Paistunturin erämaa – Avotunturivaellus rautujärville ja erämaan rauhaan, osa 1/3

Tälle vuodelle oli asetettu tähtäimeen uusi kalalaji, sekä uusi kohdealue. Näiden lisäksi myös aivan uusi kokemus vaelluksen sijoittuessa yöpymisineen korkealle avotunturiin. Reissulla pääsisi myös vihdoin testaamaan paremmissa olosuhteissa juuri ostamaani telttaa, uutta sadeviittaa sekä hintavat Berghausin säärystimet.

Vaelluksen ensimmäinen päivä oli 30.7. ja tuttuun tapaan säät kylmenivät juuri ensimmäisenä vaelluspäivänämme huomattavasti. Ennusteet lupailivat reissullemme lämpöä jotakin neljän ja kahdentoista asteen väliltä. Vähemmän yllättäen lähes joka päivä satoi – tietenkin myös ensimmäisenä vaelluspäivänä…

Tällä kertaa rinkkani paino oli vaivaiset 24 kg, joten olo oli tavallaan helpottunut, vaikkakaan se ei ensimmäisestä päivästä erityisen helppoa tehnyt siitäkään huolimatta. Melkein koko päivä kun oli pelkkää nousua ylös tunturiin.

 

 

Päivä 1

Ensimmäiset askeleet polulle tuntuivat helpottavalta siksi, että olin melkein vuoden tauon jälkeen vihdoin takaisin Lapissa ja matkalla erämaan rauhaan. Helpottuneisuudentunnetta kuitenkin yritti parhaansa mukaan murtaa sade, hyttyset, sekä kuumuus, joka johtui osiltaan siitä, ettei t-paidalla kyennyt olemaan hyttysten vuoksi.

Kaiken tuon lisäksi tutut kengät puristivat nyt ikävästi jalkoja. En keksi mitään muuta järkevää selitystä kuin se, että kävely- ja seisomatyö yhdistettyinä turvakenkiin viitenä päivänä viikossa olivat saaneet jalkani paisumaan. Harkitsin ohimennen ennen vaellusta uusien kenkien ostamista, mutta luotin siihen, että paisumus hellittäisi siihen mennessä, kun pitäisi kavuta ylös tunturiin. Olin väärässä ja se kalvoi takaraivossa vaelluksen jokaisena päivänä.

Hyttysistä ja pienestä sateesta huolimatta pieniä taukoja oli luonnollisesti pakko kuitenkin pitää. Pienessä sateessakin kun oli jo ihan riitämiin hyttystä ilmassa, niin ei voinut välttyä ajatukselta, että mitä sitten kun sade loppuisi.

Tommi

Ella

Jarno

Järripeippo

Kartan tutkailua

Sadetta oli tiputellut aiempinakin päivinä ilmeisen hyvin, sillä polut olivat monella osuudella ja erittäin pitkiltä matkoilta muuttuneet pieniksi puroiksi, josta syystä käveltiin suhteellisen paljon polun vierellä.

Matkan varrella, päivän patikan puolivälissä, kodalla, tapasimme kaksikon, joiden oli ollut tarkoitus jatkaan Paistunturin erämaasta Kevolle, mutta märkä sää, huonosti toimivat ilmaiset navigaatiosovellukset ja perinteisen kartan, sekä kompassin jättäminen pois reissusta sai heidät muuttamaan mieltään ja he olivat palaamassa takaisin sivistyksen pariin tehtyään Paistunturin erämaahan vain pienen pikavisiitin.

Kyselin heiltä miten jyrkkää nousua meillä oli edessä ja kuulemma ihan helppoa. Vakuuttelu rauhoitti mieltä, kunnes sitten lähdimme liikkeelle ja totesin, ettei vakuuttelu oikein pitänyt paikkaansa. Tai sitten kaksikolla oli harvinaisen kova kunto ja siten erilainen käsitys helposta ja jyrkästä.

Patikoidessamme sateen ja sumun keskeltä näkyi kauempana tunturin rinteellä valkoista, joka näytti erehdyttävästi lumelta. Tästä oli pieniä erimielisyyksiä, mutta olin vakuuttunut, ettei se muuta voi olla. Se kuitenkin jäi toistaiseksi vain spekuloinniksi.

