Viitankruunun kierros Salossa nivoo yhteen muhkeat muinaishaudat ja Halikonlahden lintukosteikot

Viitankruunun asuinalue Salossa sijaitsee Teijolle johtavan tien varressa, Halikonlahden rannalla. Alueelle on hiljattain avautunut 3,5 kilometriä pitkä rengasreitti laavuineen kaikkineen, mistä ymmärtääkseni on suuresti kiittäminen muun muassa alueen aktiivisia asukkaita. Lähdimme itsenäisyyspäivänä kulkemaan tätä reittiä ja katsomaan, mitä kaikkea sen varrelta löytyy.

Viitankruunun kierros 3,5 km

Laavu

Näköalapaikka, lintulava

Lähtöpaikka kartalla

Tein aluksi hieman taustatutkimusta netistä, ja löysin tietoa Viitankruunun muinaispolusta (500 m/suunta), joka johdattaa muinaishaudoille, sekä toisaalta Viitanpolusta (670 m/suunta) joka johtaa Reikäkirveenkadun päästä Halikonlahden rannalle. Löysin myös mainintoja 3,5 kilometriä pitkästä rengasreitistä, mutta en reittiselostusta, joten arvelin, että teen sellaisen itse!

Pysäköintialueeksi valitsin Viitankruunun muinaispolun P-alueen, jota Salon sivuilla suositeltiin. Jos tästä haluaisi kävellä pelkän Viitanpolun, pitäisi ensin suunnistaa tienreunaa tai metsäpolkua pitkin Reikäkirveenkadun päähän, jonne olisi matkaa 650 metriä. Kuten arvelinkin näkemieni lehtikuvien perusteella, pysäköintialueella oli kuitenkin hyvä viitoitus, joka ilmoitti, että tästä pääsisi suoraan 3,5 kilometriä pitkälle kierrokselle. Siispä matkaan!

Kuten viitat kertovat, tästä pääsisi tosiaan patikoimaan tai maastopyöräilemään aina Teijolle saakka. Me lähdimme kuitenkin myötäpäivään seuraamaan Viitankruunun kierrosta. Kierros oli koko matkan ajan merkitty erittäin hyvin (molempiin suuntiin), reittimerkkinä toimi oranssi puinen vinoneliö. Arvostin sitä suuresti, koska en tykkää joutua arpomaan risteyksissä. Hyvä viitoitus teki kulkemisesta huoletonta koko kierroksen ajalta siitä huolimatta, että kierroksen karttaa ei ollut osunut silmiini missään vaiheessa.

Ensimmäiseksi nousimme harvennetun metsän läpi muinaishautojen kukkulalle. Entinen peikkometsän henki oli tiessään, mutta ainakaan sitä ei ollut avohakattu. Muinaishaudoista yksi näkyi suoraan polulle, kahdelle muulle olisi pitänut tehdä pienet pistot erikseen. Minulta meni se mahdollisuus jotenkin aivan ohitse koska olin jostain syystä siinä uskossa, että reitti kiertää suoraan ja sellaisenaan hautojen kautta. Heräsin totuuteen vähän myöhään ja niinpä meiltä jäivät haudat tällä kertaa näkemättä, joten tässä pari vanhempaa kuvaa sekä linkki vanhempaan juttuun.

Kohdassa, josta pistopolut haudoille erkanevat, on tällainen aluekartta. Olemme kartalla kohdassa, jossa näkyy kolmen hautaröykkiön rypäs. Laki suojelee hautoja, eikä niihin saa kajota millään lailla.

Matka jatkui, ja metsä muuttui hieman koskemattomamman oloiseksi. Lumi loihti polun esiin varvikon keskeltä, ja paikoin askeleensa sai asetella tarkasti, sillä korkeuseroja löytyi jonkin verran ja edellisen kulkijan jäljet paljastivat hänen liukastelleen. Huomasin kiven persiissä roikkuvan sammaleisen ulokkeen, ehkä se oli jonkinlaisen metsänhengen häntä.

Hetkeksi aikaa polku helpottui, kunnes tuli jyrkkä ja tarkkuutta vaativa alamäki. Sen jälkeen ilmassa alkoi selvemmin tuntua minulle niin kovin tuttua ja rakasta Halikonlahden tunnelmaa, puut ohenivat ja muuttuivat lehtipuiksi, metsä tiheni ja sen takaa saattoi aistia talvisen merenlahden.

