Vätsärin erämaa packraftilla meloen ja perinteisesti patikoiden Kairacross-kilpailussa

Voisi kuvitella että kilpailu meloen ja vaeltamalla yhdessä Suomen haastavimmista maastoista olisi mahdoton, jos et osaa juurikaan meloa. Omat melomiskertani olivat laskettavissa hyvinkin yhden käden sormilla ennen tätä kyseistä kilpailua. Olin myös tutustunut packraft-melomiseen vasta tämän vuoden aikana ja melonut kisatiimini kanssa pidemmän matkan tasan yhden kerran (tosin tiimini muut jäsenet olivat erittäin kokeneita melojia), ennen varsinaista koitosta. Vätsärissä olin tosin ollut vaeltamassa aikaisemminkin muutamaan otteeeseen, joten maastollisesti tiesin hieman, milaista höykytystä olisi odotettavissa. Tällä tarkoitan loputonta kivikkoa, läpitunkematonta pusikkoa ja nopeita korkeuseroja. Tiesin myös, että kaiken hien ja tuskan palkaksi, saisimme ihastella henkeäsalpaavan upeita erämaamaisemia. Lopulliseksi kisamatkaksemme tuli karvan yli sata kilometriä ja piipahdimme mm. Suomen ja Norjan rajalla sekä todella mielenkiintoisesti sijoitetuissa rastipaikoissa.

Itse Kairacross on viime vuonna järjestetyn Lapland Wilderness Challengen sisar (tai veli?), kilpailu, jonka taustalla on sama järjestäjätiimi Metsäretki. Molemmat kisat olivat avoinna sekä Suomen parhaille ultrajoukkueille, että tavallisille retkeilijöille. Tosin, Vätsärin ollessa kyseessä, suosittelen vahvasti, että osallistuja osaa vähintäänkin suunnistaa (kompassilla!) ja että on jonkinlaiset perusretkeilytaidot ennen kuin lähtee loputtomaan kivierämaahan kirmaamaan. Varsinaisessa kisatilanteessa myöskään digitaaliset suunnistusvälineet tai älypuhelimet eivät olleet sallittuja. Niinpä puhelimemme laitettiin sinetöityyn pussiin kisaviivalla ja hoidimme omat valokuvailumme retkellä perinteisellä digikameralla. Kolmen hengen joukkueemme koostui myös kokonaan eräoppaista, joilla oli kaikilla pitkä kokemus retkeilystä ja myös erämaaolosuhteista niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Lähtölaukaus Sevettijärven koululla

Kohde kartalla

Kairacross-kisan lähtöpaikka oli Sevettijärven koulun pihalla, johon suurin osa joukkueista oli saapunut jo edellisenä iltana (mekin majoituimme teltassa koulun pihalla). Varsinaista kisaa edelsi 5 kilometrin harjoitteluprologi, jossa joukkueet etsivät rasteja ja meloivat tietyn reitin läpi koulun lähimaastossa Sevettijärvellä. Tällä lienee ollut tarkoitus tarkistaa, että erämaahan suunnistavat joukkueet osaavat edes perussuunnistustaidot ja pystyvät jotenkuten melomaan. Saapuessani maaliin olin suorastaan ihmeissäni, että en ollut siellä suinkaan viimeisenä, sillä minähän en mielestäni osannut juurikaan meloa. Tosin tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, että seuraavana neljänä vuorokautena tulisin melomaan yli 20 kilometriä päivässä packraftilla, oppimaan melomaan sekä eteen, taakse että kääntymään sivuille ja myös rantautumaan ja lähtemään vesille packraftilla niin mutavellistä kuin kalliolta. Olin myös luvannut itselleni että en laskisi lainkaan koskia, mutta myös tämä päätös tulisi lentämään iloisesti romukoppaan kisan aikana.