Vaikka vaatteet olivat märkänä hiestä, sekä tauotta tiputtelevasta sateesta, niin mielessä oli huojentava odotus päivän patikoinnin päättymisestä, sillä luvassa oli autiotupayö ja vaatteet kenkineen saisi kuivumaan. Mikäli siis tupa ei olisi täynnä ihmisiä ja märkiä vaatteita, sekä kenkiä.

Kukkulalla korkeimmalla

Lopulta maaston jyrkkyys vihdoin loiveni ja kääntyi laskuksi kohti Kuoppilasjärven laaksoa, jonka eteläpäässä odotti Kuoppilasjärven autiotupa.

Laakson rinteellä näkyi valkoista muutamassakin kohtaa. Yksi näistä oli sen verran lähellä, ettei asiasta voinut erehtyä; se oli kuin olikin lunta. Heinä-elokuun taitteessa lunta ihaillen matka alas laaksonpohjalle kävi helposti kaiken sen nousun jälkeen.

Kuoppilasjärven autiotupa

Kuoppilasjärven laaksoon laskeutuminen

Saavuimme Ellan ja Tommin kanssa tuvalle, jossa Jarno jo valmistautui pesulle, koska oli tullut meitä jonkin aikaa aiemmin. Tapansa mukaan mies oli päästellyt menemään kuin hirvi konsanaan.

Kalastus sai tältä päivältä jäädä ja keskityimme nauttimaan kuivasta vaatekerroksesta, ruuasta, sekä hyttysiä ja meitä erottavista hirsiseinistä kamiinan lämmössä. Ilta sujui hyvin raukeissa ja leppoisissa merkeissä. Vaikka luvassa oli seuraavalle päivälle heti hyvä siivu nousua ylemmäs tunturiin, oli olo vahvasti odottava, sillä huomenna pääsisi kalastamaan rautua ja pystyttämään vaelluksen ensimmäisen telttaleirin.

Tommi tuvan hämärässä

Kuoppilasjärvi

 

Päivä 2

Päivä käynnistyi vähemmän yllättäen sateen merkeissä.

Tällä kertaa aamupalalle oli varattuna Leksandsin jälkiuuninäkkäriä, metukkaa, Koskenlaskija-levitettä, sekä Kuusamon savujuustoa. Viime vuoden myöhäisruskan lyhyehkön vaellusreissun kokemuksen perusteella päätin ottaa tällekin reissulle kahviksi Pirkan chocokahvia. Säästyipä hieman rahaa, sekä jonkin verran painoa, kun ei tarvinnut ottaa erikseen maitojauhettakaan mukaan. Metukan ottamista mukaan olin tällä kertaa empinyt, sillä se on aina alkanut jossakin vaiheessa reissua kyllästyttää, vaikka siitä saa hyvin energiaa aamupalan yhteydessä.

Aamiaisen jälkeen odottelimme jonkin aikaa toiveikkaina, että sade loppuisi. Odottelusta huolimatta muutosta ei kuulunut, joten lähdimme matkaan sateesta huolimatta.

Sateen yltyessä myös tuuli koveni ylemmäs tunturiin kiivetessä. Sateen piiskatessa hetkittäin miltei vaakatasossa, takaraivossa vieraili tämän tuosta ikävä ajatus siitä, että sade ei taukoaisi lainkaan, joten olisi valittava joko sateessa kalastus jo valmiiksi märissä varusteissa tai jätettävä kalastusaikeet tältä päivältä sikseen.

Lopulta kohdejärven ja sen rannalla odottavan leiripaikan tullessa näkyviin sadekin alkoi hiljentyä ja lopulta hiljeni tyystin. Saimme siis pystytettyä teltatkin poutaisessa säässä.

Leirin pystytettyämme sukelsin ensimmäisenä telttaan vaihtamaan kuivaa vaatekertaa ylle ja hetkeksi makoilemaan makuupussiin. Jonkin aikaa levättyäni kaivoin lopulta Trangian rinkasta ja aloimme valmistamaan tyhjille vatsoillemme ruokaa. Ruokana oli Varustelekasta ostettua Blå Bandin oriental chicken with couscousta ja parsa-kanarisottoa. Molempien maku yllätti erittäin positiivisesti. Jälkimmäinen näistä oli suorastaan todella herkullista.

Näitä oli myynnissä halvalla erä, joten oli pakko tilata noita molempia makuja testiin kummallekin 2 pussia. Hintana oli vaivaiset 3,99e, joten erämaassa ensimmäistä kertaa näitä maistellessa iski ensi-ihastuksen jälkeen järjetön katumus siitä, ettei ollut tilannut näitä enempää. Täysihintaisenahan nämä ovat aivan tolkuttoman kalliita.

