Marraskuun selätys Kesänkitunturilla

Määräaikainen työni oli päättynyt jokin aika sitten ja freelancerin hommani etenivät hiljakseen lähestyvän kaamoksen kanssa. Olin sattumalta, työn merkeissä tavannut Lapissa asustelevan ystäväni, jonka kanssa nyt lokakuun lyhyessä päivässä kävelimme yhdessä etäkävelyä, molemmat omissa maisemissamme luurit korvilla. Kellot oli siirretty, päivät kuluivat illan pimenemistä pelätessä ja tuuli tuiversi puista irti viimeisiä väripilkkuja. Millä tulevan marraskuun masennusta lähtisi taklaamaan? Vastaus oli selvä. Pimeää ei pystyisi pakenemaan. Tämän vuodenajan kanssa ei pärjäisi kuin kohtaamalla se rohkeasti ja sukeltamalla suoraan sekaan. Oli aika varata yöjunalippu pohjoiseen. 

Tänä vuonna talvi yllätti etelässäkin saapumalla jo marraskuun puolella kauniin lumikerroksen kera. Se ilahdutti toki, mutta riemuni oli kuitenkin korkeimmillaan, kun kolkuttelin nostalgisessa, oranssilla sisustetussa yöjunavaunussa kohti Kolaria. Ehdin jo iloita siitä, ettei hytissä edes lemahtanut ammoniakki, mutta avatessani lavuaarin illalla hampaiden pesua varten tuttu tuoksu lehahti kyllä jälleen ilmoille. Edes se ei lannistanut tunnelmaani, vaan keinahtelin junan kolkkeen rytmissä makeille unille, joista heräsin aamulla innokkaana ihailemaan Tornionjoen maisemia. Juna saapui Kolariin yli tunnin myöhässä, mutta bussit odottelivat kulkijoita kuuliaisena, ja matka jatkui edelleen kohti Yllästä ja Äkäslompolon kylää. On ihmeellistä, miten Espoosta voi matkustaa julkisilla niin kätevästi pohjoisen perukoille lähes ovelta ovelle! Tällä reissulla en tulisi tekemään vaellusta, vaan tarkoitus oli tervehtiä päivätyön pyörteissä ahkeroivaa ystävää ja tehdä mukavia päiväretkiä. Viikonlopun vapaiden saavuttua pakkasimmekin heti reput ja lähdimme luontoelämyksiä etsimään.  

Pirunkurun ponnistus

Pysäköintialue kartalla

  • Pirunkurun ponnistus
  • Reitin varrella kota ja laavu
  • Keskivaikea
  • Luontoon.fi

Marraskuun lopussa lunta oli pohjoisessakin sen verran vähän, että paras kulkupeli etenkin poluilla liikkumiseen olivat tuiki tavalliset talvikengät. Kirpakka pakkanen oli saapumiseni aikoina lauhtunut, ja metsän suojissa ilma oli lempeää kuin linnunmaito. Kävelimme Äkäslompolon keskustasta maastossa edelleen selvänä erottuvaa kesäreittiä pitkin ylös Kesänkitunturin rinteitä kohti Tahkokurun laavua. Hitaanpuoleisen aamun johdosta nälkä yllätti kuitenkin jo matkalla, ja koska ruoka odotti jo lämpimänä termoksessa, ja luminen metsä tarjoili paitsi sopivan penkin myös kaunista katseltavaa, istahdimme nauttimaan lounaan jo ennen viimeisen etapin kiipeämistä. Olen aina ollut tyyppiä, joka kantaa lyhimmälläkin päiväretkellä mukanaan juomatermosta sillä nautin suunnaattomasti siitä, että voin siemaista kaakao- tai kahvikupposen juuri siitä, missä maisema on kaunein tai ruumis kaipaa pientä pysähdystä. Ruokatermosta en valitettavasti omista, mutta tämän retken jälkeen se kuuluu varmasti kalustooni. On hienoa, että eväät voi valmistella jo kotona ja joko välttää tulipaikkojen mahdolliset ruuhkat tai pärjätä kokonaan ilman tulta. Näen, että puu on aina parempi pystyssä kuin poltettuna. 

