tutkimukset vahvistavat, että kokemus pienestä ja rajallisesta minästä heikkenee ylevän äärellä. Samalla myötätunto voimistuu ja sen piiri kasvaa. Tämän on havaittu ilmenevän esimerkiksi anteliaisuutena, eettisenä päätöksentekona ja toisten auttamisena. Osa ylevän voimaa on sen paradoksaalisessa luonteessa: ylevä herättää arvostavaa mielenkiintoa ja voimistunutta tietoisuutta, vaikka sen lähde ei yleensä tarjoa biologisesti optimaalista eli henkiinjäämistä tukevaa ympäristöä. Tässä valossa ylevän kaipuu näyttäisi olevan kaipuuta itsensä ylittämiseen.

Luonnonvoimien ohella erilaisten ympäristöjen koko – laajuus tai massiivisuus tai niiden yhdistelmä – voi herättää ylevän kokemuksen. Ylevä voi siis myös olla täysin rauhanomainen, kuten kokemus säkkipimeän yön rajattomuudesta tai kellumisesta keskellä rannatonta merta. Laimean pikkunätti ylevä ei kuitenkaan koskaan ole.

Rohkeus on (viisauden, kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden rinnalla) yksi antiikin Kreikan neljästä kardinaalihyveestä, joiden varaan koko inhimillisyyden on katsottu rakentuvan. Hakeutuminen ylevän kokemusta tuottavaan paikkaan tai tilanteeseen kehittää rohkeutta. Kuitenkin ylevän voi kokea ja siihen voi keskittyä vain, jos on varma siitä, ettei tilanne ole liian vaarallinen. Muuten pakoreaktio vie huomion. Taidot ja kokemus auttavat varmistamaan “turvallisen maaperän” (tämä pätee esimerkiksi koskimelonnan kaltaisiin, ylevää kosiskeleviin ääriurheilun lajeihin). Kuitenkin ylevään liittyy jonkinlainen vaaran tunne, ja sitä onkin luonnehdittu eräänlaiseksi ihanaksi kauhuksi tai kauheaksi kauneudeksi.

Ylevän ytimessä oleva suuren kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne saa tutkitusti ajankulun tuntumaan hitaammalta. Kiireen repimälle tämä on arvokasta. Suuri osa ihmisistä – amerikkalaisen tutkimuksen mukaan noin puolet – kokee, ettei heillä ole riittävästi aikaa arkielämässään. Tällainen “aikanälkiintyminen” on yhdistetty muun muassa univaikeuksiin ja stressiin.

The New York Times kertoi matkailusivuillaan isästä, joka vei unettomuudesta kärsivän kuusivuotiaan tyttärensä telttailemaan Joshua Treen kansallispuiston autiomaahan. Tarkoituksena oli hyödyntää sen karua ja suunnatonta autiutta terapeuttisena kokemuksena. Lapsen elämä oli kyllästetty informaatiolla ja viihdykkeillä, eikä siitä puuttunut muuta kuin tyhjyyttä, tilaa ja hiljaisuutta. Kun isä ja tytär sitten seisoivat käsi kädessä autiomaan kuumassa yössä täydellinen tähtitaivas yläpuolellaan, hetki kiteytyi voimakkaaseen pienuuden kokemukseen, jonka isä tunnisti yleväksi.

Suomessa avarimmat eli tilan puolesta ylevälle otollisimmat maisemat sijaitsevat ulkomerellä ja Lapissa puurajan yläpuolella. Eräät maamme mäet ja rotkot ovat järeydessään ja jyrkkyydessään vaikuttavia ja voivat herättää ylevän. Myös ihminen voi luoda toimillaan ylevän kokemusta synnyttäviä maisemia. Esimerkkinä käy Paraisten kalkkikaivoksen avolouhos. Se on 150 metriä syvä. Kun seisoo sen pohjalla ja näkee yläpuolellaan vain valtavan korkeat valkeat jyrkänneseinämät ja taivaan, tuntee spontaania nöyrtymistä. Ylevä saattaa herätä myös pienemmissä maastonpiirteissä, kuten kallistuneen ison puun tai siirtolohkareen alla.

