Lyhytkin hetki lähiluonnossa voi tehdä ihmeitä – riittää, että vain olet siellä

Astelen metsään ylläni parikymmentä vuotta vanha takki, vanhat reikäiset verkkarit ja jaloissa kumisaappaat. Minulla ei ole mittalaitteita, eväitä, aikarajaa eikä sen kummempaa suunnitelmaa, kuin aie olla hetki lähimetsässä. Olen siellä niin kauan kuin tällä kertaa satun olemaan, tekemättä oikeastaan mitään. Ja tiedättekö mitä – uusi raportti aiheesta osoittaa, että ihan vain tällainen oleskelu luonnossa on terveellistä. Ei pidä luuleman, että vain hikiliikunta luonnossa on hyödyksi.

Tänään julkaistiin Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteinen tutkimus, joka selvittää, kuinka lähiluonto mm. torjuu kansantauteja kuten masennusta ja diabetestä. Kyseessä on yhteenveto jopa sadoista Pohjoismaissa 20 vuoden aikana tehdyistä tutkimuksista luonnon eri terveysvaikutuksista.

Raportti vahvistaa jälleen tietoa luonnon, ja tällä kertaa etenkin lähiluonnon, terveysvaikutuksista, jotka varmasti ja toivottavasti mahdollisimman moni meistä on saanut arkielämässään huomata: luonnossa ihminen palautuu nopeasti stressistä, mieliala kohenee ja kielteiset tunteet vähenevät. Tutkimustuloksista voi lukea vaikkapa tästä Helsingin Sanomien artikkelista, jota siteeraan myöhemminkin tekstissä. Tässä muutama nosto Hesarin jutusta:

”Muutto alueelle, jossa on enemmän lähiluontoa pienentää riskiä sairastua masennukseen.”

”Säännölliset luontokäynnit vähentävät todennäköisyyttä käyttää mielialalääkkeitä pääkaupunkiseudulla.”

”Raportti suosittelee Suomeen kansallista luontoterveysohjelmaa. Luontoa pitäisi tarjota hoitona terveydenhuollossa niin vastaanottokäynneillä kuin erilaisissa digitaalisissa hoitopoluissa.”

Lähde: HS.fi

Riittää, että menet sinne ja olet siellä

Kuljen kuusien lomasta jyrkkää rinnettä ylöspäin. Kotioven sulkiessani en vielä tiennyt mihin askeleet minut tällä kertaa veisivät, mutta kuusikon helmoissa syttyi halu käydä lammella. En kuitenkaan aseta sitä ehdottomaksi tavoitteeksi – miksi asettaa suorituksenmakuisia tavoitteita silloin, kun niitä ei oikeasti tarvitse? – sillä haluan tällä kertaa maleksia sellaista polutonta tutun lähimetsän rinnettä, jota en ole ennen kulkenut.

Tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta ja johtava tutkija Jaana Halonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta olivat aamulla haastateltavana Yleisradiolla. Viesti oli, että pelkkä oleskelu luonnossa antaa hyviä vaikutuksia ja jopa pelkät ikkunanäkymät luontoon auttavat. Säännölliset luontokäynnit vähentävät riskiä sairastua masennukseen ja käyttää mielialalääkkeitä. Luonnossa ei siis tarvitse tehdä sen kummemmin mitään, joten luontohetkeä ei kannata jättää väliin siksi, ettei tiedä, mitä siellä pitäisi tehdä, tai pelkää, ettei osaa.

Siellä pitää vain olla. Menet luontoon ja olet vain.

”Ensimmäinen asia on, että jos siinä lähellä on sitä luontoa, niin sinne mentäs, sitä käytettäs, sen ei tarvitse olla mikään urheilusuoritus.”

Jaana Halonen, THL (Ylen aamu 29.10.2024)

Ei tarvitse osata eikä ostaa!

