Aamuretki utuisen hiljaiseen Dagmarin puistoon, Raasepori

Syyskesän hiivittyä rannikon ylle ja arjen taas alettua monessa suomalaisessa perheessä, retkikohde toisensa jälkeen on hiljentynyt. Nyt eletään aikaa, kun kesäisin suosittujakin paikkoja on mahdollista kokea omassa rauhassa ja kuitenkin vielä lämpimän lempeällä kesäsäällä. Me lähdimme maanantaina Dagmarin puistoon kivenheiton päähän Tammisaaresta. Saimme paikan kokonaan itsellemme aamupäivän rauhallisen luontoilun ajaksi.

Dagmarin puisto

• Kohde kartalla
• Reitti lähteelle 800 m/suunta, lisäksi paljon polkuja lähiympäristössä
• Tulipaikka: ei
• Esteetön: osittain
• Saapuminen autolla: P-alue Leksvallintiellä
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Maanantaiaamut eivät todellakaan ole minun juttuni. Vaikka minulla on ihana työ ja vaikka lepään ja virkistyn viikonloppuisin varsin tervehenkisesti, niin maanantaiaamuisin mieli vain ei ole kovin aurinkoinen. Niinpä kun kollegani sopivat meille yhteisen aamuretken juuri maanantaihin, mietin aluksi, että toivottavasti en pilaa heidän retkeään harmailla energioillani. Kävi kuitenkin niin kuin järjellä ajateltuna odottaa saattoi, eli liki samassa hetkessä kuin astuin autosta metsän keskelle, maanantaikänkkäränkkä haihtui päästä männikön raikkaaseen ilmaan.

Olimme saapuneet Dagmarin puiston parkkipaikalle, ja ympärillä levittäytyi kaunis, yön jälkeen vielä tuoksuvan kostea ja vilpoinen metsäluonto. Koska en ollut käynyt täällä aiemmin, minulla oli ensikertalaisen etu mukanani: kaikki oli uutta.

Auringonvalo siivilöityi pilvien raosta ja mäntyjen lomasta kuntalle. Ilmassa leijui pehmeä merenrannan aamu-utu, joka sai varjoisat metsän kolkat näyttäytymään pehmeän sinertävinä. Maahan osuessaan aurinko houkutti esiin kanervien ja ruskaan kääntyneiden mustikanvarpujen vaalean- ja viininpunaiset sävyt, sammalpeitteen kellanvehreyden ja puolukoiden lehdet, jotka kiiltelivät tummanvihreinä mattoina punaisia marjoja kannellen.

Leveä, tasainen väylä houkutteli eteenpäin, mutta metsän taianomaisuus ympärillä sai hidastamaan askeleita. Nuuhkin ilmaa välillä silmät kiinni – siinä tuoksui havun ja syyskesän lisäksi meri – ja kyykyistyin kuvaamaan metsää ja sen kunttaa kauniissa vastavalossa.

Dagmarin puiston päätähti on Dagmarin lähde, jonka taustoista voi lukea Retkipaikan ihkaensimmäisestä Dagmarin puistoa esittelevästä jutusta vuodelta 2015. Lyhyesti: vuonna 1847 syntyneestä Tanskan prinsessa Dagmarista tuli Venäjän keisarinna, ja hän nautti tästä paikasta lomamatkoillaan. Vuonna 2017 Dagmarin puiston tarinassa kääntyi uusi sivu, kun Fiskars kunnosti omistamansa alueen ja lahjoitti sen 100 vuotta täyttävälle Suomelle.

Olimme saapuneet lähteelle ja kuuntelimme sen lirinöitä ja lorinoita. Vesi pudottautui alas portaittain, ja jokaisella portaalla oli selvästi oma äänensä. Katselin pitkään, kuinka kristallinkirkkaat ja jääkylmät pisarat helmeilivät hetken veden pinnalla ennen sulautumistaan takaisin puroon jatkaakseen matkaansa kohti merta. Saniaiset ja sammalet ympärillä olivat hypnoottisen vihreitä ja vehreitä, katse ja mieli upposivat niiden yksityiskohtiin pitkäksi aikaa. Parhaita olivat ne hetket, kun aurinko osui lähteeseen ja sai veden piirtelemään kultaisia valokehiä hienolle hiekkapohjalle.

Lähteen ensimmäiset lirinät ovat ylhäällä rinteessä, metsän keskellä. Sieltä reitti johdatti meidät puroa laiskasti seuraillen alas kohti rantaa. Lähdelahti eli Källviken oli kaunis – olin kuvista nähnyt sen kauneuden, mutta olihan se luonnossa vielä aivan omaa luokkaansa. Parasta oli, että me olimme ainoat rannalla.

