Parasta on ajamisen riemu! Leivonmäen maastopyöräreitit ovat polkuherkkuja aloittelijan makuun

Ikuisuusprojektini – ajokortin hankinta – etenee niin hitaasti, että helpompaa on ottaa pyörä alleen, jos haluaa retkeillä. Olen kevään ajan pähkäillyt ja vähitellen hankkinut varusteita, jotka kulkevat repussa. Kesän hitaasti ja epävarmasti lämmetessä ensimmäinen testiajo: minä, pyörä ja riippumatto -retki suuntautui Leivonmäen kansallispuistoon Joutsaan.

Alkuperäinen ajatukseni oli ajaa junalla Helsingistä pyörän kanssa Jyväskylään ja Jyväskylästä pyörällä Leivonmäkeen. Matkaa pyöräilyetapille olisi kertynyt jotakuinkin 50 kilometriä, eli taukoja pitäen, maastopyörän ja repun kanssa polkiessa arviolta 4–5 tuntia. Minulla oli alun alkaenkin hieman aikataulupainetta, koska osallistuin perjantaina Erätaipaleen Minnan ja Vesan retkeilykurssille. Startti oli jo klo 14 Kirveslammen parkkipaikalta. Yövyin kaverin luona Jyväskylässä ja pähkäilin vielä torstai-iltana joo-ei-joo-ei-tunnelmissa, miten liikkuisin Jyväskylästä Leivonmäkeen.

Leivonmaki-maastopyoraily

Sade sotki suuret pyöräilysuunnitelmani, joten puolilta päivin nousin uskollisen elämänkumppanini – vihreän maastopyörän – kanssa linja-autoon Jyväskylän matkakeskuksesta.

Maastopyöräreittejä aloittelijoille

Olen lyhyen linjan maastopyöräilijä. Vihreä Cube on kuulunut elämääni vasta vuoden päivät, joten maastopyöräilytaidot ovat toukka-asteella. Lisäksi olen arka pyöräilemään kovin teknisessä maastossa, kuten kivikoissa tai todella mäkisillä reiteillä. Siksi iso unelmani on ollut löytää reittejä, jotka sopisivat taitotasolleni.

Kansallispuistoissa saa pyöräillä vain niille suunnatuilla reiteillä. Leivonmäellä on ylellisesti kolmekin polkua, jotka on merkitty myös MTB-reiteiksi. Olin siis enemmän kuin innoissani, kun löysin Selänpohjan maastopyörilykierroksen kuvauksen Leivonmäen sivustolta:

”Reitti on pääosin teknisesti helppoa ja kovaa harjupolkua. Haastetta tuovat paikoittaiset kiviset ja juurakkoiset osuudet, pääosin ajettavissa olevat pitkospuut, polun yli kaatuneet petäjät sekä fyysistä kuntoa vaativat korkeuserot.”

Kävin keväällä maastopyöräilykurssin saadakseni jonkilaiset perustaidot, mutta en ollut kurssin jälkeen ehtinyt pyörän kanssa metsään.

Retkikurssin päätyttyä lauantaina puolilta päivin heitin repun selkään ja lähdin testiajamaan itseäni ja MTB-reittejä kansallispuiston pohjoisiin osiin.

Pyörän kanssa retkellä – kevyen repun taktiikalla?

En tiedä, oletko koskaan ajanut pyörää painavan (siis rinkan painoisen) repun kanssa. A) hanuriinhan se ottaa, B) pyöräily on raskaampaa ja C) tasapainon säilyttäminen vaatii työtä.

En kirjoita nyt retkipyöräilystä, vaan pyöräretkeilystä. Retkipyörässähän on useimmiten tavaratelineet ja niillä ajetaan rauhakseen tasaisella alustalla. Pyöräretkeillessä tai -vaeltaessa alusta on epätasainen, ja kaikki varusteet kulkevat selässä. Ensimmäinen kokemus tästä syntyi, kun siirryin Selänpohjan parkkipaikalta kohti Lintuniemen laavua. Hieman harmitti, että olin unohtanut pyöräilyhousut. Siitä olin kuitenkin iloinen, että klossikengät jäivät Jyväskylään, jalka osui sen verran monta kertaa maahan. Reitti oli mukava, mutta sen verran kivinen, että repun kanssa taluttelin pyörää puolet matkasta. Se siis siitä fantasiasta, missä ajoin mielessäni pitkiä metsäreittejä retkireppu selässä.

