”Kuka hullu lähtee kevättulvien aikaan tunturiin?” Kevätvaelluksemme Urho Kekkosen kansallispuistossa

Talven rippeet tekevät kosteita polkujaan Kiilopään rinteille. Olemme hetkeä aiemmin jättäneet automme Suomen Ladun Kiilopään pääkallopaikan parkkipaikalle. Muita kulkijoita ei näy mailla halmeilla, mikä ei ole mitenkään yllättävää. Heille, jotka nauttivat muista kulkijoista vapaasta taivalluksesta hiljaa eloon heräävän luonnon keskellä, kevät on oivallinen vuodenaika lähteä tunturiin. Toukokuussa saa Lapissa patikoida koko lailla koskemattomilla hangilla – kyllä, hangilla. Lumi sulaa parhaina päivinä silmissä, mutta kyllä sitä silti riittää.

Mennään vuorokausi taaksepäin.

Istun ruuhkassa Helsingin Pohjois-Esplanadilla. Esplanadin ajoväylää kavennetaan yksikaistaiseksi, ja Helsingin keskustassa harvemmin autoilevalle helsinkiläiselle tämä tulee yllätyksenä. Alan jo miettimään, tuleeko meille liian kiire ehtiä VR:n autojunaan ajoissa. Matkani Herttoniemestä Lauttasaareen ystävääni hakemaan venyy tuntiin, mutta pääsen kuin pääsenkin sinne. Sieltä otamme suunnaksi Pasilan autojuna-aseman, missä ryhdymme pakkaamaan automme ja itsemme junaan kohti Rovaniemeä.

Ole ajoissa ja seuraa tarjouksia. Nämä kaksi neuvoa annan Lappiin junalla suuntaavalle. VR hinnoittelee lippunsa dynaamisesti, mikä suomeksi tarkoittaa sitä, että jos lähdet reissuun silloin kuin kaikki muutkin, maksat paljon rahaa. Me olimme kytänneet jo edellisestä syksystä asti lippujen hintoja. Ostimme joulukuun alussa meno-paluuliput seuraavan vuoden toukokuulle. Maksoimme 125 euroa henkilöstä ja autosta, kun lähempänä lähtöajankohtaa hinta olisi ollut tuntuvasti suurempi.

Retkiremmimme puuttuva rengas hyppäsi junaan muutamaa tuntia myöhemmin Tampereelta. Pyysimme konduktööriä yhdistämään vierekkäiset hyttimme avaamalla hyttien välissä olevan oven. Menin itse ajoissa yläpankolle nuokkumaan kun ystäväni vielä pölisivät alapunkalla istuskellessa. Siinä maatessani mietin, miten mukavaa tällainen junamatkailu on. Istua joukkoliikennevälineessä, joka liikkuu pääsääntöisesti ajallaan ja jota joku muu ajaa.

Aamulla hyppäämme autoon ja otamme suunnaksi Saariselän. Muutaman pysähdyksen jälkeen olemme Suomen Ladun Kiilopään tukikohdassa ja lähdemme kipuamaan Kiilopään rinnettä.

Talvi yllätti retkeilijät

Kiilopään verraton etu on se, että tunturiin pääsee siltä seisomalta. Olemme vasta hetki sitten nostaneet rinkat selkäämme, mutta pian olemme keskellä talviuniltaan heräävää Lapin tunturiylänköä. Ympärillä on sanalla sanoen kosteaa. Purot ja polut sotkeutuvat toisiinsa, mutta pääsemme etenemään kelvollisesti. Tähtäilemme Kiilopään toiselle puolelle, mistä jatkamme Rautuvanganojan suuntaisesti kohti Rautulammen autiotupaa.

Hieman riippuen rinteen ilmansuunnasta, lähimaastossa on paljon tai hyvin paljon lumiläikkiä, joiden syvyys vaihtelee muutamasta sentistä useisiin kymmeniin sentteihin. Koska olosuhteet ovat mitä ovat, teemme reittisuunnittelua “on the go”, eli jonkinlainen tuplajuusto tästä lie on tulossa. Alun sulan maan jälkeen kinoksia alkaa tulla eteen enemmän ja enemmän, kunnes paikoin näyttää siltä, että sulaa maata on itse asiassa lumisia kaistaleita vähemmän.

Eteneminen alkaa olla työn ja tuskan takana. Jalat uppoavat polvia myöten kinoksiin. Paikoin kinosten alla virtaa sulamisvesiä piilossa olevissa uomissaan, mikä tuo oman lisämausteensa etenemiseemme. Oli miten oli, etenemme tasaista tahtia, kunnes rinteiden takaa aukeaa yhä jään peittämä Rautulampi.