Suorituskeskeisyys korviemme välissä yrittää helposti uskotella, että luonnossakin pitäisi tehdä jotakin. Että tunturi pitää huiputtaa, pitkäkin kierros kulkea kokonaan, ämpäri saada täyteen sieniä, jotakin on pakko saada valmiiksi. Siihen lisäksi vielä kulutuskeskeisyys paasaa meille, ettei luontoon voi lähteä kulkematta ensin retkivarusteliikkeen kautta.

Tällöin jo pelkkä ajatus luontoon menemisestä voi alkaa tuntua suoritukselta, joka etenkin huonosti voivalle, väsyneelle mielelle voi olla ihan liikaa. Kynnys voi kasvaa, ja pahimmillaan se estää meitä lähtemästä luontoon, jota niin kipeästi tarvitsisimme ja joka auttaisi meitä nopeastikin.

Suoritus- ja kulutuskeskeisyys tekevät meille isosti hallaa, jos ne estävät meitä lähtemästä luontoon. Siksi niiden äänet on hyvä tiedostaa, jotta ne voi sulkea pois mielestään.

Kaapistasi löytyy jo kaikki mitä lähiluonnossa tarvitset, eikä sinun tarvitse osata mitään. Luota siihen.

Sillä luonnon hyvää tekevät vaikutukset ovat täysin sinun ja minun ulottuvillamme ilman, että hankimme tai opettelemme mitään lisää. Ei tarvitse välineurheilla, laittaa ruokaa, juosta, ottaa haltuun jotain uutta trendilajia saati mitata matkaa, sykettä tai askelten määrää. Saa toki, jos haluaa. Mutta ei tarvitse.

Olen, kohta 10 vuotta luonnossa liikkumista suht aktiivisesti harrastaneena, edelleen suhteellisen osaamaton ja varusteeton moniin verrattuna, ja kuitenkin täysin tyytyväinen. Olen näyttöpäätetyötä neljänä päivänä viikossa tekevä tavan tallaaja, joka ei yövy ulkona luonnossa edes joka kolmas vuosi. Kahvini juon pöydän ääressä ennen tai jälkeen retken. Silti nautin luonnosta päivittäin, ja viikonloppuisin saatan viettää metsässä parhaimmillaan viisi, kuusikin tuntia putkeen. Lähes aina, kun lähden luontoon, on taskussani pelkkä täyteen ladattu puhelin ja toisessa vesipullo. Edes reppua ei ole selässä. Puoliso kotona tietää, mille alueelle kutakuinkin olen kotiovelta suuntaamassa, ja itse tunnen jo seudun katvealueet.

Ei siinä ole sen kummempaa.

Sanoisin, että ainoa asia, mitä lähiluonnossa tarvitsee osata, on olla roskaamatta tai muuten vahingoittamatta ympäristöä. Sen jos tiedät, pärjäät kyllä. Jos pelko eksymisestä hermostuttaa, kulje suosittuja luontoreittejä pitkin tai pysy kuulo- tai tarvittaessa vaikka näköyhteyden päässä lähimmästä autotiestä. Tai etsi vain jokin kaunis paikka ja ole siinä niin kauan kuin haluat, ei ole pakko kulkea.

Lähiluonto on lähellä, ja se on valtavan arvokasta

Löydän kuusien keskeltä kiven, jota en ole tavannut ennen. Vietän sen seurassa lopulta ainakin parikymmentä minuuttia seisoskellen ja kyykkien, näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaistejani hemmotellen. Kiven rosoista pintaa peittää uskomaton kirjo lokakuisen vehreää, kosteaa elämää. Erilaisia sammalia ja jäkäliä on kerroksittain, ja erotan pinnalta myös ainakin kaksi eri saniaislajia sekä muita metsän kasveja, joiden nimiä en tiedä. Kiven helmoilla kasvavat suppilovahverot syvässä sammalessa, ja murikan alla on vieläpä pieni onkalo.

Muistelen kreikkalaisen taruston Medusaa, jonka katse muutti ihmisen kiveksi. Mietin, että jos saisin itse kivenä näin upean metsäpaikan ja kasvitakin harteilleni, en keksisi ihanampaa kohtaloa kuoleman jälkeen.