Ylevän käsite (sublimis) periytyy antiikin Kreikasta ja tarkoittaa kirjaimellisesti “noussutta” tai “kohottunutta”. Ensimmäinen tunnettu tutkielma ylevästä on ajoitettu vuosisadalle ennen ajanlaskun alkua, mutta kukoistukseen ylevän analyysi nousi 1700-luvulla. Englantilaisrunoilija Hildebrand Jacob listasi ylevän herättäjiksi muun muassa aavat meret, auringonlaskut, jyrkänteet, luolat ja vuoret. Ylevän kokemus liitettiin niihin asioihin, joita maailman ensimmäisille turistimatkoille eli Grand Tourille lähteneet hakivat vaellukseltaan (ylevää löydettiin esimerkiksi Alpeilta). Filosofi Edmund Burken mukaan ylevässä ihminen voi tavoittaa voimakkaita ja myönteisiä esteettisiä elämyksiä perinteisen kauneuskäsityksen ulkopuolelta.

Immanuel Kant jakoi ylevän dynaamiseen ja matemaattiseen. Jälkimmäinen liittyy kooltaan mielikuvituksemme rajat haastavaan ilmiöön, edellinen taas voimaltaan suunnattomaan. Ylevän tunnetta Kant kuvasi torjunnan ja vetovoiman väliseksi värähtelyksi, jonka lähteenä on yksi ja sama objekti. Hänkin luetteli ylevän synnyttäjiä: uhkaavat rantatörmät, ukkospilvet salamoineen, tulivuoret, hirmumyrskyt, myrskyaallokko merellä, valtaisa vesiputous ja mahtava joki. Kantin maanmies Arthur Schopenhauer laati ylevän kokemuksen asteikon. Mieto ylevän kokemus sarastaa hänen mukaansa siitä, että katselee ympäristöä, joka ei voisi ylläpitää ihmiselämää. Voimakas ylevä vaatii vaaran tunnun; siinä katsellaan ympäristöä tai ilmiötä, joka voisi tuhota ihmisen. Kaikkein suurin ylevä on palkkiona sille, joka mietiskelee maailmankaikkeuden laajuutta tai kestoa. Tämä ylevän laji mahdollistuu parhaiten tähtikirkkaassa yössä.

Kuten muitakin kokemuksia, ylevän tunnetta voi voimistaa tietoisesti, kun sille antautuu ja keskittyy tunnustelemaan sen vaikutusta koko olemuksessaan. Useimpien ihmisten päivittäiseen elinpiiriin ei juuri liity ylevää tarjoavia paikkoja tai ilmiöitä, joten tilaisuuksiin kannattaa tarttua. Nykyaikaa leimaavan korostuneen yksilökeskeisyyden aikana ylevä on suoraa vastalääkettä käsitykselle minästä kaiken keskipisteenä.

Olet pieni. Nauti siitä.

Oksapolku: Öinen paini tunturissa

Tunturikasvikurssin päivät kuluvat tiiviisti maastossa. Kun on päivän päätteeksi syöty Kilpisjärven biologisen aseman ruokalassa, alkaa jo ramaista. Iltayhdeksältä olo on silti levoton. Heinäkuun alussa ulkona on kaiken aikaa täysin valoisaa. Täällä ollaan vain viikko, ajasta on otettava kaikki irti.

Niin retkeilijä solmii Haixien nauhat ja hipsii hiljaa ulos. Niin hän on tehnyt muinakin iltoina. Nousu Saanalle on tuttu: aluksi läpi tunturikoivikon, sitten puuttomalle paljakalle ja Suomen pisimmille portaille. Ylös noin seitsemän ja puoli sataa puista porrasta, joiden loputtua kivinen ja loivasti kohoava ylänkö tuntuu jatkuvan loppumattomiin. Ollaan Suomen ainoalla vuoristoksi luokitellulla alueella, Skandien laidalla.

