Yön yli -retki talvisessa metsässä ilman telttaa, revontulien tanssiessa taivaalla

Oletko koskaan kokeillut yöpymistä metsässä ilman perinteistä majoitetta, telttaa, tarppia tai riippumattoa? Itse olen eri tilanteissa yöpynyt metsässä ja myös erämaassa milloin lumikammissa tai -kuopassa, itse rakennetussa majassa sekä jonkinmoisissa luonnon muovaamissa suojissa. Tuohan se kieltämättä retkeilyyn melkoisia extreme-viboja monen mielestä, mutta itse näen sen myös eräänlaisena harjoitteluna, jotta selviän, jos jostain syystä menettäisin majoitteeni. Eihän siihen tarvita kuin yksi bensakeitinpalo teltassa, niin olet mahdollisesti ilman majoitetta keskellä lumista erämaata.

Lähdin eräänä lumisena ja pakkasen puremana viikonloppuna erätoverini Elinan kanssa retkeilemään ihan tavalliseen metsään yhdeksi yöksi, mutta ilman telttaa, tarkoituksena nukkua makuupussissa havupedillä kuusen suojissa. Tässä jutussa kuullaan myös Elinan mietteitä hänelle täysin uudesta kokemuksesta.

Kuun loisteessa kohti leiripaikkaa

Alkuviikosta Elinan puhelimeen kilahti seuraavanlainen viesti; ”Nyt olis vähän erilainen retki tiedossa, yö kuusenperseessä, lähdetkö mukaan? Terveisin: Kristina.” Ja tokihan Elina lähti! Tällaista ei ollutkaan tullut aiemmin kokeiltua, vaikka öitä laavuilla ja teltoissa oli kertynyt kaikkina vuodenaikoina. Taivasalla talvipakkasella nukkumista Elina ei kuitenkaan ollut koskaan kokeillut ja ajatus tuntui kiinnostavalta.

Sää tähän retkeen oli täydellinen; noin kymmenen astetta pakkasta, lunta leijaili hiljalleen, tuulta ei nimeksikään. Kuu valaisi metsän sinisellä valollaan, muka vuoden pimein aika!

Elina:

Lähdimme rinkat selässä kohti leiriytymispaikkaamme, jonka Kristina oli aiemmilla retkillään todennut hyväksi. Kahlasimme lumessa kohti korkeaa mäkeä, jonka laella kasvoi mäntyjen lisäksi tiheää kuusikkoa. Lumessa tarpoessa pienikin matka voi tuntua kaksin verroin pidemmältä. Mukanamme meillä tosiaan oli rinkoissa vain ruokaa (ruokailuvälineet ja puukot), otsalamput, vaatetta, makuupussit ja lampaantaljat. Muutama kuiva puuklapi oli kyllä myös otettu mukaan, ihan vain mukavuussyistä. Lunta leijaili ilmassa hiljalleen, ja täysikuu valaisi lumisen metsän niin, että otsalamppua ei olisi välttämättä tarvinnut laisinkaan laittaa päälle. Kaiki kietoutui siniseen, lumiseen pimeyteen.

Iltapuhteena nuotiohommia ja havupedin valmistelu

Ihan ensiksi mainittakoon, että havujenkeräily ja nuotionteko ei kuulu jokamiehen oikeuksiin (lisätietoa: metsa.fi), joten neuvottele niistä alueen maanomistajan kanssa. Lupa heltiää tai sitten ei, mutta nuotionteolle luvan saa varmimmin talvella, kun vaarana ei ole että koko metsä roihuaa huonosti sammutetun nuotion seurauksena.

Saapuessamme leiripaikallemme kuu jatkoi paistamistaan taivaalla kirkkaana, mutta jostain sateli myös hiljalleen lunta. Pakkanen oli kuitenkin kiristymässä, sillä nuotiota tehdessä hanskat oli jossain kohtaa otettava pois ja kylmä kipristeli sormenpäitä.

Kristina:

Tarkoituksenamme oli yöpyä metsässä täysin ilman telttaa tai muuta koottavaa majoitetta, niin sanotusti perinteisesti luonnehdittuna”kuusenperseessä” eli toisin sanottuna kuusen alla. Pohjana olisi tukku tiheitä havuja (ja niitä on oltava paljon!) sekä lampaantaljat, Elina sai myös taitettavan solumuovin. Talvella kylmästä maaperästä hönkii sellainen kalseus, että siihen on syytä varautua. Havu onkin tarpeeksi suurissa määrin kasattuna mainio eriste, jolla kyllä hengissä pärjää jo ihan yksinäänkin, mukavuus sitten on taas ihan toinen asia (kokeiltu on tätäkin versiota ja hyvin toimi). Itse kuuset eivät leiripaikassamme ylhäällä kallioilla olleet alaoksiltaan valtavan tiheitä, mutta keliolosuhteet huomioon ottaen aivan riittäviä tarkoitukseemme. Yöpymiseen olimme myös varanneet kunnon makuupussit; armeijan 4 vuodenajan pussin ja Mountain Hardwaren Laminan (-29C), joten aika järeällä kalustolla oltiin liikenteessä. Mitään tuntemattomia makuupusseja ei tällaisissa olosuhteissa kannatakaan alkaa kokeilla, ellei halua pahimmassa tapauksessa yöllä kävellä ympyrää kaikki ääriosat jäässä.

