Elokuun iltataivaan alla jylhillä Ullatievan rinteillä, Enontekiö

Mietin kauan, kuinka tästä kohteesta kirjoittaisin. Se on kaunis ja valoisa vanha metsä, jylhä ja korkea harju, jonka laelta on näköala Ounastunturille ja ympäröiviin erämaihin. Se on luonnonsuojelualue, jota parhaillaan elävoittävät haperot sekä kohta kypsiksi ehtivät puolukat ja niillä herkuttelevat kuukkelit. Se on hieno ja rauhallinen retkikohde, jossa risteilee reittejä ja joilla elävät ikivanhat puut, osa kilpikaarnaan verhoutuneita, osa kelottuneita. Mutta se on myös jotakin paljon henkilökohtaisempaa: kaiken yllä on voimakas ja lämmin muisto ystävästä.

Kohde kartalla, N 7590010 E 367901

Hetassa tie oli märkä. Vino ilta-aurinko peilaili itseään kiiltävältä tieltä ja sen vesilätäköistä kuin viimeistä päivää, sokaisten. Eikä ajatus auringonpaisteen viimeisestä päivästä ole niin kaukaa haettu – illat pimenevät ja kaamos lähestyy. Ei ihme, että päivä haluaa paistaa vielä niin täysillä kuin voi.

Jätimme auton tienvarsiparkkiin ja jatkoimme puomilta matkaa hiekkatietä pitkin jalan. Taivaalla sadepilvet ja aurinko kävivät voimallista painia siitä, kumpi meitä maankamaran matalia kulkijoita saa virvoittaa – valo vaiko vesi. Tällä hetkellä niskan päällä oli aurinko, joka maalasi tien ympärillä levittäytyvän, jo reippaasti ruskaan pukeutuneen metsän upeisiin vihreän, keltaisen ja punaisen sävyihin. Ruohokanukat ja puolukat notkuivat tienpientareilla punaisina, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö oikea syksy olisi alkanut.

Ylitimme sillan ja katselimme voimakkaana virtaavaa jokea, Ounasjoen alkua. Pohjoisessa sadepilvi keräili voimiaan.

Tie oli houkutteleva, mutta ajatukseni ristiriitaiset. Ullatievan metsä ei ole mikä tahansa metsä. Siellä on Luonnonperintösäätiön suojelualue, joka ei minulle henkilökohtaisesti ole mikä tahansa suojelualue. Ilman ystäväni Anne Sulanderin yllättävää poismenoa keväällä en olisi koskaan ehkä kuullutkaan Ullatievasta. Sitten se mikä oli tapahtuakseen, tapahtui.

Anne oli meitä, retkipaikkalaisia. Hän oli Rinkkaputki-blogin sekä Retkelle-messujen äiti, ja ennen kaikkea hyvä ja reilu ystävä monelle, myös minulle. Koska asuimme molemmat Lapissa, vaihdoimme usein kuulumisia. Elämä täällä pohjoisen perukoilla on meille etelän ihmisille erilaista. Oli mukavaa kun oli Anne, joka tiesi ja koki monia samoja asioita kuin minäkin, jonka rauhallisista ja ymmärtäväisistä ajatuksista saattoi saada oivalluksia, jonka kanssa saattoi sopia retkitreffejä ja jolle saattoi itse olla tukena silloin, kun tukea tarvittiin.

Tieto Annen poismenosta liikutti hyvin monia, eikä kulunut kauaa ennen kuin Retkipaikan sisältä alkoi kuulua toiveita siitä, kuinka Annea voitaisiin muistaa luonnonsuojelun nimissä. Maineikas Luonnonperintösäätiö nousi nopeasti esiin, ja lähdimme selvittämään asioita. Tutustuimme säätiön kohteisiin, joista yksi erottui Annea ajatellen kirkkaasti muiden ylle: Pallas-Yllästunturin kansallispuisto oli Annelle todella rakas, ja Ullatievan luonnonsuojelualue on aivan sen kupeessa, tarjoten näköalan Ounastunturille. Niin Ullatieva valikoitui Annen muistokeräyksen kohteeksi. Lisää voi lukea täältä.

Kaikki nämä mietteet ja muistot mielessäni koin lopulta hyvää mieltä, kun saimme astella tieltä metsäpolulle ja aloittaa varsinaisen matkan kohti luonnonsuojelualuetta. Kaikki ympärillä viittasi siihen, että paikka tulisi olemaan todella hieno. Hiekkaharjun jylhät muodot tekivät itsensä tykö heti – paikan mittasuhteille ei yksikään kuva tai sana tekisi oikeutta.

Vanha metsä sulki heti valoisaan ja lempeään syliinsä.

Harjun laella polku johdatti meitä eteenpäin. Se mutkitteli oikealle ja vasemmalle, välillä kiritti ylös, välillä alas. Molemmin puolin rinne laski alas jyrkkänä ja kumpuilevana. Valtavat pyöreät montut lienivät suppia? En keksinyt niille muutakaan selitystä. Sieniä oli valtavasti, ne koristivat kaikkialla levittäytyvää puolukka-, sammal- ja jäkälämattoa.

Maassa oli kuvioitu pyörylä, kuin pieni noitarumpu. Alueella saatetaan kuulemma tavata maahisia ja haltioita. Olisiko joltain rumpu pudonnut?