Evästettynä loppupätkä ylös tunturiin hujahtikin vilauksessa. Tahkokurun kota sijaitsee upealla paikalla lähellä Kesänkitunturin lakea ja kirkkaammalla säällä maisemia olisi voinut ihailla kauaksikin. Nyt laakson peitti tiheä usva ja vain lähimmät huuruiset puut erottuivat harmaata taustaa vasten. On kumma juttu, miten valon ja värien puute etelässä tuntuu raskaalta ja ikävältä, mutta täällä, vaikka jokainen valokuva oli kuin mustavalkosuodattimella räpsitty, tunnelma oli pikemminkin kutsuva, ylevä ja harras. Emme malttaneet sulkeutua kotaan sisälle vaan istuimme juomaan kupposet glögiä taukotakin lämmössä kodan portaille, josta näkymä luontoon oli esteetön. 

Kahden maissa iltapäivällä valoa riitti vielä – ja retki-intoa sitäkin enemmän. Repussa oli evästä jäljellä ja taskussa tähän vuodenaikaan tuikitarpeelliset otsalamput, joten päätimme jatkaa matkaa tunturin laen ja yli yrittää alas ns. Pirunkurun kautta. Pirunkuru avautuu Kesängin eteläisen huipun vierestä antaen suoraan kohti Kesänkijärveä ja vastapäistä Kellostapulia. Rinne on jyrkkä ja louhikkoisen kivikon peitossa, joten nähtäväksi jäisi, millaiset olosuhteet siellä lumen kanssa vallitsisivat ja pitäisikö kurun pohjalta poiketa mahdollisesti metsän puolelle.

Puurajan yläpuolella tuulella oli enemmän tilaa ottaa vauhtia. Se alkoi tuivertaa navakasti, ja polku oli lentävän lumen takia hävinnyt näkyvistä.  Hyvänä herätteenä polulta poikkeamiseen oli kuitenkin jalkatuntuma. Irtolumen alle tamppaantunut polku tuntui jalan alla kovempana kuin sen sivussa oleva hanki, jonne upposi heti syvempään, ja kulku oli raskaampaa. Vaikka näkyvyys heikkeni myös ilmassa, ja säätila oli puiden loputtua täysin eri kuin metsän puolella, eksymisen vaara ei ollut suuri sillä tunturin yli vievä reitti oli merkitty tolpilla ja kompassisuunta oli kulkijoille selvillä. Lumen huurruttamat tolpat upposivat maisemaan kohtalaisen hyvin, joten kompassin mukana kulkeminen oli näissä tutuissakin maastoissa, lähellä sivistystä, tärkeää. Vaikka tunturilta pääsee aina pois kulkemalla alaspäin, kuten paikallinen ystäväni ilmaisi, matkaan saattaa tulla yllättäviä mutkia, mikäli kulkusuunta onkin toinen kuin alun perin oli tarkoitus.

Glögin ja pullan jälkeen hymyilytti, vaikka viimainen tuuli ylempänä nipistelikin posket punaisiksi.
Kesänkitunturin laella reitti oli merkattu tolpilla. Kuuraiset tolpat eivät sumuisessa maisemassa kuitenkaan helposti erotu kovin kaukaa. Kompassin on hyvä kulkea aina mukana.

Kuvattuamme valkoisen hangen yksinkertaista kauneutta kädet kohmeessa jonkun tovin, saavuimme Pirunkurun portille. Huolimatta siitä, että kivet vielä muljahtelivat lumen alla muhkuraisina, päätimme laskeutua suoraa reittiä Kesänkijärven laavua kohti pitkin kurun pohjaa. Reitti ei ollut tamppaantunut millään tavalla liukkaaksi ja vaikka askelia sai ajoittain asetella tarkkaankin, oli meno täysin mahdollista. Alempana kurun seinämät taittoivat tuulen pois rännistä ja päästyämme puurajaan saakka oli kurun pohjalla hiljaista ja tyyntä kuin tyhjiössä. Lisäksi Ilmojen haltia raotti suopeasti sumuverhoa ja saimme sen raoista ihailla alhaalla vilahtelevaa Kesänkijärven maisemaa. Muutaman sadan metrin matkalla olosuhteet voivat siis vaihdella äärestä toiseen.

