Kronprins Gustav Adolf – sukellusretki kauas historiaan

Pääsinpä pitkästä aikaa sukeltamaan, kun Pekka järjesteli keikan vanhalle, rakkaalle Kronprins Gustav Adolfin hylylle ja kutsui minut taas mukaan. Sitten vielä saatiin loistava säätila sunnuntaipäivälle, keskellä kevätkesän muuten aika surkeita kelejä.

Gustav Adolfin hylystä haluan kertoa edes hieman taustoja, koska se on sekä Pekan, että minun mielestäni yksi koko Suomen rannikoiden kaikkein hienoimpia hylkyjä! Näin ei kyllä varmaankaan ajattele monikaan muu sukeltaja – jos kukaan. Niinhän mekin molemmat siihen suhtauduimme joskus 90-luvulla. ”Yksi helvetin lautakasa pohjalla, ei mitään ehjää eikä mitään mielenkiintoista katsottavaa”.

Ja kun merimuseo sitten vielä teki sinne vedenalaisen hylkypuiston, asentaen sinne pohjalle opasköydet sekä infotaulut, se oli vähän niinkuin vihoviimeinen niitti.

Sukellusveneen hienoa järjestystä, toinen puoli tavaroista kuvaajan takana.

Sukellusveneen hienoa järjestystä, toinen puoli tavaroista kuvaajan takana.

Pekka taisi tajuta mistä tuossa oikeasti oli kyse jo jonkunverran aiemmin, koska pyysi minua mukaan sinne sukeltamaan joskus 2000-luvun alussa. Sitten sattui käymään niin, että katsoin juuri edellisenä iltana TV:stä elokuvan ”Master and Commander – Far Side of the World”. Pääosassa Russell Crowe, jne. Sehän kertoi yhden aluksen tarinan huimine matkoineen ympäri maapallon, sisältäen taisteluita ja vaikka mitä. Kyseessä oli niinkutsuttu linjalaiva, jotka olivat silloin 1800-luvulla maapallon merten valtiaita kaikilla tavoilla. Ollen koko pitkän aikakauden suurimmat ja tehokkaimmat rahtialukset pisimmillä reiteillä ja samalla myös merten vahvimmin aseistetut, tehokkaimmat sotakoneet. Yht’äkkiä elokuvan aikana ja sen jälkeen tajusin, että juuri sellaisen aluksen hylylle me olemme huomenna menossa! Sitten ahminkin tietoa tuollaisista laivoista ja varsinkin Kronprins Gustav Adolfista aivan liian pitkään aamuyöhön.

Itse aluksen historia ja tarinahan ovat osa maailmanhistoriaa ja todellinen jännitysnäytelmä, mutta sen jätän itse kunkin herkuteltavaksi myöhemmin hyvistä lähteistä ihan kunnolla. Yksi oivallinen paikka katsella lisää löytyy Museoviraston sivuilta otsikolla Kronprins Gustav Adolf. Siellä on hyvin tiiviinä paketteina tietoa muun muassa aluksen rakentamisesta, historiasta ja uppoamisesta, sekä oivallinen kokoelma vedenalaisia valokuvia.

Kaksi venettä Gustav Adolfin hylyllä, täydellisessä kesäsäässä.

Kaksi venettä Gustav Adolfin hylyllä, täydellisessä kesäsäässä.

Noin yhdentoista maissa kaikki oli valmista ja suuntasimme (perinteisesti) melko raskaasti lastatulla pikku veneellä merelle. Noin viiden kilometrin matka matalikolle hurahti tuosta vaan meren ollessa melkein tyyni. Pieni mantereen suunnalta puhaleteleva tuulikin oli takanamme. 70-heppainen Yamahan nelitahtimoottori jaksoi noissa olosuhteissa hienosti viedä raskaasti lastattua venettä plaanissa noin 40 kilometrin tuntinopeudella.

GA:n hylyn keulapoijussa oli kiinni vene, Urheilusukeltajien tukialus Räpylä VIII. Veneen salossa oli asianmukaisesti ”sukeltajia vedessä” -lippu ja siksi Pekka kiersi kaukaa hylkyalueen itäpuolelta veneen lähelle, missä huutelimme tervehdykset, saimme tiedot kahdesta vedessä olevasta sukeltajasta ja kerroimme itse kiinnittyvämme sekä sukeltavamme perän poijulta.

Sinne siis ja vene köydellä kiinni tukevaan poijuun. Oli tosi helppoa, kun tuuli ja aallot olivat yhäkin hyvin vähäiset ja meitä oli kaksi. Sitten vaan pukeutumaan ja vetämään varusteet päälle. Moinen otti varmaan jonkun 40 minuuttia aikaa, ennenkuin minä pääsin kierähtämään selälleni veteen veneen reunan yli.