Prologin jälkeen, joukkueet saivat lähteä kohti erämaata. Oma, kolmen hengen joukkueemme meloi iloisesti ja hyvässä säässä Sevettijärveä pitkin, kohti ensimmäistä rastia. Aurinko paistoi suorastaan tuskaisen kuumasti ja veden peilatessa uv-säteilyä tuli aurinkosuojapuikkoa sudittua nahkaan ahkerasti. Reittimme varrella oli myös runsaasti kävelyosuuksia, joissa ei kannattanut kuin rullata packraft kasaan ja kiinnittää se meloineen ja muine oheishärpäkkeineen rinkkaan. Itse olen vankkumaton kevytretkeilyn kannattaja ja viikon mittaisillakin vaelluksilla rinkkani ei yleensä ylitä 15 kiloa. Lähtöviivan rinkkapunnituksessa rinkkani tavaroineen olikin ollut karvan yli 14 kiloa. Siis ennen kuin iskin siihen kiinni sen packraftin, melan, kypärän (koska ne kosket), pelastusliivin ja täyden juomapullon. Siinä kohtaa rinkan paino kipusi väkisinkin kohti 20 kiloa, mikä oli itselleni täysin vierasta. Voisinkin sanoa, että kisan raskain osuus oli mielestäni juuri kumiveneen ja muiden tavaroiden jatkuva jumppaaminen kasaan ja taas uudestaan auki. Välillä yritimme kuljettaa packrafteja myös lyhyitä matkoja täysinä, mutta kivilouhikossa rinkka selässä se oli kieltämättä aika haastavaa toteuttaa. Vätsärin erämaan olivat tässä vaiheessa löytäneet myös suuret itikkaparvet, jotka paikoin tunkivat niin silmiin kuin päivällisenkin joukkoon. Niinpä joukkuetoverini pikivoide ja hyttyshattu olivatkin korvaamaton apu, joita ilman olisin varmasti menettänyt järkeni jossain vaiheessa.

Syvemmälle erämaahan

Ensimmäisen kisapäivämme saimme meloa ja patikoida varsin hikisissä merkeissä, mutta ilma oli onneksi hyvin tyyni ja saimme ylittää esimerkiksi suuren Vainosjärven ilman minkäänlaista aallokkoa. Osa rasteistakin oli sijoiteltu Vainosjärvelle, minkä aikana oli hienoa bongailla järven lähes valkeita hiekkarantoja omasta kulkupelistä. Vätsärissä järvet ja joet ovat myös yllättäen joko todella matalia tai todella syviä. Hiekkapohjaisten järvien lisäksi löytyy myös järviä, joiden pohjassa on aivan valtavia kivenmurikoita, mitkä muistuttavat muinaisia merihirviöitä. Näiden ylitse lipuminen pikku packraftilla oli suorastaan jännittävää, eikä sitä oikein pysty edes sanoin kuvailemaan. Yllättäen huomasin, että viihdyn melkein paremmin melomassa packraftissa vaikka 50 kilometriä, jos sitä ei tarvitse kantaa selässään ympäri erämaata. Oikein hyviä packraftailukohteita matkalla olivat myös rauhallisesti virtaava Uutuajoki ja hiekkarantainen Vuontisjärvi.

Matkallemme osui myös niitä koskia, joita olin vannonut välttäväni. Kun olimme ensin lipuneet rauhallisessa erämaajoessa, edessä siinsikin kupliva vedenpinta. Ensimmäisillä kerroilla, nousin sinnikkäästi packraftistani, joko kiskomaan sitä koskessa tai kuljettamaan köydellä rannanviertä pitkin. Lopulta olin niin väsynyt tähän taktiikkaan, että alkoi olla ihan sama, minkälainen koski edessä kohisi. Muutamat kosket packraftilla tulikin tunkattua läpi ja näissä ongelmana oli lähinnä takapuolen karahtaminen kiville ja siitä irrottautuminen. Vaaratilanteita packraftilla meille ei yllättävää kyllä juurikaan sattunut, ellei lasketa poroaitaan takertumista hiuksista (älä ikinä, ikinä alita poroaitaa vesitse packraftilla), kaverin nivelsiteiden kosahtamista nilkasta ja jäämistä packraftilla jumiin sivuttain virtaavaan koskeen. Näistäkin kuitenkin selvittiin ilman suurempia vammoja tai traumoja.

