Turvallisuus erämaavaelluksella

Muutaman tunnin päästä käännän autoni nokan kohti pohjoista ja ruskavaelluksia. Eräoppaan ammattiin kuuluu miettiä vaelluksilla asiakkaiden turvallisuutta ja pohtia läpi etukäteen kaikki mahdolliset skenaariot, mitä siellä retkellä voi pahimmillaan tapahtua. Kun en ole eräoppaan roolissa ja suuntaan omille retkilleni erämaahan, mietin myös läpi kaikki mahdolliset turvallisuusuhat, varsinkin jos olen retkellä yksin. Tuntuu aika hassulta, että monet ihmiset pitävät minua kovahermoisena seikkailijana, vaikka oikeasti olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen myös luonnossa liikkuessani.

Suunnittelen retkiäni ja liikkeitäni varsinkin erämaa-alueella sellaisella hartaudella, että moni pitäisi minua varsinaisena tylsimyksenä. Tämä johtunee siitä, että minulla on lähes 20 vuoden retkeilykokemus alkaen vuoristovaelluksesta päättyen hiihtovaeltamiseen yksin, ja olen siinä välissä tehnyt kaikki mahdolliset tyhmät ja sattumanvaraiset virheet, mitä voi kuvitella. Virheistä kannattaa kuitenkin ottaa oppia, jotta voi edelleenkin jatkaa vaelteluaan hengissä ja hyvissä voimin. Perusretkeilytaitojen harjoittamista etukäteen tuskin voi myöskään liikaa korostaa.

Kaikki mahdolliset tapaturmat erämaassa eivät tietenkään johdu ihmisen omasta osaamattomuudesta, vaan osassa on kyse vain puhtaasta huonosta tuurista. Yksi väärä askel liukkaassa rakkakivikossa ja nilkkasi voi vääntyä. Liikaa sateisia päiviä ja voit vilustua ja illalla teltassa nousee kuume, joka vie voimat. Äkkiä tunturissa noussut lumimyrsky voi saada hiihtovaeltajan eksymään. Omalla kohdallani on lähivuosien vakavimmat käänteet retkeilyssä aiheuttanut juurikin äkillinen sairastuminen maastossa. Molempien kertojen kohdalla oltiin vielä todella haastavissa talviolosuhteissa ja todella kaukana sivistyksestä.

Ensimmäisessä tapauksessa kehitin hiihtovaelluksen aikana todella korkean kuumeen ja yskän, mikä myöhemmin paljastui vieläkin ajankohtaiseksi koronaksi. Toisella kertaa sain niin kovan migreenikohtauksen (taas hiihtovaelluksella), että silmissä vain kipunoi ja laatta lensi ladun varteen oikein huolella. Kummallakin kerralla pääsin kuitenkin turvalliseen paikkaan lepäämään ja keräämään voimia, ja pystyin lopulta raahaamaan itseni pois erämaasta (hiihtämällä, mikä kieltämättä oli painajaismaista). Näissä tilanteissa oli kuitenkin olemassa ainekset todelliseen katastrofiin, jos tilanne olisi alkanut eskaloitua niissä olosuhteissa. Kun ollaan puhelinverkon ulkopuolella, ei avunsaaminen ole helppoa ja nopeaa edes minkään hätäviestimen avulla. Tunnit voivat tuntua todella pitkiltä, jos makaat autiotuvan lavitsalla kuumeissasi ja henki ei tahdo kunnolla kulkea. Molemmista tapauksista kuitenkin myös opin äärettömän paljon ja pystyn käyttämään tätä kokemusta niin omien, kuin myös asiakasretkien turvallisuuden suunnittelussa.

Hyvä ennakkosuunnittelu auttaa paljon

Yksi tärkeimmistä jutuista suunnitellessasi vaellusta kaiken sivistyksen ulkopuolelle on se, että kerrot jollekin, mihin olet menossa. Itse kertaan varmasti ärsyttävyyteen asti perheenjäsenilleni ja myös muutamille eräopaskollegoilleni, mihin olen menossa. Esitän reitit kartoista kymmeniä kertoja ja piirrän monesti karttaan myös ympyrän, jonka ulkopuolelle en liiku. Kerron myös päivämatkani ja mahdolliset yöpymispaikkani. Pidän myös ainakin yhteen henkilöön puhelimen tai muun viestimen välityksellä yhteyttä koko matkani ajan. Näin suurin piirtein joku on aina kartalla siitä missä liikun ja milloin on syytä huolestua, jos minusta ei kuulukaan enää mitään. En myöskään spontaanisti muuttele reittejäni, en ainakaan ilman että ilmoitan siitä jollekin. Autiotupien vieraskirjoihin kannattaa myös jättää puumerkkinsä ja kertoilla, mihin on seuraavaksi suuntaamassa.

