Päätös lähteä vaellusrippikouluun johtikin lopulta perhe-elämään Utsjoella

Pidän tarinaani lapinhulluuden ja retkeilyinnon syntymisestä hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka pienetkin rohkeat päätökset voivat johtaa kauas elämän eri vaiheissa.

Kahdeksannen luokan lopulla istuimme koulun salissa kuuntelemassa ripari-infoa. Kun vaellusrippikoulu esiteltiin, hullaannuin täysin, ja kahden muun luokkatoverin kanssa päätimme hakea kyseiselle leirille. Kuvat rinkkoja kantavista nuorista kielivät seikkailusta.

Olen ulkoillut lapsena perheeni kanssa paljon, mutta koskaan aikaisemmin en ollut käynyt retkeilemässä Lapissa. Vaellusrippikoulu sai alkunsa Nastolan Arramajalta, jossa vietimme viikon, ja pian bussin nokka lähti kulkemaan kohti Raattamaa ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa. Ensimmäisen päivän vietimme Raattamassa kelomökissä, ja vaeltamaan lähtiessä päätin jättää kamerani mökille, mikä virhe!

Maisema Lumikerolta vuodelta 2017.

Jo ensimmäisenä vaelluspäivänä olin myyty. Vaelsimme iltaa vasten ensimmäiselle autiotuvalle tunturikoivumetsikön halki vesisateessa. Tunturin vallannut sumu oli jotain sellaista, mitä koskaan ennen en ollut nähnyt. Ensimmäinen yö autiotuvassa oli hankala, nukuimme laverilla vieri vieren. Muistan valvoneeni yöttömässä yössä jännittyneenä – entä jos joku tulee sisälle kämppään?

Vesisateesta huolimatta yhteishenki oli mahtava. Kesäkuun keskivaiheille sijoittuneen leirin aikana emme nähneet tunturissa muita. Lunta oli paikoittain, ja yhden parhaimmista vaellusmuistoistani sain kun laskimme pyllymäkeä Tappuri-tunturin lumisessa syvänteessä. Vaelluksella olin yksi huonokuntoisimmista, ja viimeisenä päivänä Lumikerolle kiivetessä meinasi usko loppua. Muistan tunturin rinteessä olleen lukuisia valehuippuja, emmekä tuntuneet saavuttavan lakea ikinä. Kun viimein saavumme perille, häkellyin kauniista maisemista jotka siinsivät kauas. Tuolloin palo vaeltaa syttyi tosissaan ja pohdin, kuinka voisin vaeltaa enemmän – unelma vaellusoppaan töistä syttyi.

Rippikoulun jälkeen liityin uudelleen partioon ja samoajaryhmäni kanssa kisailimme, retkeilimme ja yövyimme paljon luonnossa. Olin vuoden lukiossa, joka ei tuntunut ollenkaan oikealta, ja syksyllä löysin Salpausselän ammattikoulun sivuilta luonto-ohjaajan koulutuksen. Jännitin koko loppuvuoden kouluihin hakua ja olin haljeta innosta pääsykokeissa. Kesäkuussa sain tietää päässeeni opiskelemaan Asikkalaan ja viimein otin askeleen kohti unelmaani vaeltaa enemmän.

Erätoverini Paistunturin erämaassa Orosoaivin liepeillä.

Norjan Rástegáisán valloitus on yksi hurjimmista retkistämme.

Luonto-ohjaajan koulutus kesti kolmisen vuotta. Viimeiselle vuodelle muutin Rovaniemelle innostuttuani Lapin talvimatkailusta työharjoittelujen ansiosta. Valmistuttuani ja kesätöitä etsiessäni törmäsin ilmoitukseen Utsjoelta, hain paikkaa ja muutin Utsjoelle. Tarkoitus oli viettää siellä kuluva kesä ja jatkaa töitä yrityksessä, josta minulle tarjottiin seuraavalle talvelle töitä oppaana. Kesätöiden aikana tutustuin kuitenkin mieheeni ja suunnitelmat muuttuivat.

Utsjoelle muuttaessani en uskonut jääväni tänne. Parisuhteemme muuttui perheeksi, ja ollessani äitiyslomalla vaellusintoni puhkesi uudelleen. Mieheni kanssa olimme liikuneet paljon yhdessä luonnossa, haaveeni vaeltaa enemmän eli edelleen enkä saanut tarpeekseni. Kun seuraa yöreissuille ei löytynyt, aloin opettelemaan yksin olemista.

Kuluneen viiden vuoden aikana olen saanut toteuttaa unelmiani. Olen löytänyt itselleni ystävän joka retkeilee ja vaeltaa kanssani. Vuonna 2017 kesällä otin suurimman askeleen ja vaelsin yksin saman Hetta–Pallas-vaellusreitin, jonka rippikoulussa kuljimme. Odotin Lumikerolle nousua innolla, oli herkistävää päästä paikkaan jossa vaellusintoni syttyi. Huipulle päästessäni olin ihmeissäni – missä olivat ne lukuisat valehuiput? Kiersin tunturin lakea ympäri ja tuijotin sen huipulla olevaa kylttiä ihmeissäni. Olinko varmasti oikean tunturin huipulla? Kesti hetki tajuta, että kuntoni ja osaamiseni olivat kasvaneet vuosien varrella roimasti.

Vaellus rohkaisi seuraamaan omia unelmia ja viimein koen saaneeni rauhan. Luonto-ohjaajan kausiluonteinen työ perheellisenä ei ole enää sitä mitä tahdon. Työni lähihoitajana Utsjoella on palkitsevaa, ja on mielenkiintoista kun saan tutustua saamelaiseen kulttuurin vanhemman ikäryhmän seurassa. Keskustelut luonnosta ja siellä kulkemisesta ovat arkipäivää työssäni. Vapaa-aikanani kuljen luonnossa joko yksin, perheen tai ystävän kanssa.

En olisi 14-vuotiaana vaellusriparille hakiessani voinut uskoa minkälaiseen vuosien seikkailuun tulen päätymään. Olen kirjoittanut Adventureland Lapland -blogiani Rovaniemelle muutosta lähtien. Toivon sen ja Retkipaikkaan kirjoittamieni artikkelien rohkaisevan myös muita unelmiaan tavoittelevia tarttuvan pelottaviltakin tuntuviin mahdollisuuksiin, kuten muuttaa Lappiin työskentelemään tai aloittamaan yksin retkeily.

Erämaassa kulkiessani yksin tahtoisin huutaa kiitosta. Ja sen olen tehnytkin, useamman kerran.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.