Routasenkurun koettelemukset

Jossakin vaiheessa (itse menetän nopeasti erämaassa ajantajun, jos ei ole puhelinta tai kelloa, lisäksi meloimme usein myös öisin) lähestyimme joukkueemme kanssa Suomen ja Norjan rajaa, jonka merkkinä maisemassa siinsi valkoisia, pitkiä rajatolppia. Vietimme myös nopean ruokailuhetken aivan rajan tuntumassa ja ilokseni huomasin kelin viilenneen sen verran, että nuudeli/kirkastettu voi -keitokseeni ei samantien hukuttautunut kymmentä hyttystä. Tällä reissulla proteiinin saanti oli ainakin taattu. Kovassa fyysisessä rasituksessa on kuitenkin vaikeaa hahmottaa, kuinka paljon energiaa oikeastaan tarvitsee. Niinpä itselläni ja toisella joukkuetovereistani oli mukana kirkastettua voita, jota lisäsimme hövelisti ruokiemme joukkoon joka aterialla. Uutena tuttavuutena tuli omaksuttua retkieväisiin mm. voikahvi, mikä nyt kuullostaa suorastaan ällöttävältä, mutta maistui Vätsärin olosuhteissa taivaalliselta.

Rajan tuntumasta suuntasimme välillä kantaen ja vetäen packraftejamme kohti Routasenkurua, josta avaituisi myös kuulemma hienot maisemat. Tosin, niiden maisemien eteen sai kevyesti luonnehdittuna nähdä hieman vaivaa. Lisäksi osa joukkuiesta oli viisaasti kiertänyt koko Routasenkurun maareittiä pitkin, joka sekään ei kuulemma ollut ihan helppo. Me olimme päättäneet vetää pacrafteillämme koko kurun alusta loppuun meloen, jos vain mahdollista. Itselläni on melko tempperamenttinen perusluonne ja tiedän, että kovassa rasituksessa kolmannen päivän kohdalla alkaa niin sanotusti käpy palamaan ja isolla liekillä. Niinpä Routasenkurun kalliot saivat kyllä kuulla kunniansa ja lujaa. Onneksi joukkuetoverini olivat kuitenkin melko pitkäpinnaista sorttia ja jaksoivat kuunnella manailuaini. Yleensä toinnun kuitenkin nopeasti takaisin entiselleni ja jaksan taas vetää useamman päivän taas ihan hienosti. Rasittavilla vaelluksilla vain aina jossain kohtaa tulee se kulminaatiohetki, jossa puntaroi koko retken kannattavuutta ja itselläni se tuli juurikin mutaisen, risukkoisen ja hyttystenriivaaman Routasenkurun pohjalla. Taisin myös luonnehtia kurun lopussa odottavalle rastivalvojalle koko kurua jokseenkin painokelvottomasti, josta pahoittelut. Olin kuitenkin enemmän kuin iloinen, kun saimme jättää koko Routasenkurun taaksemme.

Ylös tuntureille

Routasenkurun jälkeen, pakkasimme jälleen packraftit kasaan ja nousimme huomattavasti korkeammille seuduille, josta myös seuraava rasti löytyi. Maisemat olivat hienot ja vietimme yömme teltassa pienen tuntrilammen äärellä. Illalla kävin lammessa puolittain uimassa, häätäen samalla innokkaita hyttysparvia kimpaustani. Joku poroparka oli myös päättänyt päivänsä lammen pohjalle, sillä sen pohjassa hohti kasa valkoisia luita ja pääkallo. Lammen vesi oli kuitenkin ihanan viileää ja sai varmasti lihakset rentoutumaan, joten veteen pulahtaiminen oli kyllä kaiken vaivan ja hyttyshyökkäyksen arvoista. Mietin myös, että itselläni ei liene tällä reissulla ainuttakaan kohtaa, jota hyttyset eivät olisi nakertaneet, ehkä silmänvalkuaisia lukuunottamatta.

