Yksinvaellus – mikä siinä kiehtoo ja voiko kenestä tahansa tulla yksinvaeltaja?

Aluksi haluaisin mainita, että tämän artikkelin yksinvaellus tarkoittaa useamman päivän tai yön yli -retkiä, ei niinkään yksin päiväretkeilyä johonkin suosittuun kohteeseen. Aion myös kirjoittaa yksinvaelluksesta hieman niin sanotusti naisnäkökulmasta, mitä se nyt ikinä sitten käsittääkään. Itse ajattelen retkeilijöitä useimmin vain retkeilijöinä ja kiinnitän jopa enemmän huomiotani heidän varusteisiinsa, kuin sukupuoleen. Lieneekö se nyt sitten korona-ajan retkeilybuumin tuotosta vai mitä, mutta yksinvaeltamisesta ainakin asiakkaani (olen ammatiltani myös eräopas) kyselevät nykyään paljon. Ja eikä siinä mitään, onhan se vallan hienoa loppupeleissä. Omaankin kokemustenkoriin on kerääntynyt aivan mahtavia luontokokemuksia, mutta myös niitä vähemmän kivoja survival-tyyppisiä kokemuksia, joita en todellakaan tilannut, mutta sain silti.

Monesti myös ihmiset kyselevät minulta, että miten uskallan naisena vaeltaa erämaassa tai metsässä yksin. Kuten joissain aiemmissa kirjoituksissani mainitsin, erämaassa harvemmin kohtaa ylipäätään ketään ja jos kohtaakin, niin yleensä toisen varsin samanhenkisen retkeilijän. Omilla retkilläni liikun myös yleensä sellaisilla alueilla, joissa on mahdollista liikkua suosittujen reittien ja polkujen ulkopuolella. Varsinkin kotiseudullani, tiheässä pirkanmaalaisessa havumetsässä, on hyvin harvinaista kohdata toista ihmistä, ellei ole jonkinlainen metsästyskausi meneillään. Eläimiinkin olen retkilläni törmännyt enemmän kuin toisiin ihmisiin. Eläinbongauksiin on kertynyt metsälintujen lisäksi ihan oikeaa karhua, sutta ja hirveä. Nekin ovat kuitenkin rynnänneet puskat ryskien pakoon minut huomattuaan.

Mikä teki minusta yksinvaeltajan?

Kirjoittelin hetki sitten Retkipaikkaan jutun erämaavaelluksen turvallisuusasioista, jotka tulee huomioida yksinvaellusta suunnitellessa. Osa näistä jutuista pätee myös ihan yksin metsässä liikuttaessakin, kuten vaikkapa se, että kerro edes yhdelle toiselle ihmiselle, mihin olet menossa. Monia ihmisiä kuitenkin pelastetaan vuosittain ihan eteläsuomalaisistakin metsistä. Jonkinlainen ensiapupakkaus kannattaa myös kulkea mukana.

Yksinään voi suunnata pidemmälle retkelle ihan tavalliseenkin metsään.

Ensimmäinen oma, pidempi retkeilykokemukseni yksin on entiseltä kotiseudultani ja olin tuolloin reilusti alle 20-vuotias. Meno oli sen mukaista, koska omat mallit retkeilyyn olivat tulleet lähinnä isän Lapin-retkistä ja marjastamisesta. Esimerkiksi varusteet ja ylipäätään niiden hankkiminen oli tuolloin vielä hyvin vaikeaa, ja kaikki retkeilykampe painoi aivan tuhottoman paljon. Siitä huolimatta heitin isäni vanhan putkirinkan selkääni ja suuntasin metsään. Vaatteina olivat reisitaskuhousut ja puuvillahuppari. Rinkan sisällä oli vähän sitä sun tätä, ei ainakaan mitään kovin järkevää tai kevyttä. Armeijan vanha makuupussi onneksi kuitenkin suojasi syksyiseltä hypotermialta.

Nuoruuden innossani kävelin kuitenkin melko kehnot lenkkarit jalassa lähes 20 kilometriä ja pääsin perille määränpäähäni, puoliksi lahonneelle vanhalle laavulle. Kun sitten tuolloin vetäydyin märissä vaatteissa makuupussiin yöpuulle, kieltämättä möröt ja kummitukset vilisivät mielessä. Taskulamppua ei tietenkään ollut, otsalampusta puhumattakaan, joten oli vain pakko kestää täysin pimeää ja hiljaista metsää. Itsensä voittamisen tunteessa oli kuitenkin jotain todella hienoa; minä pystyin tähän, vaikka aluksi pelkäsinkin.

Nykyään ovat onneksi jo retkeilytarvikkeetkin itsellä hieman paremmassa kuosissa, kuin aiemmin.

