UKK-puisto ja ihmeellinen intuitio

Minulla alkaa loma ja lähdemme UKK-puistoon Paratiisikuruun vaeltamaan”, mainostan ystävälleni, vaikka sisälläni on outo tunne siitä, ettei asiaa kannattaisi vielä kovin julkisesti toitottaa.

Tunne ei perustu mihinkään faktaan, ellei sellaisiksi lueta edelliskerran UKK-seikkailun epäonnisia sattumuksia kuumeen noususta ketun herkutteluun eväillämme. Tai sitä, että rakkaan Reissu-rassimme säksättävä ääni oli ehkä hieman voimistunut. Tai sitä, että työporukan pojat olivat vuoron perään makoilleet kuumeen kourissa kotosalla.

Odotin silti kovasti reissua. Keittiönpöydälle tarkoin kasatut pinot päivittäisistä ruoka-annoksista ja sängyllä viikatut vaatteet ennen rinkkaan pakkaamista loivat sen aina yhtä jännittävän tunteen vatsanpohjaan. Kohta suuntaamme kohti tuntematonta.

Saavuimme iltamyöhällä ystävämme hoiviin Sodankylään. Pitkän päivän etappi oli saavutettu, vaikka minusta ei ollut kuskille matkan loppuvaiheessa mitään iloa nuokkuessani niskat notkuen apukuskina sikeässä unessa. Matka sujui hyvin, mutta silti jossain sisällä oli outo tunne.

Aamu valkeni. Kahvi tippui samalla kun puuro porisi liedellä. Ystäväni kertoi, että aikoo pitää vapaapäivän leipoen ja saunaa lämmitellen. Totesin vain, että olisipa mukava jäädä, mutta meidän oli mentävä. Outo tunne oli mukana edelleen.

Alle 100 kilometriä ennen määränpäätämme kuului kolahdus, ja auton alta sinkoutui jokin tienposkeen. Auto jatkoi kulkuaan, mutta akkuvalo ja ohjaustehostin eivät olleet enää ennallaan. Käänsimme Rassin ja soitimme ystävällemme tulevamme takaisin niin pitkälle kuin auto vain antoi myöden, ja koittavamme saada korjaamolle ajan, mikä ei ollut sunnuntaina niin yksinkertaista.

Auto kuljetti kovaa kolinaa pitäen perille ystävälleni asti. Leivoimme yhdessä, kävimme lenkillä ja saunoimme. Jarno valitteli hieman kuumeista oloa. Minulla taas oli yllättävän levollinen olo. Soitin heti maanantaiaamuna kylän korjaamot läpi. Niitä oli oikeastaan vain kaksi. Toisesta vastattiin hetken tuuttauksen jälkeen, kerrottuani asiani sain nopean vastauksen: Ei ole aikaa ja luurin korvaan.

Vaihtoehdoksi jäi vain toinen korjaamo. ”Jaahas, pitäs nähdä auto että osaisi sanoa enemmän”, virkkoi rauhallinen miehen ääni puhelimessa. Vartti, ja olimmekin korjaamolla. Kilinää, kolinaa, nosturin ääntä ja puuskahtelua sekä muminaa. Sitten mies marssi tietokoneen ääreen. Kello löi yhdeksän. Mies nousi penkistä. ”Se on kahvitauko.”

Kului vartti, jonka aikana kuului vain työmiesten naureskelua kahvihuoneen perukoilta. Kohta miehiä marssi ohi haalareissa ja asiakkaita pyörähti tiskin äärellä. Kyselimme vuokra-auton mahdollisuutta ja suunnittelimme mihin päin ehtisimme mennä, jos automme jäisikin loppuviikoksi odottamaan osia. Kysyn varovasti miltä Rassimme tilanne vaikutti. Sain nopean vastauksen: Uusi osa olisi kohta paikoillaan ja homma valmis.

Katsoimme epäuskoisena toisiamme.

Nyt yhden ylimääräisen lepopäivän jälkeen vointimme oli parempi. Saimme levätä ja syödä herkullista ruokaa, viettää arvokasta aikaa ystävämme kanssa, kohta parkkeerata automme määränpäähän ja laittaa rinkat selkään.

Istun pääkaupunkilaisen hotellin aamupalalla. Puheiden sorina ja astioiden kolina täyttää tilan. Vaikea kuvitella, että vasta toissa aamuna join aamukahvia Pyhä-Nattasen huipulla katsellen hiljaista tunturimaisemaa onnistuneen vaelluksen päätteeksi. Painan silmäni kiinni ja palaan erämaahan, siihen vapauttavaan tyhjyyden tunteeseen.

Juttu on julkaistu aiemmin Kermankuorijat -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.