Kun vetäydyimme telttaan nukkumaan, taisin jälleen nukahtaa sekunneissa. Koko Kairacross-kisan aikana nukkumaanmenosta puuttui täysin se hetki unen ja valveen rajamailta, jolloin tietää nukahtavansa. Tämä muistutti ehkä enemmän pyörtymistä joka ilta makuupussiin. Seuraavan melomisetapin olimme päättäneet ottaa yölle ja heräsimme teltastamme pieneen tihkusateeseen. Kaikkien iloksi voin myös kertoa, että Vätsärin hyttyset ja muut öttiäiset eivät pelkää edes sadetta, vaan parveilevat edelleen iloisesti ympärilläsi. Sudittuani näkyville ihoalueille jälleen kunnon kerroksen pikisalvaa, matka jatkui varsin jylhää kallio- ja tunturimaastoa pitkin.

Maisemat olivat hienoja jopa sumuisessa tihkusateessa, enkä osaa edes arvella kuinka hienoja ne olisivat olleet kirkkaalla säällä. Tässä voisin myös luonnehtia hieman joukkueemme kisaan valitsemaa kenkäpolitiikkaa, jota voi havainnoida myös ylläolevasta kuvasta. Kaikilla meillä oli kahdet kengät mukana, itselläni kumisaappaat ja polkujuoksukengät. Kumisaappaat olivat ihan ehdottomat melontakohdissa, joissa rantautuminen ja vesillelähtö tapahtui lähes aina hyvin hankalasta kohtaa tai jopa suoraan vedestä. Yhdellä meistä tosin oli tähän neopreenitossut käytössä. Polkujuoksulenkkarit taas olivat ihan ehdottomat sateisina kävelypäivinä ja liukkaalla kalliolla (sillä niiden kitkapohja estää pahimman liukumisen). Suosittelen kuitenkin hyvin varovasti omia kenkävalintojani esimerkiksi eräoppaan työssäni asiakkaille, koska olen hyvin tottunut liikkumaan nilkkaa tukemattomalla kengällä luonnossa. Vietän kaiken vapaaaikani lähestulkoon paljasjalkakengissä, joten kylmiltään ei pelkkään saapasvaeltamiseen tai lenkkareihin tässä maastossa kannata hypätä.

Myrsky yllättää Rovijärvellä

Ennen saapumistamme Rovijärvelle koimme yhdessä melontakohdassa myös oman packraftini ensimmäisen vaurion. Liikkeelle lähtiessäni huomasin kumipaatin pihisevän kummallisella tavalla ja meloin kiireesti rantaan. Joukkuetovereideni kanssa tutkimme tilannetta ja reikähän se sieltä paljastui. Siinä vaiheessa kadutti hieman uljaan alukseni kovakourainen kohtelu, jota kieltämättä oli ajoittain esiintynyt. Vaurio saatiin kuitenkin nopeasti paikattua gorilla-teipillä, mistä olin saanut ennen lähtöä vinkin toiselta eräoppaalta. Suuret kiitokset siitä ja matkamme saattoi taas jatkua kohti Rovijärveä. Koko retkemme oli taittunut melko tuulettomassa säässä, kunnes saavuimme packrafteinemme isolle Rovijärvelle. Siinä kohtaa, kun keikuimme jo veneinemme hyvän matkaa järvellä, alkoi todella kova sivutuuli, mikä ainakin itselläni meinasi kaataa koko packraftin lasteineen. Siinä kohtaa tulivat ensimmäiset paniikkituntemukset, enkä todellakaan halunnut jatkaa melomista myrskyävällä järvellä. Rantauduimme eräälle niemekkeelle odottelemaan sään tyyntymistä ja syömään eväitämme. Pystytimme myös teltan ja päätimme jatkaa melomista yöllä, kun olisimme ensin saaneet muutaman tunnin unta allemme.