Vapaana ja yksin

Näistä hetkistä tähän päivään onkin sitten kuljettu pitkä ja mutkainen polku.

Nuoruuden yksinretkeilykokemusten jälkeen retkeilin ja vaelsin sosiaalisena ihmisenä pitkään vain toisten ihmisten kanssa. Luulin, että pidemmällä yksinvaelluksella lopulta pimahtaisin totaalisesti ja alkaisin puhua suurin piirtein kiville. Samalla kuitenkin huomasin kaipaavani yhä enemmän omaa rauhaa myös vapaa-ajan retkilläni. Niinpä nykyään retkeilen paljonkin yksinäni, ja en silloin yleensä edes juuri päivitä someen, mitä olen tekemässä. On jotenkin hyvin kiehtovaa ja rauhoittavaa olla hetki irrallaan kaikesta, eikä olla kaikkien saatavilla koko ajan.

Suosittelen yksinvaellusta myös lämpimästi kaikille jotka tekevät haastavaa, ihmisläheistä työtä, sillä se tunnetusti imee energivarastot nopeasti tyhjiksi. Itse palaudun monesti juuri luonnossa parhaiten; kiireisen työpäivän jälkeen (ja nyt en puhu eräoppaan työstä) on mahtavaa suunnata luontoon lataamaan akkuja. Luonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta on nykyään olemassa jo ihan tieteellistäkin tutkimusta.

Auringonlasku ennen nukkumaanmenoa.

Tunturituulen kutsu ja metsien kätkemä

Itselleni on tähän mennessä kertynyt kokemusta yksinvaeltamisesta kaikkina vuodenaikoina ja niin metsässä, kuin tunturissakin. En silti kulje ympäriinsä väittämässä, että olisin kaikkein kokenein ja paras yksinvaeltaja. Tiedän paljon itseäni taitavampia ja otan heiltä mielellään neuvoja vastaan yhä edelleen. Mukavaa on ollut myös huomata, että somen ja internetin kehityksen myötä ihan asiallistakin retkeilytietoutta on helpommin kaikkien saatavilla. Tosin, lähdekriittinen kannattaa aina lukiessa olla ja miettiä, minkälainen kokemus kirjoittajalla itsellään asiasta on. Itsekin seuraan monia pitkän linjan retkeilijöitä somessa, sekä suomalaisia, että ulkomaalaisia. Lopulta suunnittelen kuitenkin vapaa-ajan retkeni itselleni sopiviksi. Jos joku toinen pystyy patikoimaan läpi Sarekin erämaan yksin, en lähde sitä heti yrittämään perässä.

Tunturissa päivä on talvella lyhyt.

Yksinvaeltamisessa on fyysisten ulottuvuuksien lisäksi myös oma henkinen puolensa. Vaikka luonnossa liikkuminen tutkitustikin laskee stressikertoimia, niin olet siellä myös ajatuksiesi kanssa täysin yksin. Niitä ei voi pitkällä yksinvaelluksella jakaa retkeilykumppanille, vaikka mieli tekisi. Olen itse muutaman kerran lähtenyt yksinvaellukselle hyvin stressaavasta tilanteesta, ja erämaassa yksin ajatustensa pyörittely kieltämättä oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Monesti oman sisäisen äänensä kuuntelu yksin leirinuotiolla voi olla myös terapeuttinen kokemus. Kukaan ei keskeytä ajatusten virtaa, ja voit rauhassa keskittyä pohtimaan asioita. Omalla kohdallani yksin luonnossa vietetyt hetket monesti selkiyttävät asioita, ja palatessani tiedän kuinka minun tulee ongelmani kanssa toimia. Yksinvaelluksen syvimpiä olemuksia lieneekin oman, todellisen itsensä kohtaaminen ilman kiirettä.

Yksi hienoimpia luontokokemuksiani lieneekin yksin tehdyltä hiihtovaellukselta pohjoisesta (sen ei edes alun perin pitänyt olla yksinvaellus), missä laskin tunturin rinnettä suksilla ja ahkio perässä alas pieneen tunturien väliseen laaksoon. Huomasin vasta alhaalla liikettä kimaltavan hangen päällä. Pysähdyin hiljaa paikoilleni ja huomasin lumella komean tunturipöllön, joka siristeli minulle silmiään ja piteli otteessaan pikkuista sopulia. Laskin mielessäni sekunteja, ennen kuin pöllö lehahti saaliineen läheisen kuusen oksalle.

Sininen, violetti ja purppurahetki.

Nainen yksinvaelluksella

Naisten tarpeet ja huomioitavat asiat ovat pitkällä, yksin tehdyllä vaelluksella aivan samoja kuin miehilläkin. Eli:

  • huolehdi turvallisuudestasi
  • valitse itsellesi sopiva kohde ja maasto
  • valmistaudu juttelemaan lähinnä itsesi kanssa.

