Vehreä keidas alkutalven harmaudessa: Viikin arboretum on täydellinen luontoihastelun kohde Koillis-Helsingissä

Kaupallisessa yhteistyössä Aimo Share

Pääkaupungin asukkaille tämä ei ehkä tule yllätyksenä, mutta meitä kehä kolmosen ulkopuolella asuvia jaksaa kyllä aina hämmästyttää se, miten aidosti hienoja, kiehtovia ja rentouttavia retkikohteita Helsingistä löytyy! Tänä syksynä huokailin ilosta ja hämmästyksestä Viikin arboretumissa, jonne matka taittui näppärästi sähköisellä yhteiskäyttöautolla.

Kohde kartalla
Esteetön: Osittain
Tulipaikka: Ei. Grillaaminen ja avotulen tekeminen on kielletty.
Muuta: Piknik-pöytiä ja lintutorni, käymälöitä touko-lokakuussa.
Saapuminen autolla: Hakalantie 1, Helsinki
Saapuminen julkisilla: Lähin bussipysäkki ’Viikin tiedepuisto’ 700 m:n päässä. Raitiovaunupysäkki: H0719.

Huomaan joka vuosi nostavani hattua Helsingille, kun onnistun löytämään maamme pääkaupungista itselleni aivan uusia retkikohteita. Ulkopaikkakuntalaisena sitä jotenkin mieltää pääkaupungin, noh, kaupungiksi, vaikka toden sanoakseni Helsinki on paljon enemmän. Sen alueelta tuntuu kerta toisensa jälkeen löytyvän hämmästyttäviä keitaita, niin metsiä kuin merenrantojakin, joiden kauneus ja luonnonläheisyys pääsevät yllättämään. Viikin Arboretum osoitti meille oitis olevansa yksi Helsingin luontokohteiden kruununjalokivistä!

Lokakuinen aamu on kirpakka. Se antaa ymmärtää syksyn todella saapuneen, ja kunnioituksesta vuodenaikaa (sekä äitini oppeja) kohtaan olen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen laittanut päähäni pipon. Muistelen niitä aamuja, jolloin pyöräilin kouluun ja päällipaidan hihoista oli pakko tehdä venytetyt pehmoluolat suojaamaan viimasta kärvisteleviä käsiä. Loppusyksy ja alkutalvi osaavat olla myös harmaita, mutta luonnon helmassa sisin huokaa tähänkin vuodenaikaan, ja monin paikoin voi nauttia vielä vehreydestäkin. Harmaa ja lumeton päivä onkin siis mitä erinomaisin sää virkistävälle metsäretkelle!

Ydinkeskustasta luonnon äärelle

Saavun Helsingin keskustaan, josta etsin tieni maan alle, Stockmannin parkkihallin luolastoon. Pääsen kokeilemaan Aimo Sharen yhteiskäyttöautoa, jonka kanssa matka Helsingin ydinkeskustasta Viikin arboretumiin kestää reilun vartin. Julkisilla matka-ajaksi on annettu 40 minuutin arvio.

Täysin sähköiseen Nissan Leafiin mahtuisi neljäkin retkikaveria mukaan, ja eväät voisi halutessaan napata matkaan mistä tahansa keskustan kahvilasta tai kaupasta. Tarjonta on käytännössä rajaton. Auto löytyy vaivattomasti, kun vain maltan lukea tavaratalon kylttejä ja opastintauluja. Pohdin kaupunki- ja maastosuunnistuksen eroja samalla kun aktivoin auton käyttööni puhelimella. Hymähtelen tälle yhdistelmälle modernia nykyaikaa ja ajatonta kaipuuta puiden lähelle.

Sähköauto liikkuu lähes äänettömästi, ja rangea eli ajomatkaa tällä latauksella olisi useamman sadan kilometrin verran. Nyt riittää vähempikin, ja kurvaan kohti Viikkiä.

Perillä pysäköintialue ja alueen kartta toivottavat minut tervetulleeksi. Lähden liikkeelle artikkelin alussa ilmoitetulta pysäköintipaikalta Hakalantieltä, joka on puiston koillispuolella. Lempeä hiekkatie johtaa hätkähdyttävän idyllisen maalaismaiseman läpi, ja pieni kyltti toivottaa minut tervetulleeksi arboretumiin.

Kartta lavertelee, että luontopolkuja kulkee koko lahden itärannan mitalta arboretumista Herttoniemen kautta Kivinokkaan! Osittain reitistö on myös esteetöntä, linkin lisätietoihin löydät jutun lopusta.

Heti alkumetreillä Viikin arboretum pääsee yllättämään minut. Lokakuun luonnon tuoksut ja viileys rentouttavat ja luovat ihanan kontrastin sille kaupungin hälinälle, jonka vasta jätin taakseni. En oikein osaa uskoa olevani Helsingissä, ja samalla olen niin tyytyväinen, että todella olen juuri Helsingissä. Ei sitä turhaan sanota, että Helsinki on maailman luontopääkaupunki. Vehreys on paikoin vielä melkein kesäistä!

Rehellisyyden nimissä arboretum ei tietenkään edusta aivan villiä luontoa. Tämä on kuitenkin keidas, puisto, seikkailualue ja itse asiassa myös aika romanttinen kohde. Lintubongareille arboretumin viereinen Vanhankaupunginselkä on tuttu ja tärkeä harrastusalue, ja puulajipuiston polut tarjoavat kauniin miljöön lenkkeilylle ja pyöräilylle sekä ihan vain hengähtämiselle kaupungin ja maailman hektisestä menosta.