Ilmojen haltia raotti ystävällisesti sumuverhoa ja vilautti kulkijoille hieman Kesänkijärveä alhaalla laaksossa. Reunan jälkeen Pirunkurun lasku jyrkkeni huomattavasti, mutta oli vielä täysin kuljettavissa tällä lumimäärällä.
Pirunkuru oli paikoin täysin äänetön ja tyyni. Lumi oli peittänyt pahimmat muhkurat, mutta paikoin askeleita sai silti asetella tarkastikin kivien lomaan.

Pääsimme hämärissä laavulle saakka ilman lisävaloa, mutta perillä puoli neljän tienoilla varusteita levitellessä oli annettava periksi ja sytytettävä lamput. Aiempi taukoa pitävä porukka oli jättänyt meille hyvät hiillokset, jolla lämmittelimme vielä viimeiset eväät ennen kämpille paluuta. Paluureittimme kulki Kesänkijärven rantaa myötäillen, ja jääpelostani huolimatta maisemallisesti houkuttelevampi reitti olisi kulkenut järven poikki. Jäällä ei kulkenut kuitenkaan yksiäkään ihmisen jälkiä. Paikallinen oppaani tiesi tähän syyn ja kertoi, että Äkäslompolon Kesänkijärvi on kuuluisa petollisuudestaan. Paikalliset välttävät sen jäällä kulkemista viimeiseen asti ja toiset pitävät lämpärettä suorastaan kirottuna. Ilmeisesti virtaukset ja tunturin rinteiltä valuva, pohjan kautta ylös kumpuava vesi pitävät jään heikkona tiukillakin pakkasilla. Hyvä tietää. Aion pelätä jäätä jatkossakin.

Kiertämämme reitti tunnetaan myös Pirunkurun Tähtipolkuna ja Pirunkurun Ponnistuksena. Suositeltu kiertosuunta on vastapäivään sillä kurua on helpompi nousta ylös kuin laskeutua alas. Reitille on karttaopaste ainakin Kesänkijärven parkkipaikalla ja googlaamalla reitistä löytyy monia matkakertomuksia. Selvää polkua kulkiessa reittimerkit jäivät metsän puolella havainnoimatta, mutta kuten sanottu, ainakin ylhäällä tunturin laella tietä viitoittavat kunnon tolpat. Ympyräreitin pituudeksi on mitattu 8 km, mutta majapaikkamme koordinaateilta kävelyä kertyi yhteensä viitisentoista kilometriä. 

Viikonlopun aikana ehdimme retkeillä muissakin maisemissa ja selväksi kävi myös se, että jos pulkkaa jaksaa laahata perässä ylämäkeen, on se paitsi oiva, myös riemullisen hauska kulkupeli toiseen suuntaan palatessa. Pimenevä keskitalvi ei tuntunut sesonkiin vilkastuvassa matkailukeskuksessa lainkaan raskaalta vaan jännittävältä ja tunnelmalliselta. Marraskuu ei ehkä ihmisten mielissä ole halutuinta retkeilyaikaa, mutta todistettua tuli, että kuukautta kammotaan aivan turhaan. Vielä ei tarvitse värjötellä kireissä pakkasissa ja ohuella lumikerroksella kulkiessa varusteiden määrän voi pitää minimissä. Ja Lapin luontohan on tunnetusti häkellyttävän kaunis vuoden jokaisena päivänä. 

Sijainti: N=7501340.456, E=381817.421
(ETRS-TM35FIN)

Marraskuinen puuttoman ylängön värimaailma oli simppeliydessään rauhoittava. Kuva ei valitettavasti tee oikeutta hangen valkean- ja taivaan harmaansävyille.
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.