Kokeneet retkeilijät Minna Jakosuo (@minna_jakosuo) ja Jaakko Heikka (@jaakkoheikka) toivat hiljattain Instagramissa aihetta esille: ”Ainoa miesten ja naisten välinen ero erämaassa on se, että toiset pissaavat seisaaltaan ja toiset eivät. Lopulta, tarpeeksi kovassa tuulessa, kaikki pissaavat kyykyssä.” Tämä pitää muuten aivan täysin paikkansa, avotunturien kova tuuli ei huomioi sukupuolten välisiä eroja.

Nykyään monet naiset liikkuvat hyvin rohkeasti luonnossa yksinään ja heillä on siihen myös tarvittavat taidot. Mikään ei ole siis esteenä suuntaamaan pidemmille vaelluksille. Varsinkin erämaa-alueilla, polkujen ulkopuolella voi olla pienoinen ihme, jos ylipäätään kohtaat toisen ihmisen. Silloinkin kohtaaminen on monesti kummankin puolelta sekoitus ilahtumista ja hämmennystä, koska molemmat ovat ehkä kuvitelleet olevansa alueella ihan yksin.

Pidemmällä retkellä oma pointtini on monesti juuri yksin oleminen, ja silloin en yleensä edes hakeudu autiotupien läheisyyteen, vaan nukun yksin teltassa. Silloin voin rauhassa määritellä omat aikatauluni, eikä minun tarvitse herätä toisten kolisteluun.

Hiihtovaelluksessa ei kauneuspisteitä jaella, yksinkään ollessa.

Joskus voi kuitenkin saada retkillään yllättävää seuraa, vaikka olisi luullut olevansa yksin. Jokin aika sitten olin erämaaretkellä talviolosuhteissa. Olin illalla nauttinut valtavan hienoista revontulista ja kokenut pikku telttani kanssa kunnon lumimyräkän tunturissa, vaikka Inreachin säätiedote oli luvannut ihan kohtuullista keliä. Aamulla kaivauduin lumen seasta telttoineni ja pakkasin kamppeeni ahkioon.

Hiihdellessäni jälleen alas tunturin rinnettä, kohtasin alhaalla yllätyksekseni kaksi ulkomaalaista nuorta miestä suksineen ja ahkioineen. Yritimme kommunikoida kirpeässä pakkasilmassa keskenämme, mutta valitettavasti meillä ei juurikaan ollut yhteistä kieltä. Sen verran ymmärsin kuitenkin miesten jutuista, että he olisivat halunneet saattaa minut takaisin sivistyksen pariin. Yritin esittää heille kaikilla mahdollisilla eleillä olevani täysin kunnossa, mutta molemmat näyttivät varsin epäileviltä. Lopulta tuskastuin hieman tilanteeseen ja lähdin vain itsekseni hiihtämään kohti suunnittelemaani reittiä. Hetken kuluttua huomasin miesten hiihtävän kannoillani, joten esitykseni täysin kunnossa olemisesta ei ollut tainnut ihan mennä läpi. Hiihdettyämme noin 10 kilometriä kiltisti peräkanaa erämaan talvisessa hiljaisuudessa, saavuimme syrjäisen autiotuvan pihalle. Paikalla oli myös muita talviretkeilijöitä, ja miehet vaikuttivat suorastaan ilahtuneilta saatuaan ”pelastettua” minut erämaasta ihmisten ilmoille.

Valkoinen hiljaisuus.

Ymmärsin täysin, että kaikissa maailmamme kulttuureissa naiset eivät vaan yksinkertaisesti hiihtele yksin erämaissa, mutta päätin silti herätä teltasta seuraavana aamuna lähtööni niin aikaisin, että ”pelastajani” nukkuisivat vielä varmasti syvää ruususen unta. Seuraavat kolme päivää sainkin sitten nauttia ihan vain omasta seurastani, muutamaa Inreachiin tipahdellutta viestiä lukuunottamatta. Palasin lopulta sivistyksen pariin ihan hyvissä voimissa ja mieli kirkkaana.

Mietin myös paljon kohtaamistani erämaassa; olisivatko nuoret miehet toimineet niin kuin toimivat, jos olisin ollut nuori, suomalainen mies? Ehkäpä, he saattoivat olla todellakin vain huolissaan toisen ihmisen pärjäämisestä lumimyrskyn jälkeisessä erämaassa. Loppujen lopuksi, oli totuus mikä tahansa, heidänkin tarkoitusperänsä olivat ilmeisen hyvät, kuten suurimman osan retkeilijöistä.

Lue myös

Turvallisuus erämaavaelluksella

Miksi ja miten lähteä yksinvaellukselle

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.