Retki talveen valmistautuvalle Sallatunturille: tällainen on Taivaan tavoittelijan taival

➡️ 1,8 km / suunta
⚫⚫⚫ Vaativa reitti, talvisin lumikenkäreitti
🕒 3-4 tuntia
🔥 Ei tulipaikkaa, huipulla näkötorni
📌 P-alue kartalla, näkötorni kartalla
ℹ Lisätietoa reitistä: Salla.fi

Tavallinen ulkoileva pullukka päätti lähteä kokeilemaan, miltä tuntuu nousta tunturiin.

Heräsin lokakuun alkupuolen aamuna varhain hotellihuoneessani Kuusamossa. Hyvän aamupalan jälkeen keitin teetä termospulloon, pakkasin reppuun evästä ja juomaa sekä lämmintä vaatetta. Tavarat autoon, ja Google Mapsiin suunnaksi Sallatunturi. Matkaa kartan mukaan oli reilut sata kilometriä, ja sehän ei ole matka eikä mikään.

Aamuauringon hiljalleen noustessa ajelin rauhallisia maanteitä, vain muutaman auton tullessa vastaan. Voi, sitä pohjoisen rauhaa! Vain minä, auto ja tie. Maisemat senkuin paranivat Sallaa lähestyttäessä, Etelä-Lapin järvien välkehdellessä teiden varsilla. Erään järven rannalle oli aivan pakko pysähtyä, kun sopiva levähdyspaikkakin siinä oli. Aurinko näkyi jo miltei kokonaan horisontissa, usva nousi järvestä korkealle pakkasasteiden ollessa -4. Hetki oli maagisen kaunis! Yksin siinä järven rannalla, mykistävän aamuhetken ollessa käsillä ei kaupunkilainen voinut välttyä liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneliltä. Sellainen pysähtynyt hetki, jonka muistaa pitkään.

Kaikessa liikutuksessani ei tullut edes katsottua, mikä järvi oli kyseessä.

Kunhan sain kerättyä itseni, istuin takaisin autoon ja starttasin kohti päämäärää. Olin aiemmin tutkinut sen verran Sallatunturin reittejä, että olin päättänyt kiivetä tunturin huipulle lyhintä polkua pitkin, jolloin matkaa ylös tulisi vain pari kilometriä. Reitti on määritelty tasoltaan vaativaksi, mutta päätin lähteä kokeilemaan.

Ajoin auton parkkialueelle, joka sijaitsee tunturien keskellä. Parkkipaikan vieressä näinkin heti opaskyltin näköalatornille. Ihan lähellä sijaitsevat käymälät, jotka saivatkin hiljaista kiitosta mielessäni reilun tunnin ajomatkan jälkeen.

Aamu oli mitä kaunein, kun viimein astuin polulle. Pitkospuut tuntuivat pakkasessa hieman liukkailta, mutta hyvin niillä pysyi, kunhan tuntumaa sai. Polku oli merkitty sinisin merkein, joita olikin sopivin välimatkoin. Oikeastaan mitenkään tuolta reitiltä ei olisi voinut eksyä. Pitkospuut vaihtuivat välillä kivikkoiseksi poluksi, pikkuhiljaa nousten ylemmäs rinnettä. Polulla oli kuivaa, joten kävely oli miellyttävää. Lapin upeaa maastoa ja metsää ympärillä, ei ketään muuta liikkeellä ja vain muutama linnun ääni silloin tällöin miltei täydellisenä syysaamuna. Ilma oli kuulas ja raikas.

Polku muuttui hieman vaativammaksi sitä mukaa, mitä ylemmäs nousin. Syke kiihtyi selvästi, vaikka maltillisen tahdin pidinkin koko ajan. Välillä oli pakko jo pysähtyä, sekä hengähtämään, että ihailemaan maisemia.

Olin jo aika väsynyt, kun viimein näin ensimmäisten portaiden häämöttävän. Voi että sitä tunnetta, kun tajusin, että nyt ollaan jo lähellä päämäärää!

Pysähdyin ihan vaan fiilistelemään sitä helpotuksen tunnetta, huikeiden maisemien jo avautuessa ympärilläni.

Aika pitkän hetken levättyäni ja ihasteltuani, ryhdyin nousemaan portaita ylös. Noustessa oli pakko pysähdellä välillä väsymyksestä. Pieni tauko, ja taas jalkaa toisen eteen. Eipä aikaakaan, kun Sallatunturin näkötorni alkoi häämöttää, ja siitäkös vauhti kiihtyi.

Viimeiset askeleet olivat jo kevyet kaikesta huipulle pääsyn ja itsensä voittamisen ilosta. Ja ne maisemat! En ole tainnut eläessäni nähdä niin kauniita maisemia. Kivikkoiselta huipulta näkyi todella kauas joka suuntaan, keli todellakin suosi minua.

Kylmä tuuli viilensi, kun kiipesin näkötorniin. Aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta, eikä pilviäkään ollut liikaa. Kunhan olin katsellut tornissa aikani, istuin alas teelle ja evästauolle. Voi, sitä tunnetta siellä! Ihan täysin hiljaista, lukuun ottamatta tuulen huminaa. Ketään ei missään, ja mitä kauneimmat tunturimaisemat ympärillä. Siinä sitä ihminen pystyi elämään hetkessä. Mitään muuta ajatusta ei mahtunut mukaan, kuin koko kauneuden katselu. Kuinka onnekas sitä voikaan olla, että pääsee tuollaisia maisemia katselemaan, nauttimaan raikkaasta ilmasta, luonnosta ja liikkumisesta omin jaloin.

On vaikea arvioida aikaa, minkä huipulla vietin. Ehkä tunnin, ehkä kaksi. Kellonaika menetti merkityksensä täysin. Hitaasti ja hieman vastahakoisesti lähdin palailemaan takaisin autolle.

Alaspäin kävely oli toisaalta kevyempää, mutta toisaalta taas jalat olivat jo aika väsyneet valmiiksi. Paluu kuitenkin tuntui menevän nopeasti, ja jonkin ajan kuluttua vastaan alkoi tulla muitakin hyväntuulisia retkeilijöitä. Olin valinnut täydellisen aamuhetken omalle kiipeämiselleni, koska sain nauttia huipusta ihan yksinäni.

Pian polun pää jo häämöttikin, ja autoni tuli näkyviin. Väsyneenä, mutta onnellisena lähdin ajelemaan, huikeaa kokemusta rikkaampana. Syvä kiitollisuus valtasi minut jälleen, mutta tällä kertaa ilman kyyneliä, leveän ja helpottuneen hymyn kera. Suomen ihmeellinen luonto!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.