Uusi, hieno Rautulammen tupakokonaisuus on lammen koillisrannalla. Edellisellä kerralla näillä seuduin patikoidessamme vanha autiotupa oli juuri palanut. Uutta alettiin rakentaa pikapikaa, ja aktiivisena retkeilijänä kunnostautuneen arkkitehti Manu Humpin kynästä lähtenyt tupakokonaisuus on tervetullut päivitys suomalaiseen autiotupamaisemaan. Isojen ikkunoiden läpi on hyvä tiirailla riekkojen puuhia ulkosalla, ja autiotuparakennuksen yhteydessä oleva kuivaushuone on sekin oivallinen lisä palveluvalikoimaan. Autiotuvan ja kuivaushuoneen lisäksi samassa rakennuksessa on myös varaustupa, ja pihapiirissä on lisäksi erillisessä rakennuksessa päivätupa.

Ulkona pöllyää lumi. Isot ikkunaruudut luovat kummallisen illuusion jonkinlaisesta 4K-luonto-ohjelmasta. Lämpiävä kamiina kuivaa kylmenneitä kankkujamme, kun naureskelemme pöydän ääressä Lapin kevättä. Makuulle laittaessani huomaan kamiinan lämmittäneen tuvan ylälaverin niin kuumaksi, että vaihdan alakertaan nukkumaan.

Päivämatka: 11.4 km

Suomujokea kohti

Yön nukumme verrattain hyvin, lämpö tosin pysyi tuvassa ehkä hieman liiankin tiukasti. Keräämme kampsut ja suoriudumme pikaisen aamupalan jälkeen ulos. Lämpötila ulkona on pyöreät nolla. Enemmänhän tästä taisi tulla talviretki.

Suuntaamme Rautulammelta suoraan itään. Etenemme koko päivän etelärinteillä, jotka ovat sulempia kuin pohjoisrinteet. Lumimyräkkä puskee vasten kasvoja. Vielä puoliksi valkoinen riekko katselee meitä säälivästi ja kotkottaa menemään.

Liikkuminen on lumesta läikikkäässä maastossa hidasta ja vaivalloista. Purojen uomat kiipeävät saappaanvarsista sisään ja välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Monesti ensin toista, sitten toista. Tunnelmat vaihtuvat yhtä taajaan kuin Lapin keväinen sää. Yhtenä päivänä mennään t-paidassa 15 asteessa ja toisena hetkenä vastaan puskee lumimyräkkä. Silti, nämä ovat niitä retkiä ja hetkiä, joita kaltaiseni kauralattea lipittävä kaupunkilaisretku rakastaa. Jokainen saavutettu metri on hien ja hampaidenkiristyksen takana ja illan kruunaa leiripaikalle asettuminen, höpöttely tulilla ja karkkipussin rapina oman teltan rauhassa.

Päivän edetessä porukkamme jakautuu kahteen osastoon, toinen puolikas lähtee kulkemaan ylempänä rinteessä, meidän hitaampi puolikkaamme valitsee rinteiden alaosat. Valintamme osoittautuu Rautuojan loppupuolella, jo melko lähellä Lankojärveä, oikeaksi. Seurailemme suurin piirtein karttaan piirrettyä polkua, joka on parhaimmillaan kokonaan sula. Säätila on vaihtunut leppeään kevätkeliin eikä lunta ole pian enää mailla halmeilla. Lankojärven autiotupa seisoo pian edessämme. Ryhmämme ensimmäinen puolikas oli saapunut tuvalle hivenen aikaisemmin, mutta toisaalta myös saappaat märempinä.

“Kuka hullu lähtee kevättulvien aikaan tunturiin”, kertoo kohtaamamme vaeltaja hänen vanhempiensa kyselleen edellisenä päivänä. Naureskelemme, että eihän tämä ihan täyspäisten hommaa ole, mutta sitäkin elämyksellisempää. Vaeltaja kuivattelee sukkiaan kamiinan lämmössä aikansa, kunnes jatkaa vielä iltaa vasten tapaamaan ystäväänsä toisaalle jonnekin päin valtavaa kansallispuistoa.

Vaikka meistä vaeltajista jokainen lähtee etsimään luonnosta rauhaa, nämä satunnaiset tapaamiset keskellä isoja pohjoisen kansallispuistoja jäävät kyllä silti tai juuri siksi poikkeuksetta mieleen. Autiotuvat ovat meille patikassa liikkuville koti keskellä erämaata, suoja ja rauhan paikka. Turha varautuneisuus loistaa pääsääntöisesti poissaoloaan, eihän se kuulu tänne, missä olemme kaikki saman arvoisia ja hetkellisesti täysin identtisessä elämäntilanteessa: märkiä ja nälkäisiä nyt ainakin.