Talvisilla pakkaskeleillä lämmönsäilyttäminen kehossa onkin äärimmäisen tärkeää. Kaikki alkaa tietysti nuotiosta ja sen sytyttämisestä. Harva kuitenkin ajattelee, että nuotio täytyy myös pitää hengissä. Iso osa iltaa kuluikin nuotiota ruokkiessa ja sen liekkiä vahtiessa. Pienessä leiripuuhastelussa tuli myös tarpeellista liikettä, mikä omalta osaltaan vähensi pakkasen purevuutta.

Kaikki pakkasessa tarvittava lämpö ei kuitenkaan tule pelkästään pukeutumisesta, liikkumisesta tai ulkoisesta lämmönlähteestä, vaan ravinnolla on myös suuri merkitys palelemisessa. Vajaaenergisenä saa yöllä taatusti vaivakseen kylmähytinän, mikä ei ihan heti mene ohi. Siksipä talvella makuupussiin jemmattu suklaapatukka tai pähkinäpussi ei ole liioittelua, varsinkaan ulkona yövyttäessä. Niinpä valmistimmekin itsellemme nuotiolla oikein kunnon iltapalan, johon kuului pekonia, munakasta, halloumia, lihapullia, joulutorttuja ja viimeisenä myös irtokarkkeja ja pähkinöitä.

Nuotiolla kykkiessäni huomasin kännykän värähtävän taskussani ja kaivoin sen esille. Revontuliäppi se siellä ilmoitteli, että illan ja yön aikana saataisi olla reposia tiedossa.

Revontulien tanssi yötaivaalla

Nautittuamme nuotiolla todella tukevan iltapalan, jäimme tähyilemään öiselle taivaalle. Koska missään ei näkynyt asutuksen aiheuttamaa ”valosaastetta”, saatoimme havaita hennon viivan taivaalla ja reposten alkavan muodostua. Ja yhtäkkiä ne olivat siinä, kaikissa väreissään. Taivaan kansi suorastaan räjähti täyteen väreileviä liekkejä, ja tuijotimme aina yhtä hämmästyneenä niiden tanssia. Kumpikin meistä oli saanut tiedon kännykkäänsä mahdollisista revontulista, mutta olimme odottaneet jotain paljon laimeampaa. Nyt yläpuolellemme pimeässä metsässä tanssi lukuisia eri värejä, ja välillä ne ilmestyivät esiin liekkeinä, toisinaan taas serpenttiinimäisenä väreilynä. Parhaita luontohetkiä ovat yleensä ne, jotka tulevat spontaanisti ja odottamatta. En tahtonut millään laskea katsettani taivaalta, niin upealta hetki tuntui. Ympärillä oleva luminen metsä oli aivan hiljainen.

Kristina:

Lopulta taivaalla liitäneet reposet alkoivat laimentua, ja maltoimme kömpiä kuusen alle makuupuseihimme. Nukkumaan mennessä Elina joutui hyvän tovin etsimään mukavaa asentoa, eikä armeijan makuupussikaan heti tuonut aivan auvoista nukkumatunnelmaa. Kylmää hohkasi edelleen maaperästä selkäpuolelle, havujen lisäksi Elina sai alleen lopulta myös ohuen solumuovipatjan. Itselleni riittivät kuusenhavut ja lampaantalja. Toki on aina mahdollista, että lämpimäänkin makuupussiin jää niin sanottuja ”kylmiä pisteitä” sinne tänne. Tämä voi johtua useastakin eri asiasta. Itse ratkaisimme tilanteen tunkemalla ylimääräisiä hanskoja, huiveja ja pipoja makuupussiemme kylmiin kohtiin ja näin saimme tilanteen oikein hyvin haltuun.