Jotenkin olin vetäissyt mukanani veneen reunalla pukua ja varusteita suojaavan auton kumimaton, joka upposi alas hiljalleen. Pekka näytti minulle missä tuo menee ja minä lähdin erinomaisella kiireellä sukeltamaan tuon muutaman euron kumimaton perään. Se meinasi käydä vaikeaksi ja mahdottomaksikin, kun ei ollut kertakaikkiaan aikaa edes tasata korvien paineita. Matto meni alas kuitenkin aikamoista kyytiä, heilahdellen puolelta toiselle. Vain pää alaspäin, räpylöillä potkien ja korvien vihlonnasta välittämättä onnistuin juuri ja juuri saamaan otteen sen reunasta ja sitten tuomaan sen pintaan. Hölmö operaatio.

Pekka tuli myös veteen kohta ja otti kameralaitteistonsa haltuun veneen toiselta reunalta roikkuvasta köydestä. Uimme parinkymmenen metrin matkan kiinnityspoijulta hylyn peräpoijulle. Ja sitten lopulta sukeltamaan!

Hieno yllätys matalassa, nousuköydellä. Utelias Rasvakala. Kuva: Pekka Tuuri.

Hieno yllätys matalassa, nousuköydellä. Utelias Rasvakala. Kuva: Pekka Tuuri.

Pysähdyimme sovitun mukaisesti noin 5 metrin syvyyteen tsekkaamaan, että kummallakin on kaikki reilassa, kameravarustukset toimivat, ja niin edelleen. Kaikki oli hyvin ja jatkoimme rauhallista laskeutumistamme.

Näkyvyys, joka veneen vierellä pinnan lähellä oli tuntunut aika hyvältä, vaikutti nyt sumeammalta. Kokemus onneksi kertoi, että se voi paljolti tai kokonaankin johtua siitä, kun valon määrä vähenee alaspäin mennessä ja siellä alhaallapäin varsinkin kaikki näyttää aivan mustalta.

Pian olimme sorapohjalla 20 metrin syvyydessä ja suoriuduimme siitä poijun betonimöykyltä köyttä pitkin hylylle. Sopimamme mukaan minä seurailin Pekkaa, joka eteni pikkuhiljaa hylyn oikealla reunalla kulkevan opasköyden lähellä keskilaivaan ja pysähtyi kanuunoiden ammuslaatikon kohdalle. Se oli tällä kertaa kohde, jota Pekka halusi kuvata, ja siinähän me sitten koko sukelluksen myös vietimme.

Pääkuvauskohde, ammuslaatikko. Kuva: Pekka Tuuri.

Pääkuvauskohde, ammuslaatikko. Kuva: Pekka Tuuri.

Alussa Pekka näytti merkein, että minä sammuttaisin hänen mukanaan testattavana olevan ja koko ajan päällä olleen uuden LED-videovalaisimen, joka ei ainakaan tällä kokeilulla vaikuttanut hyvältä valokuvaajan apuvälineeltä. Sen valaisinosa heilahteli sinne tänne ainoastaan häikäisten ja häiriten kuvaamista. Eikä sitä pystynyt akkukotelon kannessa olevasta vivusta edes itse pois päältä laittamaan.

Pekan ottaessa ensimmäisiä muutamia kymmeniä kuviaan vähäisellä, salamoiden teholla avustetulla luonnonvalolla, minä uiskentelin ihan lähellä katsellen ympärilleni ja vain nauttien hiljaisesta olosta siellä. Näkyvyys siinä hylyn keskiosassa oli aika mainio. Pinnalla vaihdettujen arvioidemme mukaan jossain 7 ja 10 metrin välillä.

Aavan meren alkuasukas ja Kari. Jälkimmäinen takana. Kuva: Pekka Tuuri.

Aavan meren alkuasukas ja Kari. Jälkimmäinen takana. Kuva: Pekka Tuuri.

Perin hienoa oli painottomana (50 kilon varusteissaan) leijaillen tutkailla rauhallisesti hylyn ikivanhoja tammiosia sekä merenpohjan pysähtynyttä, himmeän viherharmaata maisemaa. Sitten Pekka viittoi minua tulemaan malliksi kuvaan, ammuslaatikon yläpuolelle. Niin tein, uiden hyvin hiljaa monta kertaa kuvausalueella, yrittäen parhaani mukaan olla kenties sopivassa kohdassa ja näyttää valaisimellani sopivaan suuntaan.

Kirjoittaja ihastelee suurta kanuunaa ja sen ammuksia merenpohjan ihanassa hämyvalossa. Kuva: Pekka Tuuri.

Kirjoittaja ihastelee suurta kanuunaa ja sen ammuksia merenpohjan ihanassa hämyvalossa. Kuva: Pekka Tuuri.

Siellä meren pohjalla rauhallisesti noita lautoja katsellen olen monet kerrat muun muassa miettinyt, ettei sen kokoisia tammipuita, mistä tämän laivan runko sekä laidat ovat tehty, ole vissiin edes kasvanut tämän planeetan pinnalla enää noin pariin sataan vuoteen! Ne itse asiassa hakattiin kaikki pois juuri tällaisten laivojen tekemiseen. Tällaiset tammilankut ja -laudat ovat aivan viimeisen päälle timmissä kunnossa yhä vielä tuolla meren pohjalla muutama kilometri Helsingistä etelään!