Repussa kulkivat riippumatto, hyttysverkko, tarppi ja ilmatäytteinen makuualusta. Matkassa oli myös kuivaruokaa: lähinnä puuroa, pastaa ja linssejä, karkkia ja kahvia. Reppuun tuli mukaan pieni mytty vaatteita: vaihtopaita, alusvaatteet, villasukat, merinokerrasto ja tietenkin taukotakki sekä retkipyyhe. Paljon pakollista sälää, kuten otsalamppu, ruokailu- ja tulentekovälineet, ensiapupakkaus, kevyt keitin, kompassi, kartat, makuupussi ja hygianiavälineet, oli luonnollisesti mukana. Ja koska olin yksin liikkeellä, mukaan lähti pokkari matkakaveriksi. Sain kaiken tungettua 33-litraiseen reppuun, kun makuupussi roikkui ulkopuolella. Pyörään sain yhden vesipullon, mutta reppuun oli pakattava toinen. Setti ei ollut pieni eikä kevyt, vaikka olin sen sellaiseksi ajatellut.

Tein itselleni ja tavaroille leirin Lintuniemeen. Aurinko paistoi. Keitin kahvit, join ne puun runkoon nojaillen ja kiipesin sitten riippumattoon päivälevolle. Riippumatto on perheenjäsenten peruja, mutta kevään mittaan olen lisävarustellut sitä hyttysverkolla, kunnon köysillä ja lahjaksi saadulla tarpilla. Tähtäimessä on ollut päästä liikkumaan kevyesti ilman telttaa. Siinä auringossa keinuessani olin varmaan hetken päämärässä – liikuin kesäiltapäivässä kevyesti keinahdellen.

Mäyränkierros ja Harjunkierros koeajossa

Mäyränkierros on 4,5 kilometrin pituinen ja Harjunkierros 5,5 kilometriä. Eksymiskierrokset olivat yhteensä (onnistuin taas eksymään, vaikka mukana oli kompassi, paperikartta ja kännykässä karttapalvelu) varmaan samat viitisen kilometriä.

Mäyränkierros on suurimmaksi osaksi noin puolimetristä havujen peittämää polkua. Pääsin kokeilemaan uusia maastopyöräilytaitojani muutamassa matkalle sattuneessa vähän kivikkoisemmassa paikassa, pyöräillessäni kaatuneiden puunrunkojen yli, polun mutkitellessa tai laskiessa hieman kuumottavasti.

Parasta oli ajamisen riemu. Koska iso osa polusta oli luvatun helppoa, sain kerrankin ajaa niin nopeasti kuin jaksoin polkea. Välillä polku joko poikkesi (tai minä eksyin) pusikkoa kasvavalle tienpohjalle ja välillä oli metsäisempää, kun kuusenoksat pieksivät ajolaseihin.

Mietin matkalla kokeneempia ja teknisempään polkuun tottuneita maastopyöräilijöitä; saisivatko he riittävästi ajamisen iloa Mäyränkierroksella? Mikään xco-ratahan se ei ole, mutta maisemat vaihtelevat suolampien vaihtuessa mäntykankaisiin. Kokeneempi ajaja voi ehkä nauttia leppoisasta lenkistä ja maisemista. Tai ajaa sitten vaan päättömän kovaa. Poluilla oli ainakin alkukesästä rauhallista. Vastaantulijoita ei juuri ollut.

maastopyorareitti-leivonmaki

Enemmän haastetta löytyi kuitenkin Harjunkierrokselta, joka kulki nimensä mukaan pitkin harjujen selkiä nikaminaan kivikoita, joita välillä ajoin ja välillä tunkkasin. Maastopyöräily on minulle enemmän tahto- kuin taitolaji. Yritin miettiä ajolinjoja, tsemppasin itseäni (poljepoljepolje) vauhdin pitoon ja olin vilpittömän ylpeä, kun ylitin ajaen rungon jos toisenkin.

Reittiopastuksen mukaan pitkänä pistona Rutajärveen pistävä Joutsniemen 2 kilometrin (suuntaansa) reitti on teknisempi. Kahden ja puolen tunnin ja noin 15 kilometrin lenkin jälkeen tunsin, että olin saanut ajaa riittävästi ja päätin jättää Joutsniemen odottamaan seuraavaa vierailua.

Lenkin jälkeen pulahdin Lintuniemessä järveen huuhtelemaan hiet. Jos joskus mietinkin, kannattaako harrastusten ja retkeilyn takia aina nähdä niin paljon vaivaa, niin sillä hetkellä olin sataprosenttisen varma, että kannattaa. Ajokortin hankkiminenkin alkoi taas kiinnostaa, koska olisihan näitä kivoja reittejä ajettavana muullakin.

 

KARTTA

4 replies
  1. Irf
    Irf says:

    Hienolta näyttää. Minäkin olen aloitteleva maastopyöräilijä ja tuntuu, että Suomen reiteissä on monesti pelkkää juurakkoa koko reitti. Vaikka siitä pääsisikin yli, niin ei se mitään hauskaa minulle ole 🙂 On aina kiva löytää reittejä, joissa saa oikeasti myös ajaa ison osan ajasta.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.