Jäinen metsä paukahteli ja naksahteli ympärillämme. Se ei siis ollutkaan niin hiljainen, kuin ensi näkemältä vaikutti. Jostain kaukaa kantautui metsästyskoiran haukunta, ja mietin hiljaa mielessäni sen metelin pitävän hyvin alueen ilvekset ja sudet poissa leiristämme. Tosin, vaikka ne siinä yöllä hiipailisivatkin, niin olimme illan aikana kierrelleet lähimaastoa niin paljon, että laskutaidottomat petoeläimet todennäköisesti päättelisivät hajujäljistä ihmisiä olevan paikalla paljon enemmän kuin kaksi. Niinpä lopulta nukahdimme kuusen oksien kätköihin, jäisten honkien paukahdellessa ympärillämme muuten hipihiljaisessa metsässä. Koiran haukuntakin oli tauonnut.

Aamutoimet rapeassa pakkassäässä

Kristina:

Yleensä kylmin hetki on auringonnousu, ja niin se oli tälläkin kertaa. Ilma suorastaan väreili pakkasesta oikoessamme kankeita jäseniämme makuupussien suojissa. Elina oli nukkunut yönsä vaihtelevasti, mutta niin hänellä oli kertomansa mukaan tapana nukkua ylipäätäänkin ulkona. Uni oli tullut silloin tällöin torkahdellen, mutta kuusi oli silti tarjonnut mukavan ja suojaisan tuntuisen pesän nukkumista varten. Itse olin tapani mukaan nukkunut suurimman osan yötä kuin tukki, vaikka heräsinkin aamulla varpaanpäät tunnottomana muuten lämpimässä makuupussissani.

Ryhdyimme nopeasti sytyttelemään nuotiota aamutoimia varten, sillä väkisinkin kroppaan hiipinyt energiavaje sai kehon ääriosat tunnottomaksi kylmästä.

Mietimme Elinan kanssa myös sitä, miksi olimme päätyneet molemmat kylmiin varpaisiin illan energiatankkauksesta huolimatta? Olimme juuri edellisenä talvena olleet hiihtovaellusoppaina Pohjois-Lapissa yhdessä, ja silloin oli joka ilta vedetty teltan absidissa ruokana pekonia voissa. Eikä ollut yhtenäkään aamuna varpaat jäässä. Nyt oli jätetty voi pois, koska ajattelimme, ettei ole ”tarpeeksi kylmä”. No taisi kuitenkin olla.

Nuotio syttyi pakkasen kiristyttyä huomattavasti edellistä iltaa nahkeammin, mutta heti saatuamme lämmintä ruokaa ja juomaa, alkoi kehon ääriosien (sormet, varpaat) tunnottomuus väistyä. Talvella on aina yllättävää, kuinka paljon energiaa ihminen voi kuluttaa pysyäkseen lämpimänä. Ja se on siis todella paljon.

Mutustelimme molemmat lampaantaljoilla istuen aamupalaamme ja nautimme lämmön palaamisesta raajoihin. Nuotio paloi kituisasti, mutta silti lämmittäen tarpeeksi. Keskustelimme samalla kokemuksestamme, ja Elina kertoi reissusta jääneen ehdottomasti positiivisen fiiliksen. Olimme samoilla linjoilla myös kokemuksen turvallisuusarvosta, onhan retkeilijän hyvä osata toimia talviolosuhteissakin, jos jostain syystä jää ilman majoitettaan. Itse tarjoan näitä oppeja myös eräoppaan työssäni erilaisilla erätaito- ja retkeilykursseilla ympäri vuoden. Yksi tärkeimpiä asioita onkin mielestäni retkeilyn turvallisuuden lisääminen ja kehittäminen. Kaikki me toki teemme virheitä, myös itsekin, mutta niistä kannattaa oppia, niin virheet eivät jatkossa mahdollisesti muodostu kohtalokkaiksi. Hyvin suunniteltu retkeily ylipäätään on yleensä turvallista, myös talvella. Kaikenlaisiin skenaarioihin on kuitenkin hyvä varautua ja ne on hyvä tiedostaa.

Elina totesi naurahtaen, että ”kuusenperseessä” nukkuminen tuskin muodostuisi hänen vakiotalviretkeilytavakseen, mutta se oli ehdottomasti kokemisen arvoista. Nyt hän tiesi selviytyvänsä talvisessa metsässä ilman majoitetta, jos sellainen tilanne sattuisi tulemaan retkillä eteen.

Aamupalan jälkeen sammuttelimme nuotion huolellisesti ja purimme yöpymispaikkamme. Lopulta heitimme rinkat selkäämme ja ryhdyimme kahlaamaan pehmeässä lumessa kohti sivistystä. Ilmassa väreili pieniä lumihiutaleita auringonsäteitä vasten. Mietin mielessäni, että tämä retki onnistui todella hyvin, mahtavien revontulien kruunattua yllätyksenä vielä koko reissun.