Haudatkaa sydämeni Kaldoaiviin, osa siitä odottaa jo siellä

Missään ei ole ollut näin hiljaista, autiota ja tyhjää.

Silti erämaa tulvii elämää valtavien aavojen, loputtomien soiden, kirkkaiden purojen, paratiisilaaksojen ja loivien tuntureiden luomassa maailmassa.

Suomen suurimman ja pohjoisimman erämaa-alueen, Kaldoaivin, pysäköintipaikalla tunnelmat ovat ristiriitaiset. Mitähän tästä tulee? Minne olemme menossa? No, ehkä vain jonnekin. Ylitetään silta vasta kun sille saavutaan.

Päätämme seurata mönkijäuraa, joka näyttää mutkittelevan kartalla pitkin tuntureita etelän suuntaan. Jatkamme kuitenkin huomaamattamme suunnitelmasta poikkeavalle uralle ja yhtäkkiä retkikuntamme toinen jäsen, Elina, laittaa merkille, että lammet näyttävät kartan mukaan olevan ”väärällä” puolella polkua. Jälki on kuitenkin edelleen vahva ja kulkee oikeaan suuntaan, joten johtopäätökseni on, että kartanlaatija on ollut humalassa.

Polku kuitenkin päättyy edessä olevalle ruovikkoiselle suolle. Kauempana edessä näkyy luminen sola, jonka ylitys vaikuttaa hankalalta, ja sen takana kohoaa seudun korkein tunturinlaki. Maastonmerkit viittaavat siihen, että kartantekijä on saattanut olla sittenkin selvin päin.

Jalat eivät rinkka selässä mättäillä loikkimisesta ja ruovikossa räpiköimisestä tykkää, mutta sopivan reitin löydyttyä tunturin laella tunne on palkitseva. Olisikohan näin, jos olisimme tulleet pitkin polkua potkiskellen kiviä?

Kirkkaan keskipäivän ja yön hetket sekoittuvat toisiinsa ja tuntuu, ettei aikaa tai suuntaa ole olemassa. Juuri nyt niitä ei tarvitsekaan olla, jatkamme kävelemistä niin kauan kun alkaa väsyttää. Taival etenee hiljaisuudessa yli kuparisten mäkien ja hiljaa liplattavien purojen sinne minne jalat kuljettavat. Kymmenien mäkien jälkeen seuraavan takaa aukenee jälleen uusi horisontti. Tässä sievän pienen lammikon ja puron vieressä on hyvä levähtää hetkinen.

Kylmän yön jälkeen varhainen aamu sädehtii tuikkivassa valossa. Kastepisarat helmeilevät maasta ensi kertaa esiin pyrkivien varsien hennoilla lehdillä, ja vieno tuuli henkii kasvoille lämpimiä virtauksia.

Kaukainen taivaanranta kutsuu tutkimusmatkailijoita etsimään uutta.

Varjoisten lumikinosten, tonnien painoisten lohkareiden ja peilityynien laguunien jälkeen edessä on jälleen erittäin kostean näköinen suo, joka näyttää jatkuvan silmän kantamattomiin. Enää emme jaksa etsiä kuivaa reittiä, vaan lompsimme suoraan läpi polvia myöten virkistävässä soisessa vedessä.

Suon jälkeen vieraalta planeetalta näyttävän maiseman takana näyttäisi kartan mukaan olevan kammi ja järvi, vaikka niistä ei ole tästä katsoen näkyvissä merkkiäkään. Jätän rinkan ja lähden tiedustelemaan tilannetta Elinan jäädessä lepuuttamaan suohyppelystä kipeytynyttä polveaan pienen nyppylän päälle.

Arvovaltainen tunturikihu valvoo tiukasti, kun jatkan juoksujalkaa sovitulle etäisyydelle, mutta mitään merkkejä järvestä ei näy. Vilkaisen taakse ja päätän katsoa vielä seuraavan mäen taakse. Ei vieläkään mitään. Päätän jatkaa vielä vähän matkaa, ja sitten vielä vähän.

Äkkiä kivinen ja soinen aukio tiivistyy joeksi, joka virtaa jyrkästi terävien kallioiden taakse. Joki johtaa villinä kuohuvan putouksen äärelle ja eteen aukeaa kivisen karusta erämaasta poikkeava, eloisasti vihertävä laakso. Sen takana kimaltelee matalien koivikkojen ympäröimä järvi. Onkohan tämä se tunne, joka pakottaa tutkimusmatkailijoita menemään yhä pidemmälle, korkeammalle ja syvemmälle? Löydön innostamana lähden takaisin juoksujalkaa. Suolammikoiden peileissä olen näkevinäni vilauksen onnellisesta miehestä, mutta en uskalla särkeä illuusiota katsomalla tarkemmin.

Keväisen iloisesti räiskyvän joen yli pääsee ainoastaan yläjuoksulta läheltä järveä. Kammista löytynyttä ohjetta seuraten toisen maailmansodan aikana pudonnut saksalaiskone löytyy lepäämästä lammessa yllättävän hyväkuntoisena.

Sateisen taivaan tummuessa kiipeän lämpeävältä kammilta läheiselle harjulle. Tunturihaukka kiertelee vesiputouksen yllä ja sateenkaaret piirtyvät paratiisilaakson ylle. Voisipa tähän hetkeen palata joskus, kun en enää pysty seikkailuihin.

Todellisuus ja ajantaju ovat sumentuneet. Vai ovatko ne sittenkin kirkastuneet? Mikään ei tunnu todellisemmalta kuin hiljaa tihkuva sade poskipäissä.

Sanotaan, että löytääkseen pitää eksyä. Mennä sinne mihin jalat kuljettavat. Kulkea loputtomia soita, pitkin tuntureiden lakia, läpi tiheiden ruovikkojen, ylittää syviä jokia. Iloita polun tapaisen löytymisestä ja olla taas epävarma kun jäljet jälleen katoavat. Valita se reitti mikä tuntuu oikealta. Saapua määränpäähän ainutlaatuista polkua, jonka itse on löytänyt ja taivaltanut.

Tämän polun varrella voisin silloin joskus taas levätä. Haudatkaa sydämeni Kaldoaiviin, osa siitä odottaa jo siellä.

Reitin lähtöpiste kartalla. Sijainti: N=7758291.006, E=539589.885 (ETRS-TM35FIN)

Juttu on julkaistu myös Kermankuorijat-blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.