Tuurholman puistossa unohtaa olevansa Suomessa ja tässä ajassa

⚫⚪⚪ Helppo alue
📌Tuurholma kartalla.
Istuin autossa parkkipaikalla ja odottelin kun loppukesäinen tai alkusyksyinen sadepilvi – määritelmä riippunee kokijan optimismin ja karastuneisuuden tasosta – rivautti reippaan kuuron itäisen Helsingin ylle. Olin tutkimusmatkalla, etsimässä maamme pääkaupungin toisia, metsän vihreitä ja meren sinisiä kasvoja. Niitä se oli jo paljastanutkin. Olin löytänyt aarteen, oivalluksen, että kun vain malttoi poiketa viisi, enintään viisitoista minuuttia niiltä arkisilta kulkuväyliltä, saattoi löytää aivan toisenlaisen Helsingin. Sellaisen, jossa luonto piilotteli erilaisissa taskuissa kaupungin sisällä, mutta joka myös kehysti kaupunkia ja pisti sen sisälle vihreinä sormina.

Nyt olin Tuurholman eli Tullisaaren puistossa, joka on puulajeihin perehtyineille varsinainen aarreaitta. Paljoa enempää en paikasta ennakkoon tiennyt. Helsingin mittapuulla syrjäinen sijainti idässä olevalla saarella ei nostanut odotuksia aivan niin korkealle kuin mahdollista, mutta halusin palavasti nähdä nuo maineikkaat puuvanhukset.

Kiivaimman sateen hiivuttua rohkenin jalkautua. Vilkaisin ohimennen opastaulua, jotta osaisin asettaa itseni suunnilleen kartalle, ja suuntasin ensiksi puiston länsireunalle. Avaramman nurmikentän jälkeen minut toivottikin tervetulleeksi erittäin komea tammi. Käväisin sen katveessa ja totesin, että jos minun olisi joskus näillä nurkilla otettava nokoset puun lehvästön varjossa, niin tämä paikka olisi siihen mitä erinomaisin.

Tammen naapurustossa löytyi Suomen ennätyspuu, puistolehmus. En tiedä paljon sillä oli ikää, mutta kokoa sillä oli valtavasti. Aika oli jättänyt siihen jälkensä, mutta niin vain ontto vanhus, jonka rungosta saattoi kurkistaa läpi, sinnitteli siinä.

Lehmuksesta länteen polku jatkui luonnontilaisempaan metsään, josta saattoi yhyttää Suomen suurimman tervalepän. Monirunkoisena se ei välttämättä ole se kaikkein näyttävin, mutta ennätys mikä ennätys.

Läheltä löytyi näyttävämpi paikka, pienen kukkulan päällä oli vanhan kartanon kivijalka. Talo oli muisto vain, mutta kivijalka oli oikein kutsuva paikka, jossa istahdin hetkeksi nauttimaan paikan tunnelmasta. Sieltä näki puistoon ja merelle. Kaupunki tuntui kaukaiselta. Jossain lähellä oli myös uskollisen Timin, koiran hautakivi.

Tullisaaren 46 hehtaarin laajuisen merenrantapuiston muodostavat kaksi osaa: itäinen kartanopuisto ja läntinen kansanpuisto. Ensinmainittu oli herrojen ja porvariston käyskentelyalue ja jälkimmäinen sitten luonnontilaisempi ja kaikelle kansalle tarkoitettu.

Jatkoin matkaani rantaa pitkin ensin pohjoiseen ja sitten länteen. Vuoroin luonto ja vuoroin ihminen olivat asetelleet puut ja kasvit rannan tuntumaan ja tuntui, että joka ainoa niistä oli tismalleen oikeassa paikassa.

Polku johdatti pieneen niemennokkaan, jossa oli puinen katselutasanne, joka varmasti pääsisi Helsingin parhaiden pussailupaikkojen listalle. Elokuvissa sankari toisi nuorikkonsa juuri tuollaiselle paikalle.