Irtauduimme hetkeksi kukin omiin touhuihimme. Yksi ihaili lähteen vettä, joka rannassa lasketteli kivistä tehtyyn altaaseen ennen kuin valahti mereen. Toinen katseli maisemia laiturilta, ja minä riisuin kengät ja sukat ja käärin housunlahkeet ylös, jotta saatoin kahlata meressä. Hienolla hiekkapohjalla oli ihana tassutella, tuntui hyvältä saada vettä ja hiekkaa varpaiden väliin. Vesi lähellä lähteen laskukohtaa oli jäätävän kylmää. Kuljin monta kertaa edestakaisin vain tunnustelemassa vettä jaloillani ja kuuntelemassa oman kahlaamiseni ääntä. Välillä pysähdyin kasvot kohti merta ja tunnustelin ilmaa iholla. Kesän ääniä, oloja ja tuoksuja. En haluaisi päästää niistä irti ollenkaan.

Taivas alkoi vetäytyä eheämpään pilvipeittoon ja auringonsäteet kävivät yhä harvemmiksi ja ohuemmiksi. Tassuttelin pois merestä, pyyhkäisin kädellä jaloista suurimmat pisarat pois ja tasapainottelin sukat ja kengät takaisin jalkaan. Jatkoimme matkaa rannan myötäisesti kohti kallioista niemeä, johon oli parkkipaikan kartan mukaan merkitty näköalapaikka.

Leveä polku johdatti rantaviivasta hetkeksi humisevan metsän syliin. Nyt ympärillä ei ollut enää avaraa männikköä, vaan monipuolisempaa havumetsää keloineen, konkeloineen ja nuorempine puineen, satunnainen pihlaja tai muu lehtipuu sekä uhkeat kanervapensaat väriä tuomassa. Hengitin kanervien tuoksua ja ihailin mustikan viininpunaista ruskaa. Satunnaisia marjojakin löytyi vielä, monet olivat yhä napakoita ja maukkaita. Hiljalleen sormet sotkeentuivat purppuraan matkan edetessä, ja keho sai ravintoa ja hyviä metsän mikrobeja.

Kallion otsalta näkymä tosiaan kantoi kauas. Tunnistimme horisontista Tammisaaren vanhan vesitornin. Tuuli pääsi nyt puhaltamaan navakammin, se oli kostea ja ihanan viileä, merellinen ja lempeä. Avasin hiukset ja käänsin niskan kohti tuulta, tuntui hyvältä antaa ilman viilentää päänahkaa paksujen hiusten juurella. Näitä suloisia hetkiä en voi talvella kuin ikävöidä.

Metsän kautta lähdimme palailemaan takaisin päin.

Sisämaassa kulkeva polku kutsui ennemmin askeltamaan kuin pysähtymään, mutta paikka paikoin kukat, hienot kuolleet puut ja ennen kaikkea kuparisena kiiltelevä vaskitsa pääsivät huolellisen ihailun kohteeksi. Vaskitsa oli pieni, ja häneltä oli hännänpää kadonnut jonnekin. Ujosti hän luikerteli polun reunasta varvikon turviin puolukoiden ja kanervien juurelle.

Seurasimme vielä yhtä lisäpolkua, joka johdatti metsään Källvikenin vastakkaiselle puolelle äskeiseen kallioniemeen nähden. Näköalat kohti Tammisaarta aukenivat puiden välistä, ja uskon erottaneeni sieltä myös Ramsholmenin rantakalliot.

Läheltä rantaa löytyi Keisarinpöytä – kiviset pöytä ja penkki. Työkaverit tutkivat ilmestystä mielenkiinnolla, oma huomioni oli enemmän meressä ja sen tuoksuissa, avaruudessa ja äänissä.

Autolle palattua en saattanut enää uskoa, että maanantaikänkkäränkkää oli koskaan ehtinyt ollakaan. Luonto on tehokas ase kääntämään harmaan mielen valoisaksi, voimattoman kehon vetreäksi, väsymyksen virkeydeksi ja tylsyyden uteliaisuudeksi. Ehkä pitää ottaa tästä tapa ja huolehtia siitä, että maanantaiaamuisin ennen töiden alkua teen edes pienen kierroksen luonnossa.

Lue seuraavaksi

Tunsin olevani vähintään Ahvenanmaalla – Tammisaaren syksyinen rauha ja ruska ovat kuin ihanasta postikortista

Kesäretki suon ja järvenrantakallioiden luo: Teerisaari Teijon kansallispuistossa Salossa

Retkipäivä 700-vuotiaalla Karjaalla: 11+1 kohdevinkkiä eri makuun