Villivuori – 60 metriä merenpinnan yläpuolella Naantalin Otavan saarella

Teksti ja kuvat: Janika Mattila

Villivuori on kiehtonut ihmisiä jo monien vuosisatojen ajan. Sen viehätys piilee alueen monissa aspekteissa: jylhissä maisemissa, tyypillisen rannikkometsän karussa puustossa, vehreässä kasvillisuudessa ja monipuolisessa eläimistössä, puhumattakaan alueen geologisista ja arkeologisista löydöistä nykypäivänä. Joillekin se on mystinen metsä, joka kutsuu seikkailuun ja tutkimusmatkalle, toisille taas hiljainen paikka, jossa voi pysähtyä ja löytää sisäistä tasapainoa.

Pehmeä iltapäivän aurinko valaisee vanhaa metsätietä, ja maahan pudonneiden lehtien tuoksu täyttää ilman raikkaalla, maanläheisellä tuoksulla. Vanha tie on vuosien varrella kulunut, ja sen epätasaiselta pinnalta pilkottaa juuria ja kiviä. Edessä on puinen tieviitta, joka opastaa jatkamaan reittiä vasempaan.

Heinikkoiseksi muuttuneen metsätien varrella on luontopolun aloituspiste ja vihreä postilaatikko, jonka sisällä on vieraskirja. Viimeisimmästä päiväyksestä ilmenee, että joku on tiettävästi kulkenut luontopolun viimeksi päivää ennen meitä. Vastapäätä on pieni silta, luontopolun alku, joka johtaa tiheään vesakkoiseen metsään.

Reitti on keltaisella värillä selkeästi merkitty ja hyvin hoidettu. Polun varrella on useita opastetauluja, jotka kertovat alueen monimuotoisuudesta ja sen historiasta.

Yksittäisiä kelottuneita käkkärämäntyjä seisoo korkealla kallioiden yllä, ikään kuin todistajina menneistä aikakausista. Joskus muinoin ne ovat saattaneet tarjota suojaa, kun myrskyävän meren aallot ovat lyöneet kohti kallioita.

Polun varrella olevan jääkauden aikaisen siirtolohkareen uurteissa kimaltelee kullanhohtoinen kissankulta, kuin aarteen piilopaikka, joka paljastuu vain, jos pysähtyy tarkkailemaan ympäristöään.

Puiden latvojen lomasta alkaa erottua miten korkealla jo ollaan, ja aika tuntuu hidastuvan mitä ylemmäs kalliota nousee. Ympäröivä maisema vaikuttaa ikuiselta ja ajattomalta.

Processed with VSCO with preset

Jostain läheltä kuuluu, kuinka askel painautuu auringon paahtaman jäkälän päälle, mutta mitään ei kuitenkaan näy. Ehkä jokin eläin seuraa uteliaana puiden varjoissa, tai menneiden aikojen äänet kantautuvat yhä metsän uumenista.

Kallion laella on vielä muutamia opastetauluja. Viimeisessä opastetaulussa kerrotaan merkityn reitin päättyvän, matkaa muinaishaudoille on vielä noin 100 metriä. Opastetaulussa nuoli osoittaa kulkusuunnan, ja pian kallion laella näkyykin kookkaita pronssikautisia hautaröykkiöitä eli hiidenkiukaita.

Pronssikautiset haudat ovat mykistävä näky, mutta ne herättävät paljon kysymyksiä.

Keitä olivat haudatut, ja mikä oli heidän tarinansa? Olivatko haudatuksi tulleet olleet aikansa merkittäviä henkilöitä, joiden muisto on säilynyt vuosituhansien ajan? Vai olivatko he vain ihan tavallisia ihmisiä, joiden omaiset löysivät tästä paikasta ja sen kauniista näkymistä lohtua ja rauhaa? Ehkä täällä he tunsivat yhteyden johonkin suurempaan.

Vain hentoinen tuulen humina ja satunnaiset lintujen laulut rikkovat hiljaisuuden. Voisi ajatella, että niiden laulut ovat kuin pieniä muistutuksia elämän jatkuvasta syklistä, luonnon omaa musiikkia. Laulut kertovat aamunkoiton toivosta ja hämärtyvän illan rauhasta, sävelet kantavat mukanaan luonnon voimaa ja viisautta.

Syysauringon laskiessa horisontin taakse, luonnon äänet alkavat hiljentyä ja metsän hiljaisuus valtaa jälleen vähitellen ympäristön. Puiden välistä siivilöityvä valo muuttuu hämärämmäksi ja päivä alkaa hiljalleen kääntyä iltaan, tuntuu kuin koko luonto olisi hengähtänyt syvään ja valmistautuisi yöhön.

Lue myös

Vaarjoen luontopolku Naantalissa – Lenkkeilyä jokivarren maisemissa

5 paikallisen vinkkiä Naantaliin – lähde retkelle aurinkoiseen saaristokaupunkiin!

Naantalin Luolalanjärven luontopolku – luonnonkauneutta ja kulttuurillista merkitystä

Turun kupeesta löytyy kätketty helmi: Karevansuo on täydellinen syysretkikohde

Aurinkokuru – 80 hehtaarin ulkoilureitistö Naantalin Luonnonmaan saarella

2 replies
  1. Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
    Mikko / Matkalla Missä Milloinkin says:

    Pronssikautisia hautoja on aina mielenkiintoista päästä katsomaan, niitä ei täällä päin Suomea tunnu olevan aivan yhtä paljoa kuin esimerkiksi Satakunnassa tai Varsinais-Suomessa. Hienon näköistä luontoa muutenkin, nuorena on tuollaisissa maisemissa tullut kuljettua paljonkin, nykyään selvästi vähemmän.

    Vastaa
    • Janika
      Janika says:

      Heippa, kiitos kommentista! 🙂 Nämä ovat ensimmäisiä pronssikautisia hautoja, joihin itse olen päässyt tutustumaan ja on kyllä mielenkiintoista, miten nämä tuntuvat jakautuvan hieman eri puolille Suomea enemmän tai vähemmän. Tällä samalla alueella on myös Suomen ainoa kiveen uurrettu jatulintarha, jota toistaiseksi en ole vielä onnistunut paikantamaan, mutta ehkä se jäänee löydettäväksi etsijälleen. 🙂

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.