Seison Lankojärven rannassa, samassa kohtaa kuin neljä vuotta aikaisemmin. Silloin olimme liikkeellä touko-kesäkuun vaihteessa. Muistan, miten vesipisarat putosivat Lankojärven tyyneen pintaan ja ensi kertaa tätä maisemaa katsellessa olin hetken jossain paljon, paljon kauempana. Ajassa tai tilassa, sitä en tiedä. Aivan kerta kaikkiaan ihmeellinen paikka.

Kokemuksesta viisastuneena päätän nukkua yöni mieluummin teltassa kuin tuvassa. Laitan teltan muutaman metrin päähän rannasta. Lämpötila on miellyttävät muutaman plusasteen verran. Yöllä kepillisellä käydessäni koppelo nousee autiotuvan vierestä isot siivet lepattaen lentoon.

Päivämatka: 9.3 km

Kahden patikan päivä

Aamulla keitän kahvit teltan absidissa ennen kuin vääntäydyn autiotuvalle tekemään aamupalaa. Pakkailemme rauhassa ja mietimme päivän ohjelmaa. Suomujoen laita näyttää sen verran houkuttelevalta, että päätämme seurata sitä etelään ja kääntyä Kotakönkään kohdalla länteen.

Päivä etenee tasaisen varmasti. Kotakönkään koski kohisee uljaana ja äänekkäänä kivisen linnansa suojissa. Käännymme länteen ja eteneminen jatkuu varsin sujuvasti aina Hikiojalle saakka. Noustessamme ylemmäs kohtaamme taas kinoksia. Pidämme taukoa jossain kohtaa Raututunturien eteläpuolella ja havahdun: tässä kohtaa istuimme neljää vuotta aiemmin lounastauolla. Silloin maa oli jo kuiva, nyt ei todellakaan ole.

Tästä päivästä tulee pitkä. Vaihdamme Aaslakkapään rinteiltä Raututunturin rinteisiin ja otamme reippaammin korkeutta, tunturin yläosa näyttää sen verran sulalta. Suuntaamme Rautulammen päivätuvalle myöhäiselle lounaalle.

Lounaan aikana laskeskelemme reittejä. Olemme kävelleet jo päälle 10 kilometriä, joista viimeiset pari tuntia varsin syvässä hangessa. Olemme aikalailla naatteja. Mutta ei auta, meidän pitää jatkaa vielä lähemmäs Kiilopäätä, jotta olemme seuraavana päivänä sopivalla lähestymisetäisyydellä parkkipaikasta.

Myöhään tehty hiilaritankkaus ei tee etenemisestä kyllä yhtään sujuvampaa. Jatkamme länteen kohti Niilanpään porotupaa. Upea tunturimaisema tekee vaikutuksen, vaikka päällimmäisenä mielessä alkaa olla jo leirin pystyttäminen. Vihdoin ja viimein päätämme tehdä leirin. Illalla katson urheilukellon keräämää dataa: parikymmentä kilometriä ja kevyet 4500 kilokaloria. Siltä se vähän tuntuikin. Lapin yö sulkee meidät sisäänsä ja uni tulee nopeasti.

Päivämatka: 23.4 km

Takaisin Kiilopäälle

Viimeistä iltaa seuraa viimeinen aamu. Syömme pikaisen aamiaisen, sillä jäljellä on enää lyhyt kävely takaisin Kiilopäälle. Santainen tie laskee puronoroina parkkipaikkaa kohti, ja aina ne viimeiset kilometrit tuntuvat syystä tai toisesta jokseenkin puuduttavilta. Niin tälläkin kertaa. Ajatukset ovat jo paluumatkassa.

Parkkipaikalla kohtaamme vaeltajan, joka kyselee reitistä. Kumisaappaat on miehellä mukana ja niiden lisäksi se tärkein: reilusti aikaa. Tarkempaa reittisuunnitelmaa ei kuulemma ole, mutta aikaa on viikon verran. Kerromme omista reittivalinnoistamme ja toivotamme miehelle hyvää reissua. Yhdet palaavat, toiset lähtevät.

Me suuntaamme Saariselälle lounaalle ja sieltä kohti Rovaniemeä paluujunaan. Yöjunan kulkua säestää tyytyväinen kuorsaus kahdessa vierekkäisessä hytissä.

Päivämatka: 4 km

Teksti ja valokuvat: Mika Puskala

Instagram-tilini löydät osoitteesta instagram.com/supermiqa