Tuoreen raportin keskittyminen lähiluontoon on mielestäni erityisen arvokasta. Suomessa lähiluonto ei ole koskaan kaukana, ei edes pääkaupungin keskustassa, joten sen ”avun piiriin” lähteminen on melko monille vaivatonta, kunhan vain hoksaa, jaksaa ja uskaltaa lähteä.

Eikö olisikin pidemmän päälle ikävää, jos olisi jatkuvasti odotettava seuraavaa lomaa ehtiäkseen johonkin kauas imemään itseensä luonnon terveysvaikutuksia? Sen sijaan kultaakin kalliimpaa on, että jokainen meistä tiedostaa ja tunnustaa itselleen, että ihan tavallinen, arkenakin saavutettava lähiluonto kyllä elvyttää meitä, vaikka kyse olisikin lähimmästä metsästä eikä vain maan komeimpien tuntureiden huipuista.

Ja mitä enemmän luontoa ympärillä on, sen parempi, sanoo tuore raportti:

”Helppo pääsy viheralueille näyttää kuitenkin suojaavan ylipainolta, lihavuudelta ja kakkostyypin (eli usein vanhemmalla iällä saadulta) diabetekselta. Tämä pätee aikuisiin. Lasten kohdalla vastaavaa yhteyttä ei ole havaittu, sillä lapsia on tutkittu vasta vähän.”

Lähde: HS.fi

Tutkimusraportissa todetaan myös, että masennusriski pienenee kun muuttaa alueelle, jossa on enemmän lähiluontoa. Itsekin olen valinnut asuinpaikakseni syvän maaseudun Salossa, ja kiitän siitä itseäni joka päivä. Minkä lähipalveluissa häviän – lähikauppaan on matkaa 10 km ja lähimpään kaupunkiin 35 km – luonnonläheisyydessä koen voittavani moninkertaisesti.

Lähiluonto on arvossa arvaamattomassa etenkin kaupungeissa, joissa ihmisiä on paljon ja luontoa ei ole enää yltäkylläisesti jäljellä. Jo kotiympyröissäni koen sydäntäkorventavaa ahdistusta aina, kun näen hakkuita tehtävän yhtään missään, enkä haluaisi edes kuvitella rakkaimman lähimetsäni kohtaloa, ellei se olisi luonnonsuojelualue. Olen tutustunut lähimetsiin viiden kilometrin säteellä kattavasti paitsi silkasta uteliaisuudesta, myös muun muassa siksi, että jos yksi niistä joskus hakataan alas, muut toimivat minulle yhä lohtuna ja voimapaikkoina.

Voin vain kuvitella kaupunkilaisten tuskaa, kun vähätkin lähimetsät ovat jatkuvan uhan alla. Muuttaisiko uusi raportti tämän kehityksen suuntaa?

”Kaupunkiluontoa ei saisi kasvukeskuksissa enää vähentää, vaan kaavoituksessa sitä pitäisi säästää. Samoin rakentamistavat pitäisi saada olemassaolevia puita säästäväksi.

”Se maksaa terveyspuolelle, jos kaupungin lähimetsä kaadetaan. Ja jos luonnon kerran kuluttaa pois, sen lisääminen on vaikeaa ja kallista. Helpompaa ja halvempaa olisi säästää olemassaolevaa luontoa”, sanoo johtava tukija Jaana Halonen THL:stä.”

Lähde: HS.fi

Suosittelen: opi tuntemaan lähiluontosi

Lokakuinen päivä matelee samaa tahtia kanssani, eli hitaasti. Ajantajuni on utuistunut, mutta ei kadonnut – tiedän sen mikä on tarpeeksi, eli että valoisaa aikaa on kosolti vielä jäljellä. Jatkan matkaani kallion laelle paksujen kilpikaarnamäntyjen luokse. Iloisena yllätyksenä parvi töyhtötiaisia tulee tutkimaan minua vain muutamien metrien päähän kimeästi piipittäen, kunnes jatkaa matkaansa. Tiedän varsin hyvin myös korppien pitävän minua silmällä.

