Iltapyrähdys esteettömällä ruovikkoreitillä Tuusulanjärvellä: Satakielenraitti, Tuusula

Sateiseen tai muuten epävakaaseen syksykeliin tuli viimein aurinkoisempi jakso, ja kun tuli tilaisuus lähteä hitusen aiemmin töistä, päätin lähteä katsastamaan hiljattain (elokuussa 2026) Tuusulanjärven eteläpäähän avatun uuden pienen Satakielenraitin luontopolun.

Satakielenraitti

Kohde kartalla
Reitti: n. 800m suuntaansa
- Esteetön, ainoat korkeuserot ovat raitin alku- ja päättymiskohdissa.
Levähdyspenkkejä (ei tulipaikkaa)
Saapuminen autolla: p-paikka (Valopuisto) Kirkkotiellä Tuusulanjoensuussa
Saapuminen julkisilla: lähin bussipysäkki Hyökkälä (tu6004 Koskenmäentie) n. 100 m:n päässä

Autolle löytyi parkkipaikka aivan järven päästä lähtevän Tuusulanjoen ja jo tältä kesältä ovensa sulkeneen jätskikioskin vierestä. Mieli iloitsi ilta-auringosta, mutta oli kiireesti lisättävä vaatetta päälle, sillä ilta tuntui viilenevän. Sitten vaan matkaan!

Parkkipaikalla ei näkynyt opasteita, mutta tietojeni mukaan Satakielenraitti alkaisi heti Tuusulanjoen sillan ylityksen jälkeen. Sieltäpä löytyikin heti oikealle kaartuvat pitkospuut ja opastaulu. Taululta löytyi kartta ja ohjeita kulkijoille. Janareitti kulkee Tuusulanjärven ja Suvelanluhdan luonnonsuojelualueiden sekä Tuusulanjärven lintuveden Natura 2000-alueen läpi. Huomioitavaa on, että reitin pohjoisosa on kokonaan suljettu lintujen pesimäaikaan 1.4.-31.7. Reitillä ei myöskään saa pyöräillä, ja koirat on pidettävä kytkettyinä. Reitiltä ei saa poiketa. Opin, että satakieli on Tuusulan nimikkolintu. No nyt oli jo lokakuu, joten koko osuus oli kuljettavissa.

Puinen leveä pitkospuupolku johti kiehtovasti ruovikkoon. Ihastelin leveitä pitkospuita. Tässähän pääsee niin lastenvaunuilla kuin pyörätuolillakin kulkemaan! Vaikka pitkospuut ovat leveät, ei niillä kuitenkaan mahdu kohtaamaan toista pyörätuolia, mutta sitäkin oli ajateltu ja reitille oli rakennettu leveämpiä kohtaamispaikkoja. Pitkospuut kiemurtelevat ruovikossa niin, ettei eteenpäin näe kuin vähän matkaa kerrallaan. Mietiskelin, että siitä syystäkö ruovikossa kulkeminen on niin kiehtovaa? Jotenkin tulee sellainen lapsenomaisen jännä tunnelma järviruokojen välissä kulkiessa.

Toisella puolella ilta-aurinko killitti tiheän koivikon välistä kulkijaa seuraten. Olipas kiva syystunnelma auringon paistaessa matalalla!

Vähän matkan päästä reitti kääntyi vasemmalle ja pysähdyin tähyilemään pohjoisen suuntaan. Missä se Tuusulanjärvi on? Lahdenpohjukan ruskeansävyinen ruovikko näytti jatkuvan kosteikkona pitkälle eteenpäin. Arvelin tämän olevan sitä luonnonsuojelualueen luhtaa. Horisontissa loistivat auringon kultaamat valkoiset korkeat talot, kun suurkaupunki konsanaan, mutta Järvenpäähän sen täytyi olla! Välissä oleva vesi ei vain näkynyt.

Seuraavaksi tuli vastaan tyylikkään leveä taukopenkki. Paikallislehden jutun mukaan penkit on valmistettu tuusulalaisesta lehtikuusesta. Levähdyspaikalla on myös opastetaulu, missä kerrotaan alueen linnuista. Tämän jälkeen risteys vasemmalle. Itse reitti jatkui järvenrantametsikön reunaa mukaillen portista eteenpäin. Portissa näkyi olevan saranalliset ovet. Näillä varmaankin suljetaan reitti lintujen pesintäaikaan.

Sitten tuli jälleen levähdyspenkki, jonka jälkeen pitkokset sukelsivat uudelleen ruovikkoon. Tässä kohtaa oli pysähdyttävä kuvailemaan järviruo’on tähkiä loppusyksyn oranssinkeltaisessa iltavalossa. Tuusulanjärveä ei vieläkään näkynyt.

Yllättäen pitkokset loppuivat ja reitti kääntyi jyrkästi vasemmalle, missä tultiin kovalle maalle. Valkoiset rantakoivujen rungot ottivat kulkijan vastaan. Rantametsikkö lillui suurelta osin vedessä, ja saatoin kuvitella mielessäni, kuinka se keväällä täyttyy linnunlaulusta. Vielä oli puissa ja pensaissa vähän lehtiä ja ruskaakin vähän nähtävillä kuvattavaksi.

Lyhyen matkan jälkeen polku loppui asuinalueelle johtavaan suureen porttiin. Tässä on reitin pohjoinen lähtöpiste. Tieltä näytti olevan vähän isompi alamäki tälle lähtöpisteelle, joten arvelen, että järven kaakkoispuolen lähtöpiste lienee helpompi lähtöpaikka esteettömyyttä kaipaavalle. Toki sielläkin sillan kohdalla on loiva mäki.

Tästä käännyin takaisin ihastelemaan pitkospuunäkymät uudemman kerran. Menomatkalla ihmettelin, kun en ollut nähnyt ketään muita ihmisiä, mutta tullessa olivat jo muutamat muutkin ehtineet töiden jälkeen reippailemaan. Reitti on lyhyt, kelloni mukaan vain 800 metriä suuntaansa, mutta omaan flunssanjälkeiseen olooni se oli oikein sopiva, helppo ja virkistävä iltakävely. Varmasti alueen asukkaat yhdistelevät tätä mielellään lenkkireitteihinsä, mutta muualta tulevien kannattaa ehkä katsoa pari muutakin pientä luontoreittiä lähialueelta samalla kertaa kuljettaviksi, ainakin jos haluaa reippailla vähän pidemmän matkan.

Tulomatkalla pysähdyin vielä pitkäksi aikaa ruovikkoon tuijottelemaan, kun muutama sinitiainen etsi ruokaa järviruo’oista. Ohikulkija kertoi, että muutama päivä aiemmin oli jokin harvinaisempikin lintu ollut siellä luontokuvaajan etsimessä. Ehkäpä varhain keväällä tänne voisi tulla uudelleen!