Pyhäinpäivän aatto Kolin korvessa: Nuku yö ulkona, lokakuu

Teksti ja kuvat: Tommi Sorsa

Sateinen lokakuu ei ollut houkutellut retkeilyyn, mutta mielessä painoi lupaus tehdä kuvaus yön yli -retkestä. Päätin lähteä viettämään pyhäinpäivän aattoa metsään. Ensin suunnittelin lähteväni itäisen rajavyöhykkeen saloille, mutta päädyin lähtemään retkelle Kolin seudun myyttisille selkosille, jossa Kopravaaran kyläpäällikön karjalaiskylän tiesin sijaitsevan. Hämärän tullen ja luontokeskuksen ovet lukittuani suuntasin itsekseni mutkittelevia metsäautoteitä syvemmälle kohti korpimaita.

Tommi Sorsa on pitkän linjan samoilija, joka työskentelee Kolilla luontokeskus Ukossa mm. asiakaspalvelussa ja oppaana.

Ilta ei ollut kylmä, mutta koko maisema oli kietoutunut sankkaan sumuun. Nuotiopaikalla tuli syttyi kysellen, ensin pienellä liekillä. Lisäsin puita ja lähdin etsimään kaivoa. Kaivon paikaksi sain suunnistusohjeet: ”Lähde kosteikolle päin, kunnes tien vieressä näät ylösalaisin olevan puun. Siitä alkaa polku kaivolle. Ole varovainen!” Tämähän alkaa tuntua seikkailulta, ajattelin ja lähdin kaivolle. Toden totta, märässä heinikossa käkkäräinen näre osoitti juuret taivaalle. Polku laskeutui alemmas korpeen. Kaivon vesi oli kristallinkirkasta, ja sitä oli vartioimassa muuan hämähäkki. Tunnelma oli sopi erinomaisesti pyhäinpäivän aaton iltaan.

Takaisin laavulle päästyäni asettelin nokisen kattilan jo iloisesti räiskyvälle nuotiolle. Tänä iltana syötäisiin keitettyjä nakkeja sämpylän välissä. Tässä vaiheessa kannoin loputkin varusteet tähän pienelle laavulle, jossa oli määränpääni nukkua tänä yönä.

Pihapiirissä sijaitsi useita hirrestä veistettyjä, persoonallisia rakennuksia, jotka jo mainittu kyläpäällikkö oli tunnetusti tänne koskemattomaan korpeen rakentanut. Laavu oli nimeltään Revon tulipaikka viereinen vielä pienempi laavu, joka toimitti puusuojan virkaa, oli puolestaan Katin Kontti.

Ilokseni menneiden päivien sateet olivat väistyneet yöksi. Rauhallisesti seilaavien pilvien välistä hohtava kuutamo piti seuraa laavun yläpuolella. Kuuma glögi, kahdella eri sinapilla höystetyt nakkisämpylät ja pieni tuikkaus ”silmänlumetta” toimivat mainiosti illallisena.

Erään lempivarusteeni, eli retkityynyn unohdettuani, jouduin painamaan pääni villapaidan päälle. Olin lainannut keinokuitumakuupussin oman untuvapussini tilalle, koska ajattelin korkean ilmankosteuden olevan suotuisampi kuitupussille. Totesin, että onpas ahdas makuupussi. Eipä siinä mitään kun unta palloon ja katsotaan miten käy. Neljältä yöllä heräsin pieneen viluun, etsin toisen ohuen villapaidan ylleni ja kömysin takaisin pussiin.

Aamun valjettua haukkasin vielä yhden nakkisämpylän ja pakkailin tavarani. Kävin vielä viereisellä kosteikolla uppoutumassa lähimaisemaan. Lehtensä karistanut koivu nousemassa lammesta, kuvansa tuonpuoleiseen heijastaen. Täydellinen zen-hetki.

Tällä retkellä en yrittänyt tehdä mitään erikoista, en saavuttaa uusia oivalluksia. Kekrin aikaan ulkona nukuttu yö tuo kuitenkin luonnonvoimat vääjäämättä lähemmäs kulkijaa – ja näin pyhäinpäivän aamuna olin tyytyväinen, että olin karistanut epäilyksen ja mennyt metsään.