Syödessämme Tommi ja Jarno suuntasivat jo kalaan. Toivoin kovasti, etteivät he ehtisi saamaan kaikkia ruokakaloja kahdestaan ja söin kaikessa rauhassa, jonka päälle piti vielä loikoilla tovi makuupussissakin.

No, pian niemenkärjestä kuului huutoa.

”TOMMILLA KALA KIINNI!”, kuului Jarnon huuto.

Reissun ensimmäinen saalis – Tommi approves

Tunturijärven rautu

Keittiö ja eteinen

Tommi sai reissun ensimmäisen kalan ja elämänsä ensimmäisen raudun. Eipä hirveän kauaa tarvinnut Jarnonkaan odotella omaansa, jonka perään sai vielä toisenkin. Pian oli siis kolme rautua kivellä fileerattavana soppaa varten.

Tässä vaiheessa tein vasta lähtöä itse kalaan ja päätin, että mikäli kalaa tulee, niin se menee sitten graaviksi seuraavalle päivälle.

Jarnon ensimmäinen rautu

Kaunotar

Tunturikeittiössä valmistellaan rautusoppaa

Kiertelin järven rantaviivasta suunnilleen puolet, eikä tärpin tärppiä. No, eipä voinut olla allapäinkään. Ainakin oli varmuus siitä, että rautua on ja se tarttuu vieheisiimme. Järveä kiertäessä harmittelin, ettei ainakaan toistaiseksi ollut näkynyt minkäänlaisia merkkejä ainoastakaan kypsästä marjasta. Ei hilloista, ei mustikoista, ei puolukoista, eikä edes variksenmarjoista. Suuntasin takaisin leiriin, jossa minua odotti kalasoppa. Maha oli kuitenkin vielä aterioinnin jäljiltä liian täysi syömään, joten päätimme Ellan kanssa jättää sopan myöhemmäksi.

Vaelluksen ensimmäinen telttaleiri

Kapustarinta – tunturien tuttu piipittäjä

Sumun hieman hälvettyä maisemat avautuivat jo paremmin

Istuksimme leirissä, kun se vihdoinkin oli sateen tauottua ja kalastuspaineet pois alta saatuamme mahdollista ja odottelimme väsymyksen saapumista. Väsymyshän tuli kuin tulikin, mutta telttaan kömpiessämme Ellan kanssa maistoimme soppaa ja päätimme vielä pistää Trangiaan tulet absidissa ja lämmittää itsellemme sopan iltapalaksi.

Ai ai, maha täynnä rautusoppaa ja nukkumaan erämaan rauhassa. Nyt oli ihmisen hyvä olla.

 

Päivä 3

Heräsimme uuteen päivään ja sumuiseen tunturimaisemaan.

Aamiaisen valmistukseen ryhdyimme Ellan kanssa verkkaisesti, jonka aikana Jarno ja Tommi ehtivät jo lähteä kalaan. Eipä kauaakaan mennyt, niin Jarno käveli takaisin leiriin rautu kädessään ja sanoi paistavansa siitä itselleen lisää aamupalaa.

Jarno ja rautu

Maamme kaunein kalalaji

Kiirehdin aamiaisen vatsaani ja lähdin vapa kädessä järvelle. Kiersin rantaa välillä pysähtyen heittelemään, kunnes olin lopulta saavuttanut Tommin, joka oli jo pidemmän tovin heitellyt järven pohjoispäädyssä.

Tärppejä ei näkynyt, eikä kuulunut, joten päätimme lopulta, että lähdemme takaisin leiriä kohti. Kuten tavallista, sovimme kuitenkin, että heitellään vielä hetken aikaa matkan varrella, mutta toisin kuin yleensä, niin tällä kertaa se myös kannatti. En ollut kovinkaan montaa metriä ehtinyt palata leiriä kohti, kun siimani päässä tuntui tärppi.

Vapa ylös, pieni kiristys kelan jarrulle ja kelausta rantaa kohti. Kala taisteli vimmatusti. Sain sen parin metrin päähän rannasta, kun se sai taas jostakin uudelleen kunnon annoksen voimia ja veti siimaa kelalta muutaman metrin. Rautuhan se oli ja ihan hyvän kokoinenkin.