Olimme edenneet lähelle luonnonsuojelualueen rajaa. Ympärillä kuului vain metsien humina – ei merkkejä ihmisestä. Reitti oli kuitenkin leveä, ja jäljistä tunnisti, että siitä on kulkenut ainakin ihmisiä, poroja ja mönkijöitä. Reitin ulkopuolella ja suppien (?) jyrkillä rinteillä kuntta näytti eheältä ja koskemattomalta. Suurimmat kulkijat ovat pysyneet reiteillä.

Taivaalla voima-asetelma oli muuttumassa, pilvi oli ottamassa yliotetta auringosta. Me emme tätä ihan heti huomanneet, sillä näkyvissä oli jotain paljon kiinnostavampaa: juuri kun astuimme luonnonsuojelualueelle, parvi kuukkeleita yhytti meidät ja tuli tekemään varsin rohkeaa tuttavuutta kanssamme. Linnut jutustelivat ja nahistelivat kilpikaarnamännyissä ja kelopuissa, lehahtelivat lähellemme meitä katsomaan ja lennähtivät välillä maahan aterioimaan viini- ja kangashaperoilla, joita kasvoi valtavasti siellä täällä.

Kuukkeleita oli ihana seurata ja kuinka iloinen olinkaan voidessani ajatella, että Anne olisi takuulla niistä onnellinen.

Mieheni jäi juttelemaan kuukkeleiden kanssa minun tutkaillessani alueen maisemia ja yksityiskohtia. Ounastunturi pilkotti upeana metsän takaa, ja Ullajärven rannalla näytti olevan jokin pieni niittylato – yhtään paremmin se ei olisi enää voinut maisemaan sopia.

Äkkijyrkässä rinteessä pötkötteli puita. Osa niistä oli vielä hopeanharmaita, osa kasvoi jo kauniisti puolukkaa ja jäkälää. Vielä pystyssä olevilla metsän puilla oli suurimmalla osalla paksu musta naavaparta.

Sitten alkoi sade.

Emme olleet metsän sylissä huomanneet, että taivas oli verhoutunut pilveen nyt kokonaan. Katselin pohjoiseen, jossa vaarat eivät olleet enää sinisiä eivätkä vihreitä, vaan harmaan eri sävyissä – siellä satoi jo ihan kunnolla.

Lähdimme hiljalleen palailemaan takaisin päin, kun jostain alkoi kuulua radio. Hetken päästä näkyviin tuli nainen, joka tervehti meitä iloisena ja selvitti kuuntelevansa Luontoiltaa. Mikäpä siinä!

Sade petrasi. Ensimmäinen kerta tänä kesänä, kun onnistuimme jäämään kesäsateen jalkoihin. Se tuntui hyvältä, Ullatievan harju oli saanut hien pintaan ja vesi otsalla virkisti.

Erämaa tuntui huokaisevan kesän jäljiltä. Sade muutti sen tunnelmaa, aivan kuin se olisi tapahtumarikkaan kesän jälkeen käynyt pitkälleen lepoon odottamaan syksyä ja talvea. Ilmassa tuoksui märkä sammal, märkä kaarna, märkä havu, märkä jäkälä ja märkä hiekka.

Anne olisi ihan varmasti pitänyt näistä tunnelmista, näistä tuoksuista ja tästä sateesta. Hän olisi ihan varmasti pitänyt tästä metsästä.

Hetkeä myöhemmin aurinko leimautti taivaan täyteen purppuraa.

Lue lisää:

Annen tarinat Retkipaikassa

Luonnonperintösäätiö/Ullatieva

Anne Sulanderin muistolle

1 reply
  1. Ilkka Vaura
    Ilkka Vaura says:

    Lisätietona kauniiseen tarinaan: Olavi Hildén (1932-1993) oli arvostettu ornitologi ja lintutieteilijä. Hän julkaisi lintuoppaita ja yhdessä Pentti Linkolan kanssa ”Suuren lintukirjan ”. Toinen hänen merkkiteoksensa on ”Pohjolan linnut”. Hildén liikkui paljon Ouniksella ja hänellä oli ystävänsä Mauri Rautkarin, joka toimi mm. Suomen WWF:n pääsihteerinä, kanssa mökki Ullatievan Ullajärven rannalla Pyhäkeron alla. Mauri Rautkari ja edesmenneen Olavi Hildénin pojat Kaarlo, Martti ja Pentti lahjoittivat Ullatievalta 12 ha:n tontin Ullajärven ja Periläjärven välistä Pentti Linkolan perustamalle Luonnonperintösäätiölle suojelualueeksi 2000-luvulla. Ikimetsän Ystävät ry nimesi aikanaan minut Ullatievan suojelualueen metsänvartijaksi. Kuluvan vuoden lokakuussa ilmestyy Kari Autton ja minun kirjani ”Ounis – paikan henki. Ounastunturit ja Ketomellan kylä”. Laaja kuvateos kertoo Ouniksen menneisyydestä ja nykyisyydestä sekä luonnosta. Sitä on saatavissa mm.Tunturi-Lapin luontokeskuksessa ja Pallaksen luontotalossa. Ilkka Vaura.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.