Miksi sitten käytän älyttömästi aikaa juuri turvallisuuden suunnitteluun retkilläni? Yksinkertaisesti siitä syystä, että haluaisin selvitä hengissä ja vahingoittumattomana, mitä toivon tietenkin myös muille retkeileville ihmisille. Jostain syystä retkeilyssäkin korostetaan nykyään hyvin paljon suurta elämyksellisyyttä ja sitä, että pystyy johonkin sellaiseen suoritukseen jota muut eivät mahdollisesti ole koskaan tehneet. En ihan ymmärrä, miten tämä suorituskeskeisyyskin on hiipinyt retkeilyyn? Eikös sen kuitenkin pitäisi olla perusluonteeltaan palauttavaa ja arkeen voimia antavaa touhua?

Erämaa-alueilla luonnon voimaa tulee myös ihan yksinkertaisesti vaan kunnioittaa, sillä ihminen jää monesti siinä painissa hopealle. Sääolosuhteita kannattaa seurata tarkkaan, sillä hetkessä voikin alkaa sataa ja tuulla ja jos olet tuolloin esimerkiksi avotunturissa, voit olla todella pulassa varsinkin kylmällä ilmalla. Suomen luonnosta löytyy edelleen sellaisia paikkoja, joissa luonnonvoimien jyllätessä nykyihminenkin on vain todella pieni. Eräs tällainen tilanne tuli itselläni kesällä vastaan Vätsärissä, jossa olin packraftilla melomassa isolla järvellä. Tuuli yltyi äkkiä myrskylukemiin ja meinasin keikata nurin packraftini kanssa kovassa sivuaallokossa. Eipä siinä auttanut kuin todeta, että tähän en nyt pysty, ja meloa rantaan turvaan. Oli silti hienoa kuunnella myrskyn riehumista turvallisesti lämpimän teltan sisällä, omassa makuupussissa.

Mitä turvavälineitä erämaavaellukselle?

Tähän vaikuttaa paljon tietenkin vaikkapa vuodenaika, jolloin maastossa liikutaan (esimerkiksi kesällä on turha laahata lumimyrskypussia mukana). Ainakin kertaalleen testatut, vuodenaikaan sopivat ulkoiluvaatteet ovat ehdottomat. Ei ole hauskaa huomata, että esimerkiksi juuri hankittu uusi kuoritakki vuotaa kuin seula sateella. Kastuminen on aina ja kaikkina vuodenaikoina turvallisuusriski. Teltat tai majoitteet kannattaa myös testata etukäteen ja opetella niiden pystyttäminen myös järkyttävän huonossa kelissä, pimeässä ja tuulessa. Vaikka aikoisit yöpyä retkelläsi vain autiotuvissa, kannattaa majoite silti aina varata mukaan. Pahimmassa skenaariossa tupa voi vaikka syttyä palamaan yöllä ja joudut odottelemaan pelastajia tulipalopakkasessa ulkona. Vähän vähemmän dramaattisessa tilanteessa hermostut vain täpötäyden tuvan kuorsaamiseen ja piereskelyyn ja haluat mennä ulos nukkumaan rauhassa. Silloin on kätevää vetäistä majoite esille rinkasta tai ahkiosta ja suunnata pihalle.

Eräs perusturvallisuusväline itselläni on tietenkin kaikilla vaellusretkillä hyvin varusteltu EA-pussi. Ensiapuvälineiden kuivapussista löytyy lääkkeitä kipuun ja kuumeeseen, laastareita, jotka kiinnittyvät myös kosteaan ihoon, urheiluteippiä, desinfiointiliinoja, paineside, sideharsoa ja haavageeliä. Pussissa on myös erillaisia rakkolaastareita, sos-peite tai bivypussi sekä siripiriä verensokerin laskua varten. Ensiapupussin ripustan yleensä rinkan ulkopuolella ja asiakasretkillä kerron aina asiakkaille, missä se on ja mitä sieltä löytyy, jos jostain syystä itse olisin toimintakyvytön.

Toimivan ensiavun lisäksi myös suunnistus- ja viestintävälineiden on toimittava moitteettomasti. Taidot käyttää karttaa ja kompassia ovat erämaa-alueella korvaamattomat, ja esimerkiksi gps-laitteet toimivat vain hyvänä sivutukena. GPS voi hyvin mennä rikki, kuten kaikki sähkölaitteet voivat, joten pelkästään sen varaan ei voi suunnistamistaan laskea. Gepsin totaalisen sekoamisen koin itse viime kesän asiakasreissulla UKK-puistossa, ja eipä siinä sitten auttanut kuin ottaa kompassi kauniiseen käteen ja suuntaa perinteisin keinoin siitä.