Punavatsainen kaunotar koitti löytää tiensä isojen kivien taakse ja alle, joten pariin otteeseen ehti jo jännittää, että onnistuuko se saamaan vielä siiman poikki. Sain kuin sainkin lopulta kontrolloitua sen liikkeitä niin, ettei siima päässyt hankaamaan kiviä vasten ja hetken päästä kalan voimat olivat sen verran lopussa, että sain kaunottaren rantaveteen ja ylös saaliiksi.

Painoa oli 680g ja mieli erittäin iloinen, sillä tässä nyt komeili ensimmäinen koskaan saamani rautu. Siis uusi kalalaji!

Ensimmäinen rautuni

Kävelimme Tommin kanssa leiriä kohti ja siinä jutellessamme lupasin osan kalasta Tommille paistettavaksi pannulla ennen leirin siirtämistä. Loput laitettaisiin graavikalaksi.

Kahden jälkeen aloimme vihdoin laittamaan leiriä kasaan. Tommi ja Jarno olivat valmiita ennen meitä, joten sovittiin, että he lähtisivät jo edeltä. Tänään Jarno erkanisi meistä joenylityksen jälkeen kolmeksi yöksi omille teilleen, joten sovimme tapaavamme viimeistään joenrannassa, josta matkamme jatkuisivat eri suuntiin.

Tommi ja Jarno olivat ehtineet jo hyvän matkaa korkealle järven vierestä nousevan tunturin rinteeseen, kun minä ja Ella pääsimme liikkeelle. Etsimme jonkin aikaa kohtaa mistä ylittää puro ottamatta kenkiä pois ja jouduimmekin pienen matkaa kävelemään ns. väärään suuntaan, kunnes löysimme hyvän kohdan.

Nousu tunturinrinnettä ylös rinkka selässä pisti hien virtaamaan ja keuhkot huutamaan armoa. Pysähdyin pariin otteeseen hengähtämään ja juomaan vettä, kunnes nousu taittui tasaiseksi ja hiljalleen loivasti laskevaksi rinteeksi.

Sumu peitti jälleen näkymiä

Näimme Tommin ja Jarnon edessämme ja jatkoimme kartalla näkyvää mönkijäuraa kohti. Kävellessämme harmitti sumuisuus, sillä ympärillä olisi varmasti mahtavat näkymät joka puolelle, mutta heikon näkyvyyden vuoksi niistä ei nyt päässyt nauttimaan – ja mikä oleellisinta, niitä ei päässyt kuvaamaan.

Noin tunnin kävelyn jälkeen joki oli näkyvissä. Kävelimme mönkijäuraa pitkin kohti rantaa, kun edessämme komeili yhtäkkiä astetta eksoottisempi maastoauto. Matkustajia ei näkynyt kuitenkaan missään, kuljettajasta puhumattakaan. Auto oli kuitenkin erittäin tukevasti ankkuroitu paikalleen narunpätkällä ja muovituolilla.

Pienen matkaa kuljetummalla reitillä

Tukevasti muovituolilla paikoilleen ankkuroitu menopeli

Jatkoimme auton ohi rantaan, jossa Tommi ja Jarno ottivat juuri kenkiä pois jaloistaan ja valmistautuivat ylitykseen.

Virta vaikutti suhteellisen kovalta ja vesi oli korkealla pitkään jatkuneiden sateisten kelien vuoksi. Jarno oli käynyt katselemassa olisiko lähellä parempia ylityspaikkoja, mutta ei ollut onni myötä. Tästä pitäisi mennä yli, huvitti tai ei.

Kivet olivat liukkaita ja tässä vaiheessa kadutti, että olin päättänyt lähteä tällä kertaa vaellukselle ilman sauvoja. Nyt niistä olisi ollut apua, sillä muutaman kerran ylityksen aikana tuli hieman horjahdettua. Vaatteet ja irtaimisto säilyivät kuitenkin kuivana vastarannalle.

Kapusimme hieman ylemmäs rinteeseen istuskelemaan ja kuivattelemaan jalkojamme.

Matka jatkuu eri suuntiin

Horisontti sumuverhossa

Sovimme Jarnon kanssa, että mikäli hän ei olisi kolmen päivän päästä puoleenpäivään mennessä leirissämme, niin tapaisimme sitten ennalta sovitulla leiripaikalla, joka sijaitsisi erään muun kohdejärven rannalla lännemmässä.