Hymähdin ajatukselle ja jatkoin kohti puiston ydinmaita. Polku kiemursi mäelle, pienelle aukealle, joka sai minut haukkomaan henkeäni. Voi miten tavattoman kaunis paikka se oli.

En tiedä mikä tai mitkä paikan elementeistä sen tekivät, mutta tuntui, etten olisi Suomessa ensinkään, vaan jossain paljon paljon eteläisemmässä Euroopassa. Tuurholman puisto oli kertakaikkisen ihastuttava!

Piiloiduin hetkeksi puun alle. Lähestyvä syksy muistutti taas pienellä auringonvalon kirjomalla kuurolla saapumisestaan. Pienenpienen kuuron jälkeen saavuin puiston ehkäpä tunnetuimmalle paikalle, Aino Ackten huvilalle.

Korkealla nyppylällä seisova huvila oli kuin piparkakkutalo. Auringonvalo ja vihreä ympäristö saivat kirjavan huvilan suorastaan hehkumaan. Täällä istutukset olivat kaikkein näyttävimmillään. Puurunkoiset verenpisarat olivat parhaassa kukassaan.

Ja mitkä maisemat huvilan ympärillä olivat! Sieltä näki yli koko puistoaukean. Edessä oli vesiaihe, vanha kalkkilouhos, joka oli löytänyt paikkansa kokonaisuudessa ja oli rujon ruhjeen sijaan kaunis.

Huvilan kauneudeusta ei meinannut saada tarpeekseen, mutta minun oli jatkettava matkaa. En oikein tiennyt mihin päin olisin lähenyt. Lopulta suuntasin pieneen Killingholman saareen, jonne Tuurholman puistosta pääsi siltaa pitkin.

Killingholman saaren metsä oli aivan oma maailmansa Tuurholman puistoon verrattuna. Täällä luonto oli päättänyt “istutuksista”. Puut kasvoivat tasan siinä missä halusivat ja tasan siten miten halusivat. Ensimmäisenä saarelle tulija kohtasi vaakasuorassa kasvavan koivun, ja sen jälkeen monipuolisen sekametsän, josta lehvästön läpi siroava keskipäivän valo poimi valokeilaan kuin esitelläkseen milloin minkäkin yksityiskohdan.

Mantereen puolella vastassa oli puiston korkein nyppylä. Seuraavaksi ajattelin kivuta sen laelle. Matkalla tuli vastaan jotain yksi niistä esineistä, jonka puistosta halusin löytää.

Se oli kaunis kivi. Se oli korea, kuin siro obeliski. Kauniit kotkansiivet kehystivät sitä.

Huipulla huokaisin taas hyvään. Olin taas sanoinkuvaamattoman kauniissa paikassa. Vehreän puun alla oli henkki, jossa saattoi istahtaa. Täältä käsin huvila näytti taas aivan erilaiselta. Ja tunnelma; jos aiemmin tunsi, ettei ole Suomessa, niin nyt tuntui myös, ettei ole tässä ajassa.

Jos kerran en ollut tässä ajassa, ei minulla ollut myöskään kiire mihinkään. Laajasalon haltiapuu kyllä odottaisi siellä nykymaailmassa, minä ahmin menneiden tunnelmia.

Lopulta edessä oli kuitenkin laskeutuminen nykymaailmaan. Vaan kaunis sekin oli. Ensin ohitse vanhan aitan, joka nykyisin oli vailla käyttöä. Ohi pienen näköalapaikan. Alas rinteeseen, joka taakse katsoessa oli kuin maalaus.

Tämä oli kaunis paikka, erityisen kaunis. Tänne tulisin joskus uudestaan. Näin ajattelin, ja kiitin mielessäni heitä, jotka olivat puiston aikoinaan rakentaneet, ja heitä, jotka olivat sen taas kukoistukseensa kunnostaneet.

WGS84-koordinaatit 60,180275532° 25,035302014°
ETRS-TM35FIN-koordinaatit: 6673109,649° 391021,251°