Suunnistuvälineiden lisäksi erämaa-alueen syrjävyöhykkeellä liikkuttaessa ainakin oman perheeni verenpainetta on oleellisesti laskenut Inreach-hätäviestimen käyttöönotto. Tällä viestimellä voi hätäkutsun lisäksi lähettää perinteisiä tekstiviestejä, kuinka paljon, se taas riippuu viestimeen otetusta liittymäsopimuksesta. Inreachista voi myös seurata säätilaa, vaikka säätietosignaalin laite saa itseensä vasta silloin kunnolla, kun sen suuntaa mahdollisimman pilvettömälle taivaalle. Sos-signaali laitteesta lähtee kuin hauki rannasta myös pilvisellä kelillä. Kyseinen nappi on kuitenkin viestimestä hyvin suojattu, joten vahingossa sitä ei voi painaa. Hätäviestin lähtiessä hätäkeskus pyrkii ottamaan lähettäjään laitteen avulla tekstiviestiyhteyden. Mutta silti kannattaa muistaa, että apu ei yhteydestä huolimatta ole paikalla nanosekunnissa. Paikalle voi saapua apua pelastushelikopterilla tai vaikka mönkijällä, tilanteesta riippuen. Monien tupien läheisyydessä voi nykyään olla myös helikopterin laskeutumispaikka, mutta valitettavasti pelastettavat odottavat harvoin kiltisti juuri siinä paikalla, vaan heidät on noudettava huomattavasti hankalammasta paikasta. Tai sitten sääolosuhteet ovat niin haasteelliset, ettei koko helikopteri pääse edes laskeutumaan.

Ihmisten pelot erämaasta ja yksinvaelluksesta

Itse pelkään erämaassa eniten sairastumista tai loukkaantumista haastavissa olosuhteissa. Monesti ihmisten pelot eivät kuitenkaan liity näihin, vaan johonkin aivan muuhun. Mielestäni kenenkään pelkoja retkeilyn suhteen ei tule vähätellä, mutta voidaan miettiä, ovatko ne realistisia. Eksymisen pelko on realistinen, mutta siitä voi päästä yli, kun tietää mitä tilanteessa tulee tehdä. Lisäksi voi harjoitella eksymistä turvallisessa ympäristössä, kuten lähimetsässä, missä kuitenkin puhelinverkko toimii ja maastokarttasovellus pelittää. Joskus ihmiset kertovat pelkäävänsä myös toisia ihmisiä syrjäisillä alueilla, mutta onneksi vaarallista tai huonoa käytöstä harvemmin retkeilijöiden parissa kohtaa. Omalla kohdallani on sattunut parinkymmenen vuoden aikana tasan kaksi häiritseväksi luokiteltavaa tapahtumaa retkeilyolosuhteissa, mutta kummassakaan en ollut mitenkään hengenvaarassa, lähinnä harmistunut. Tällaisessa tilanteessa kannattaakin äänestää jaloillaan ja vaihtaa paikkaa, jos mahdollista.

Myös kummituksia ja mörköjä pelätään edelleen yllättävän paljon, sekä yössä vaanivia villieläimiä. Näitäkään eivät onneksi ole erämaa-alueet täynnä. Kahdesta vaihtoehdosta villieläin on konkreettisempi pelko, mutta yleensä eläinkin väistää ihmistä, jos se vain mitenkään on mahdollista. En muista nyt hetkeen erämaa-alueilta yhtään villipedon surmaamaa tai edes vahingoittamaa retkeilijää.

Ennen suuntaamista yksinvaellukselle syrjävyöhykkeellä, kannattaa myös ottaa avoimesti neuvoja ja kokemuksia vastaan itseään kokeneemmilta retkeilijöiltä ja paikallisilta, jotka tuntevat seudun. Yleisimmät retkeilijöitä kohtaavat haasteet erämaassa onneksi ovat pienet suunnistusvirheet, hiertymät, sateinen keli ja varusteiden rikkoutuminen. Näihin voi kuitenkin varautua etukäteen hyvinkin pienellä vaivalla ja välttää näin paljon pahaa mieltä.

Miksi sitten kannattaa vaeltaa erämaassa?

Ehkäpä juuri siksi, että nykyihmiselle täydellinen irrottautuminen kiireisestä arjesta tekee hyvää välillä. Oma verenpaineeni laskee huomattavasti jo siinä vaiheessa, kun keinotekoinen valosaaste jää pois näkyvistä ja taivaanranta piirtyy niin kauas kuin katse kantaa. Silloin kun voit sulkea puhelimen ja jatkuva somevirta jää vuorokausiksi pois silmistä. Kukaan ei soita jatkuvasti, eikä soittoihin tai viesteihin oleteta reagoitavan minuutin sisällä. Luonnon ihmiselle hyvää tekevästä vaikutuksesta lienee usempiakin tutkimuksia ja taidan kyllä itse allekirjoittaa ne kaikki. Erämaa-alueille kannattaa rohkeasti suunnata, mutta vasta riittävän harjoittelun jälkeen ja ennakkosuunnittelua ja harkintaa tarpeeksi käyttäen. Näin omasta ja muiden retkellelähtijöiden matkasta tulee huomattavasti mukavampi ja saat itsekin varmuutta tekemiseesi, kun tiedät suunnitelleesi hommaa etukäteen. Ainahan silti voi sattua kaikenlaista, mutta niinhän se vain elämässä on. Koita silti vaikuttaa niihin asioihin joihin voit, niin saat parhaassa tapauksessa kokemusten kirjaasi unohtumattomia retkiä aivan uskomattoman hienossa, vaikkakin vaativassa ympäristössä.

Osa kuvista; Niina Heikkilä ja Sami Granath

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.