Saavuimme polkujen risteykseen, josta erkani pisto laavulle. Saman risteyksen tuntumasta pääsi poikkeamaan myös aivan vieressä olevalle näköalapaikalle, jonne johti jykevä lyhyt portaikko.

Alla näköalapaikan maisemaa sekä laavu. Kesäaikaan näköala saattaa suurella todennäköisyydellä olla lehväisempi. Näköalapaikalla oli kuitenkin hienoja suuria kivenlohkareita sekä kolme istumapenkkiä. Voisin uskoa sen sopivan täydellisesti maailmanparannukseen vaikka ystävän kanssa, ehkäpä termarista teetä tai kahvia nautiskellen.

Laskeuduimme takaisin polulle ja poikkesimme ihanan tuoksuiselle laavulle. Erittäin upea projekti alueen asukkailta, nostan hattua. Kaikki oli laavulla tiptop, eli ilmeisesti täällä myös vierailee erittäin fiksua väkeä. Kuten kaikissa retkikohteissa, täälläkin on ilo ja kunnia noudattaa sitä retkeilijän kultaista sääntöä, että paikat tulee lähtiessään jättää hieman siistimmiksi kuin mitä ne olivat saapuessa.

Me olimme syöneet jo kotona, emmekä ryhtyneet taukoilemaan. Jatkoimme siis matkaa, eli palasimme pääpolulle ja poimimme sieltä opasteiden osoittaman suunnan eteenpäin. Lähes välittömästi laskeuduimme merenrannan tasolle, missä pitkokset johdattivat meidät vettä halkovalle kapealle kannakselle. Kannas näkyy yllä olevassa kuvassa oikealla.

Puuston lomasta näkyi tuttuja paikkoja: Vuohensaari ja Halikonlahden maastot lintutorneineen. Ne olivat aivan käden ulottuvilla – tai siltä ne ainakin näyttivät. Tosiasiassa sinne ei tietääkseni kyllä pääse Viitankruunun alueelta suoraan, vaan pitää kiertää Sokerisillan kautta. Matka taittuisi vaivatta ainakin pyörällä.

Vuohensaari kohoaa kuvan vasemmassa reunassa.
Taustalla häämöttää Wiurilan kartano.

Polun jatkuessa sen matkalle sattui vielä evästelypöytä kaislikon ja veden äärellä.

Reitti ei ollut vielä ohitse! Aivan yllätyksenä erkani siitä vielä kaislikkoa halkova lintulavakin, joka jäkälistään päätellen vaikutti melko iäkkäältä. En koskaan muista kuulleeni siitä tai nähneeni edes kuvia, vaikka melko paljon olen tullut nuohonneeksi Salon retkikohteita.

Huhhuh kylläpä oli harmaa päivä. Mutta uuden lähiretkikohteen löytäminen piristää aina kummasti. Tämä näkymä on lintulavalta.

Lintulavalta palattuamme reitin luonne muuttui enemmän asuinaluehenkiseksi. Kuljimme rantametsän kävelytietä, sitten pienen matkaa leveää puurakenteista reittiä. Takaisin autolle ei matka vienyt suorinta reittiä teitä pitkin, vaan polku ylitti Merikulmantien ja teki kierroksen talousmetsässä palaten hoivakodin nurkalta takaisin tien toiselle puolelle ja jatkuen loppumetreiltään yllättävän pienenä ja somana metsäpolkuna pysäköintipaikalle. Hyvien ja selkeiden opasteiden ja merkintöjen ansiosta nämä kaikki koukerot oli helppo tehdä ilman empimistä.

Viitankruunun kierros on arvokas lisä Salon merkittyjen rengasreittien listassa – Teijon kansallispuiston ulkopuolella tällaisia reittejä ei tungokseksi saakka ole. Laavu ja lintulava sekä upeat muinaishaudat ovat omiaan tekemään reitistä hienon retkikohteen. Plussaa myös siitä, että nämä paikat ovat koettavissa nimenomaan rengasreittinä kahden lyhyen janareitin sijasta. Ainakin omasta mielestäni on aina mukavampi kulkea eheä rengasreitti kuin sahailla omia jälkiään edestakaisin.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.