Myrskytuulesta huolimatta nukahdin teltassa taas sekunneissa ja heräsin vasta yöllä, jolloin pakkasimme jälleen tavaramme kasaan ja jatkoimme matkaa. Kuten joukkuetoverini olivat arvelleetkin, tuuli oli yöllä sen verran tyyntynyt että uskalsimme taas lähteä melomaan. Matka jatkui lähes pelityyniä pikkujärviä pitkin ja ohittelimme nukkuvien kilpakumppaniemme telttoja. Luulenpa, että monet hieman ihmettelivät aikataulujamme, mutta öisin nyt vaan sattuu yleensä olemaan viileämpää ja tuulettomampaa meloa kuin päivällä. Ohittelimme muutamia kalastajien leirejä ja luulenpa, että Vätsärin lukuisat lammet ja järvet ovat varsinainen kalastajan paratiisi. Kaloihin liittyen, kilpailussa oli myös kaksi desinfiointirastia vedenjakajien kohdalla, lohiloisen leviämisen estämiseksi. Näissä kohdin packraftit tuli puhdistaa huolellisesti desinfiointiaineella. Aiemmin kilpailuohjeita lukiessani olin luullut, että desinfiointi liittyisi jotenkin koronaan, mutta matkalla Sevettijärvelle joukkuetoverini selitti asian todellisen laidan. Niinpä jynssäsimme huolellisesti kirpeälle haisevalla, vaaleanpunaisella nesteellä packraftejamme.

Maali häämöttää – vihdoinkin!

Desinfiointipisteen jälkeen suuntasimme kohti viimeistä yöpymispaikkaamme. Melkoisen melonta- ja tunkkausponnistuksen jälkeen taas jossain päin Vätsäriä saatoin vain todeta, että neopreenihanskani eivät kestä tällaista sadan kilometrin retkimelomista. Hanskoista ei ollut enää kuin suikaleet jäljellä, mutta onneksi viimeinen kisapäivä kohdallamme taittuisi kokonaan kävellen. Yövyttyämme jälleen järven rannalla pakkasimme craftit kasaan ja suuntasimme kulkumme ensimmäistä kertaa koko kisan aikana merkittyä polkua pitkin tunturiin. Ylhäällä tunturissa saavuimme myös poroerotusaitaukselle, jonka läpi oikaisimme. Eräällä lounashetkellämme huomasin maassa komeat poronsarvet ja nostin ne rinkkaani. Pieni lisäpaino ei enää haitannut 4 kilometriä ennen maalia mitään, vaikka itse poro olisi killunut rinkassa mukana.

Matka kohti Sevettijärven koulua jatkui osittain samaa reittiä, kuin olimme erämaahan lähteneetkin. Perillä koululla oli kieltämättä voittajafiilis, vaikka kärkikahinoissa joukkueemme ei ollutkaan. Olimme kuitenkin selvinneet lähes vaurioitta yhdessä Suomen haastavimmista erämaista ja meloneet sekä patikoineet yli sata kilometria. Kokemus oli varmasti unohtumaton meille kaikille, eikä millään maaliviivalla ole koskaan yhdenkään kisajärjestäjän tarjoamat vichy ja sipsit ole maistuneet yhtä hyvälle. Lisäksi oli hienoa jutella muiden joukkueiden kanssa kisasta ja tavata muita maaliin saapuvia joukkueita. Kaiken kaikkiaan koko kisassa oli todella hyvä ja välitön tunnelma. Voin myös todeta, että Vätsäri opetti minut melomaan tuon osaksi hyvinkin tuskaisen sadan kilometrin aikana. Palkinnoksi sain kuitenkin unohtumattomia maisemia ja kyvyn edetä packraftilla paikoin hankalassakin erämaamaastossa. Suosittelisin kuitenkin muille melomaan opetteleville hieman helpompaa alkua ja paikkaa ensimelonnalle, kuin jylhä ja villi Vätsäri.

Osan kuvista ovat ottaneet: Terhi Tapala ja Pekka Uurto

Lue lisää

Rotko maailman laidalla: Routasenkuru, Vätsärin erämaa, Inari

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.