Viitankruunun muinaishaudat, Salo

Ajettaessa Salosta Teijon kansallispuiston suuntaan kannattaa melko alkumatkasta pysähtyä mietiskelemään hieman menneitä aikoja. Viitannummen asuinalueen kohdalla pieni tienviitta huutelee hannunvaakunan kera poikkeamaan “Viitankruunuun”. Suosittelen noudattamaan viitan viittelöintiä ja parkkeeraamaan auton sen osoittamalle pikku parkkipaikalle.

Polun varressa on hieman toisenlainen viitta.

Oli vappuviikonloppu ja olimme mieheni kanssa käymässä kotikulmillani Salossa. Kun ajelimme sisareni luo Teijolle, en voinut olla huomaamatta Viitankruunun viittaa. Mitähän tuolla on? Paikka jäi mietityttämään minua, ja illansuussa palatessamme pysähdyimme katsomaan, mitä sieltä oikein löytyy.

Huomasin, että eteläläinen metsä tuntui minusta eksoottiselta. Vaikka nämä ovat kotimetsiäni, katsoin niitä aivan uudenlaisin silmin nyt, kun viime vuodet olen kulkenut vain lappilaisissa metsissä.

Metsän tunnelma oli lähes sademetsämäinen, vaikka sää olikin vielä ihanan kirpeä. Havu tuoksui voimakkaana, maa tuoksui voimakkaana, ja suuret kuuset loivat väkevää suojan ja piilopaikan, eristyneisyyden tuntua, vaikka alue on melko lähellä kaupunkia.

Metsän vihreät ja harmaat sävyt tuntuivat koskettavan kauniilta ja kotoisilta. Jo ensi askeleilla tunsin ennenkokematonta kotometsän tuntua, juurien tuntua.

Kosketin märkää sammalikkoa. Tunsin kädessäni viileän, rehevän maan, ja haistoin raikkaan metsän. Tammien, vaikkakin pienten, läsnäolo tuntui hienolta ja erikoiselta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi viettänyt hetkiä tammien seurassa.

Oli hiljaista.

Polku muinaishaudoille vietti ylämäkeen. Se oli merkitty melko tiuhaan maassa olevin puutolpin.

Matka ei ollut pitkä. Edessä häämötti infotaulu, ja kulkiessamme sitä kohden huomasin jo korkealla kallion päällä, vasemmalla puolellamme, ensimmäisen muinaishaudan. Sinne erkani erillinen pieni polku infotaulun kohdalta.

Kiipesimme rinteeseen. Haudan koko yllätti minut, se oli huomattavan iso kivikehä, keskeltä matalampi monttu, reunat korkeat. Infotaulussa kerrottiinkin, että Salon seudulla tällaisia rakennelmia on nimitetty kruunuiksi. Siksi siis Viitankruunu, ja jättimäiseltä kruunultahan se tosiaan hieman näytti.

Ensimmäiseltä kruunulta oli näkymä männikön läpi toiselle.

Kruunut herättivät minussa väkevää kunnioitusta. Jotenkin niissä tuntui olevan niin suuria voimia, että niitä väkisinkin hiukan kavahti, ja niiden seurassa teki mieli olla hiljaa ja varovainen. Ketkähän tänne on haudattu? Olenko sukua heille, onko minulla heidän piirteitään? Oliko maisema silloin avara merelle, joka tietenkin oli silloin paljon korkeammalla, eli lähempänä?

Infotaulusta selvisi hieman faktaa. Hautaröykkiöt ovat pronssikautisia, eli ajalta 1500–500 eKr. Ne kohoavat kallioilla, jotka reunustavat Halikonlahtea. Pronssikaudella merivesi oli 15–20 metriä nykyistä ylempänä. Kiviröykkiöiden sisään on aikoinaan tehty joko ruumis- tai polttohautauksia, ja vainajan mukaan on voitu laittaa vaikkapa ruokaa. Kookkaimman haudan koko on 25 x 23 x 1,5 metriä. Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolailla rauhoitettuja, niihin ei saa kajota.

Kolmannelta haudalta olisi kuulemma merinäköala. Se jäi meiltä tällä kertaa näkemättä, koska meidän oli jo jatkettava matkaamme. Se jääköön siis tällä kertaa arvoitukseksi ja juuri sinun uteliaisuuttasi herättelemään – käy ihmeessä itse katsomassa tämä komea paikka. Halikonlahden hautaröykkiöt ovat kuulemma Rannikko-Suomen pronssikauden komeimmat.

P-paikka kartalla. Sijainti: N=6697830.451, E=284370.805 (ETRS-TM35FIN). Paikan päällä opasteet haudoille. Jokainen kolmesta haudasta on merkitty maastokartalle.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.