Että semmoisessa lautakasassa me saamme tuolla sukeltaa, ihan ilmaiseksi. Juuri missään muualla tällä pallolla ei moista voikaan tehdä, kuin Itämeressä. Puuhylyistä kun ei ole jäljellä enää mitään, muualla kuin täällä meidän sisämeremme äärimmäisen vähäsuolaisissa vesissä, missä laivamato Teredo Navalis ei pärjää.

sukellusloki

Sukellusloki.

Kovin pian sukellusaikamme olikin 35 minuuttia, jolloin lähdimme takaisin hylyn perään ja nousuköydellemme, aloittaen nousumme tasan 40 minuutin pohja-ajalla, suunnitelmamme mukaan. Vielä oli jäljellä hidas nousu köyttä pitkin, sekä turvapysähdykset noin kuuden ja kolmen metrin syvyyksillä. Ei turvapysähdyksiä olisi tarvittu tällaisella sukelluksella normaaleiden taulukoiden tai sukellustietokoneiden mukaan, mutta Pekka toimii nykyään aina noin, perintönä vuosia sitten kokemastaan sukeltajantaudista.

Pintauduimme kutakuinkin tarkalleen tunnin veden alla olemisen jälkeen, huomaten tuulen ja aaltojen pinnalla nousseen jo paljon reippaammiksi kuin olivat sukellukselle lähtiessämme. Saimme kuitenkin taas kaikki raskaat varusteet ja miehet nostettua veneeseen, moneen kertaan harjoitellulla ”prosessilla”. Kas kun pienen veneen pienet tikkaat eivät missään tapauksessa kestäisi noin 140-kiloisten mursujen painon alla.

Ylimääräistä säätöä tuli ainoastaan minun klassisesta munauksestani. Unohdin siis irroittaa kuivapuvun letkun pukuni liittimestä, ennenkuin riisuin laitepaketin pois selästäni vedessä.

Koirasaari, täydellinen paikka eväiden nauttimiselle sukelluksen jälkeen, etenkin näillä keleillä.

Koirasaari, täydellinen paikka eväiden nauttimiselle sukelluksen jälkeen, etenkin näillä keleillä.

Kuivapuvut riisuttuamme mietimme hetken lähdemmekö tekemään vielä toista sukellusta suhteellisen lähellä olevalle Coolaroon moottorille. Olimme ottaneet toiset pullot mukaan sitä varten, mutta aaltojen ja tuulen jatkuvan voimistumisen vuoksi päätimme jättää moisen urheilun ja keskittyä venesukelluskeikan hienoimpaan osuuteen. Eväiden nauttimiseen!

Siinä avoimella selälläkin se olisi oikein hyvin onnistunut, koska veneemme oli niin mainiosti kiinni poijussa, mutta Pekka halusi mennä vielä hienompaan paikkaan. Niin päräytimme myötäaallokkoon ripeästi Koirasaaren rantaan, missä Pekka tiesi hienon ja suojaisen poukaman veneelle. Siellä me sitten syödä mursusimme tukevat eväät runsaiden kahvien kera. Ja sen päälle menimme vielä hiukan jaloittelemaan saareenkin.

Lintumiesten koju piilossa saaren keskustan minimetsikössä.

Lintumiesten koju piilossa saaren keskustan minimetsikössä.

Pekka istui linjatalun tasanteella vahtien veneen käyttäytymistä ja minä kiersin tuon pienen, kallioisen saaren kamera kädessäni. Ihmettelin ja valokuvasin muun muassa lintumiesten pienen mökin metsikön keskellä, joutsenpariskunnan pesällään ja erilaisia louhikoita, selvästi ihmisen toiminnan tuloksena syntyneitä.

Seuraava etappimme oli Pekan ajatuksen pohjalta Suomenlinnan yksi rantaterassi, missä nautimme deko-oluet. Niitä nauttiessamme Pekka huomasi kännykkänsä kadonneen.

Niinkutsutut deko-oluet Suomenlinnassa kruunaavat upean sukelluspäivän.

Niinkutsutut deko-oluet Suomenlinnassa kruunaavat upean sukelluspäivän.

Pienen tuumaamisen jälkeen sen olinpaikaksi pääteltiin Koiraluodon linjataulun betoniperustus. Sitten vaan tankkaamaan vene ja tosi pitkä ajo takaisin Koiraluodolle, vasta-aallokkoon, mihin vene ei jaksanut nousta plaaniin. Sieltä sitten lopulta paluutaival Nuottaniemen kotisatamaan, missä oltiin joskus yhdeksän maissa illalla. Takana oli tosi pitkä, monivaiheinen ja hieno päivä!

Hylky kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6658813, E 384398.

Juttu julkaistu alun perin hieman pidempänä Kari Rantasen Lähierä-blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.