Arboretumille voi saapua monestakin suunnasta. Lintutorneja ja merkittyjä näköalapaikkoja tällä laajalla alueella on useita, ja minua houkuttaa suunnitella jollekin päivälle oikein pitkän kaavan mukainen retki, jolloin tutkisin koko alueen.

Arboretumin läpi kulkee leveä baana, joka on erityisesti lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden suosiossa. Sopu antaa sijaa, mutta puita ihailevalle oman elämänsä haahuilijalle – kuten ennen kaikkea itselleni – annettakoon lempeä muistutus huomioida muutkin kulkijat. Innostuneen säntäilyn ja löytämisen riemun huumassakin tulee välttää rynnimästä toisten eteen.

Eräällä polulla on pieni pätkä pitkospuita ja mainioita levähdys- ja maisemanihailupenkkejä. Näen myös monenlaisia hauskoja viritelmiä, kun lintubongarit saapuvat kameravarusteineen, -laukkuineen ja jopa -kärryineen ruovikoiden äärelle. Täällä ovat selkeästi kovan luokan bongarit liikkeellä.

Baanan lisäksi alueella on pienempiä polkuja, jotka on merkitty luontopolku-kyltein. Ne johdattavat lähelle hienoja kasveja ja kainovienosti havahduttavat kulkijan huomaamaan, miten kiinnostavia ja erikoisiakin yksilöitä ympärillä kasvaa. Täällä ei todellakaan kannata kulkea laput silmillä. Ihailen katajia, japaninpähkinöitä ja ihan perinteisiä mäntyjäkin. Metsäkuusesta poikkeavien havupuiden minimetsiköt ovat taianomaisia, ja odotan innolla aina seuraavan mutkan takaa avautuvaa näkymää.

Arboretumissa on sopivan strategisiin paikkoihin ripoteltuina isoja piknik-pöytiä, joiden äärelle on hyvä jäädä syömään ja nauttimaan lehti- ja havupuiden lempeästä suojasta. Vaikka täällä ei saa tulistella, ei se estä evästelemästä. Ruokatermokseen voi laittaa kotona hetivalmista lämmintä lempiruokaa mukaan otettavaksi, tai sitten voi pakata mukaan perinteisiä retkieväitä roskattomasti – klassikot kuten mehu pullossa ja eväsleivät rasiassa toimivat aina. Alkutalven viileydessä ei mikään lämmitä niin ihanasti kuin termarista kuksiin annosteltavat kahvit tai teet hyvässä seurassa luonnon sylissä. Istuinalustat kannattaa sujauttaa reppuun myös, niin ei pylly jäädy evästellessä.

Osa kylteistä on hieman epämääräisiä ja herättää melkeinpä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. On hauska huomata yhden viitan ohjaavan esimerkiksi Siperiaan! Koko alue tuntuu ruokkivan näin aikuisessakin sitä lapsenomaista intoa, joka syntyy, kun tietää että saa joka kulman ja askeleen takaa löytää jotain uutta ja mielenkiintoista, aivan kuin aarteenetsinnässä. Katse kannattaa suunnata joka suuntaan, myös ylös. Vai mitä tuumit esimerkiksi näistä oksanhaarassa uinuvista pöllöistä?

Lintutorniin on hyvä kyltitys, ja sieltä aukeava maisema edustaa urbaania luontoa. Opastaulut tornissa tutustuttavat kokemattomammatkin lintujen tiirailijat keskeisten lajien, kuten tavin, haapanan, heinätavin ja lapasorsan pariin. Ympärillä levittäytyvä ruovikko on varmasti omiaan houkuttelemaan myös harvinaisuuksia. Liikkuvatkohan myös viiksitimalit täällä tasapainoilemassa ruokojen välissä? Entä kantautuuko kaislikon uumenista joskus kaulushaikaran matala, aavemainen tuuttaus syvällekin arboretumin uumeniin ja herättää kenties ihmetystä heissä, jotka eivät tunne tätä hämärän turvin ruovikon kätköissä liikkuvaa haikaraa?

Ajattelisin Viikin arboretumin olevan mainio kohde esimerkiksi lasten kanssa retkeilevälle. Alueella ei kulje moottoriliikennettä, reitit ovat kauniita ja vaivattomia, ja leveämpiä polkuja olisi helppoa mennä myös rattaiden tai potkupyörän kanssa. Löytämisen iloa paikka suo ihan varmasti niin lapsille kuin aikuisille.

Roskiksia en alueella huomannut, joten eväspaperit jokainen jaksaa kantaa mukanaan poiskin.

Parin tuunnin ihastelu-haahuilun jälkeen palasin takaisin autolle ja ehdin vielä matkalla uudelleen ihastella sitä maalaismaisemaa, joka oli jäänyt puulajipuiston taakse. Tuntui kivalta päästä niin vaivattomasti Helsingin keskustasta retkikohteeseen ja takaisin. Lyhyt siirtymä hiljaa hurisevan auton kyydissä teki hyvää myös aivoille, kun kelailin uudelleen äsken näkemiäni puita ja kuljettuja polkuja. Suunnaton helpotuksen tunne oli myös yhteiskäyttöauton pysäköimisen vaivattomuus! Auto parkkiin omalle paikalleen maan alle, latauskaapeli kiinni seuraavaa seikkailijaa varten ja käyttöajan lopetus puhelimesta. Oli rento ja kevyt olo kun tiesin, että jatkossakin voisin Helsingistä lähteä sähköautolla tutkimaan uusia kohteita, eikä ikinä tarvitsisi miettiä sen pysäköimistä keskustaan. Toivottavasti auto pääsee vielä monille seikkailuille luontokohteisiin – lähelle ja kauas!