Vaikka tarkalleen ottaen olen juuri nyt itselleni uusilla jalansijoilla, on tämä metsä, josta nämä kuvatkin ovat, kuitenkin isommassa kuvassa tuttu. Olen maleksinut täällä niin paljon. Tunnen alueen mittasuhteet ja tiedän, missä ilmansuunnissa lampi ja koti ovat. Tiedän myös, miten metsäautotiet ja purot risteilevät tällä alueella ja miten voin hyödyntää niitä tietääkseni missä olen ja minne mennä. Tiedän siis, että en voi eksyä tai jos eksyn, osaan kyllä kotiin vaikka sitten kiertotietä. Tämä on mielestäni yksi lähiluonnon tuntemisen annista; kun tuntee lähiluontonsa, on siellä olo rentoa. Mahdollinen hermostus eksymisen pelosta jää pois. Ei tarvitse lukea karttaa eikä kulkea aina samoja reittejä, vaan voi kulkea juuri niin kuin kulloinkin haluaa ja antautua metsässä kuljeskelun flow-tilaan.

Saavun lopulta lammen rantaan. Rantaheinikko hohtaa oranssina muutoin harmaassa päivässä. Muistan, kuinka kesällä uitin hikisiä jalkoja lammessa ja tutustuin lammenpohjaan jalkapohjieni tuntoaistin kautta. Tällä kertaa jätän sen välistä. Istun kuitenkin hetken, ja siinä mieleeni tulee vilkaista, kasvaako rantamättään uumenissa karpaloita. Niitä löytyykin pieni kourallinen lopulta popsittavaksi, hiukan raakoja ehkä vielä, mutta kuitenkin jo hyviä.

Herkuttelen marjat suuhuni, ja hetkeä myöhemmin nousen ylös. Seuraan tuttua puroa alas rinnettä ja iloitsen huomatessani, että uomassa on taas vettä kuivan jakson jälkeen. Hetken aikaa liotan käsiä hyisessä vedessä ja annan sitten ujon, kirkkaan virran näyttää minulle tutun suunnan takaisin kotiin.

En tiedä, kauanko lopulta meni aikaa, eikä sillä ole merkitystäkään. Oloni on elpynyt ja mieli valoisa.

Lopuksi

Yhteiskunnassa, jossa kaikenlaista suorittamista ja numeroilla mitattavaa aikaansaamista melko lailla ihannoidaan, voi tietysti olla vaikea sisäistää sitä, että luontoon harpatessasi oletkin täydellisen riittävä juuri omana itsenäsi, ilman, että sinun pitää näyttää tai todistaa kenellekään mitään.

Mutta se kannattaa uskoa. Ole yhtä lempeä itseäsi kohtaan kuin luontokin on. Ehkä viikottainen oleskelu lähiluonnossasi voi ohjatakin sinua siinä. Toivon sitä. Ainakin se on opettanut minua ja samalla olen oppinut näkemään, mikä elämässä on tärkeää onnen kannalta ja mikä ei.

Minusta siinä kaikessa piilee suuri toivon kipinä. Kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä juuri luonto ottaa meidät vastaan pyyteettä, eikä pelkästään ota vastaan, vaan myös hoivaa meitä, vahvistaa, piristää ja elvyttää. Tutkitusti.

Annetaan jokainen lähiluonnollemme se arvo, joka sille kuuluu. Avaa maastokartta jo tänään, etsi ensin kotisi (voit kirjoittaa vasemman reunan hakukenttään osoitteesi muodossa ’kadunnimi numero, paikkakunta’ (esim. Pallaksentie 1, Helsinki) ja ala sitten tutkia, missä kaikissa ilmansuunnissa lähiluontosi odottaa sinua joka hetki, joka päivä, kaikkina vuodenaikoina, todennäköisesti enintään vain satojen metrien päässä.

Sitten vain menet sinne, olet siellä ja annat luonnon hoitaa.