Patikan aikana on alkanut tuulla. Käsivarren Lapissa säätilat vaihtelevat rajusti ja nopeasti, mikä osittain johtuu lähellä olevasta valtamerestä. Nyt tuuli vaihtelee navakasta kovaan ja yltyy puuskissa todennäköisesti myrskylukemiin. Se vaikeuttaa kulkua, mutta kutsu käy yhä ylemmäksi. Lopulta kulminaatiopisteeksi tarjoutuu röykkiöhaudalta näyttävä iso kivikeko, joka sijaitsee pahdan eli jyrkänteen partaalla. Latomus on ontto, teräsrakenteen ympärille laadittu. Sen sisältä on saksalainen sotilas vartioinut Jäämerentietä keväällä 1945, pitkiä tunteja pitkässä manttelissa. Nytkin korsu tarjoaa tuulensuojan.

Kaukana alhaalla kuin haukan silmin nähtynä kimaltaa Kilpisjärvi. Itse kylä on vähäinen murunen valtavassa maisemassa, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä ylitse Ruotsin ja Norjan lumihuippuisten vuorien. Taivaalla myllertää levottomia pilviä, jotka yöaurinko saa punertamaan dramaattisesti. Tuuli on yltynyt entisestään.

Täytyy palata. Mutta se ei ole enää helppoa. Sivustapäin tuuppii voimakas puhuri. Tuntuu, että se saattaa kaataa tai paiskata kiviseinämään. Saanan laki tunnetaan tuulistaan. Täällä mitattiin talvella 1995 kymmenen minuutin keskituulen nopeudeksi 46 metriä sekunnissa, mikä vastaa trooppisten hurrikaanien lukemia. Adrenaliini sävähdyttää valppauteen, pulssi takoo. Lohkareinen maasto on vaativaa, eikä siinä ole selkeää polkua.

Tässä voi käydä huonosti, jos askelsijojaan ei harkitse ja vaistoa oikein. Voi käydä siltikin. Kuitenkin olo on innostunut, voimaa uhkuva, jotenkin irrottautunut. Jos on ihan pakko, niin sitten kontataan tai käperrytään kivenkoloon, mutta muuten ruvetaan sylipainiin tuulen kanssa. Kamppailua todistavat kaukaiset vuoret ja yöttömän yön liekehtivä taivas.

Aloitetaan!


Oikopolku: Myrsky silmästä silmään

Myrskyretki vaatii joustavuutta ja viitseliäisyyttä, pelonkin ylittämistä – mutta se on toteutettavissa ja vaivan väärti.

Kun retkeen valmistaudutaan, sääennusteita on seurattava tarkasti. Kun myrsky on luvassa, kaivetaan esiin parhaiten tuulta ja sadetta pitävä vaatekerta. Pakataan lämmittäviä eväitä. Ja kun nurkat vonkuvat, puut notkuvat ja jylisee kumeasti, on aika lähteä.

Virallisesti myrsky tarkoittaa yli 21 metriä sekunnissa puhaltavaa tuulta, joka on mitattu kymmenen minuutin keskituulesta. Niitä esiintyy maa-alueilla erittäin harvoin tuntureita lukuun ottamatta. Näyttävimmillään äärimmäisen tuulinen sää onkin aavoilla merenrannoilla, joiden kallioihin isot aallot murskautuvat täyttäen ilman pärskeillä. Parhaat paikat ovat ulkosaaristossa ja rannikon pitkien niemien kärjissä.

Mukana on oltava isosti tolkkua ja joustavuutta. Voi olla, että reissu keskeytyy tielle nousseen meriveden, irronneiden kattopeltien tai kaatuneiden puiden vuoksi. Ihminenkin saattaa saada kolhuja, mikä pitää tiedostaa.

Tuulet voimistuvat syksyisin ja saavuttavat huippunsa kaamoksen aikaan. Kun muu Suomi tammikuussa jo alistuu talven valtaan, koittaa ulkomerellä vuoden myrskyisin aika. Miten olisi uusivuosi Utöllä?

Teksti: Marko Leppänen ja Adela Pajunen
Kuvat: Antti Huttunen

Teksti on näyteluku Leppäsen ja Pajusen teoksesta Terveysmetsä.