Jarno lähti pohjoiseen, me muut luoteeseen.

Kävelimme melko alhaalla rinteessä pitkän matkaa, välillä ylittäen ja kiertäen kosteikkoja, tämän tuosta tarpoen hyvin tiheässä varvikossa. Hyvin pian saimme seuraksemme aivan järjettömän määrän hyttysiä. Mielenterveyteni oli vaakalaudalla, kun tuhatpäinen hyttysparvi riivasi ympärillämme kilometri toisensa jälkeen. Tässä se nyt sitten oli. Reissun ensimmäinen kunnon ärtymys. Näin paljon hyttysiä en ollut koskaan aiemmin nähnyt kerralla.

Hyttysten herättämän ärtymyksen vuoksi jouduimme neuvottelemaan pariinkin otteeseen pysähdymmekö edes pieneksi hetkeksi hengähtämään ja juomaan vettä, sillä vaikka tarvetta pienille tauoille oli, niin hyttyset tekivät tauoista nauttimisen käytännössä mahdottomaksi. Ei siinä huitoessa levonkaltaista tunnetta saanut, mutta pari pikaista juomataukoa pidimme lopulta kuitenkin.

Ikään kuin hyttyset eivät olisi olleet jo tarpeeksi ikävä päänvaiva, niin kenkäni alkoivat taas puristaa astetta ikävämmin. Viimeiset pari kilometriä eivät olleet todellakaan lasten korville sopivaa kuultavaa kenkien puristuksesta, sekä hyttysistä johtuvan kiroamisen vuoksi, mutta suunniteltu leiripaikka lopulta saavutettiin ja hieman apeana todettiin, että hyttyset eivät olleet vain riesana patikoinnin aikana, vaan niitä oli tässä leiripaikallakin riittämiin.

Laskimme rinkat selästä ja kiersimme aluetta etsien paikkoja teltoille. Maasto oli kivistä, joten jouduimme etsimään telttapaikkoja pidemmänkin tovin, kunnes lopulta löysimme riittävän hyvät paikat.

Alunperin suunnitelmamme oli, että leiriydyttyämme lähtisimme vielä Tommin kanssa yhdelle lähijärvistä kalaan, mutta henkinen ja fyysinen koettelemus oli ollut kuitenkin sen verran verottava kokemus, että päätimme jättää kalastuksen lähijärvillä kahdelle seuraavalle päivälle.

Teltat pystyyn, Blå Bandin erittäin herkullista pussimuonaa ääntä kohti ja pieni lepo ruuan päälle makuupussissa.

Levon jälkeen ajattelin, josko menisi katsomaan ulos mikä siellä olisi tilanne hyttysten suhteen. Ei sitä koko iltaa viitsisi teltassakaan viettää. Sisäteltan oven avattuani näky absidissa oli järkyttävä. Absidin katossa, sekä sisäteltan ja ulkoteltan välissä lenteli ja lepäili liioittelematta satoja hyttysiä.

Tungosta absidissa

Laitoin kuitenkin kengät jalkaan ja liukenin absidista ulos niin nopeasti kuin kykenin.

Ulkona tilanne ei ollut sen lohdullisempi. Hyttysiä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Katselimme Tommin kanssa leirin vieressä olevaa lampea ja huomasimme, että lammen toisessa päädyssä näkyi isoja tuikkeja tämän tuosta. Hieman alkoi houkuttaa ajatus lähteä kalaan, mutta hyttysten aiheuttama ärtymys sai valitsemaan helpomman vaihtoehdon.

Tommi päätti lähteä kuitenkin käymään pikaisella visiitillä perhovavan kanssa lammen toisessa päässä. Minä jäin leiriin kameran kanssa valokuvaamaan aluskerrastoonsa pukeutunutta perhomiestä. Tommi palasi ehkä vartin vispaamisen jälkeen kuitenkin takaisin leiriin.

Tummanpuhuva perhomies

Huomaamatta ulkona vierähti lähestulkoon tunti, kunnes lopulta päätimme käydä nukkumaan naiivin toiveikkaina siitä, että tämän päivän hyttysvitsaus oli vain jokin nopeasti ohimenevä paikallinen ilmiö, kuten pieni sadekuuro…

Vaelluspäiväkirja on myös julkaistu blogissani nimeltä Väkisin Luontoon. Juttu julkaistaan Retkipaikassa kolmiosaisena.