Seikkailun seitsemän elementtiä – hiihtovaellus Syötteen kansallispuiston Rytituvalle

”Tämä on nyt seikkailu”, sanoin. Katsoimme toisiamme ja aloimme laittaa leiriä pystyyn suon reunaan hämärän tiivistyessä Syötteen kansallispuiston pohjoisosissa. Pidän seikkailuista, mietin. Olin koko syksyn kaivannut seikkailemaan istuessani tietokoneella ja tehdessäni kuraisia ja tylsiä pyörälenkkejä Varsinais-Suomen kaatosateessa.

Seikkailu on ihan tieteellisesti määritelty ”epätavalliseksi ja jännittäväksi tai uskaliaaksi kokemukseksi sekä uhkarohkeaksi tai mahdollisesti vaaralliseksi tekoksi tai yritykseksi”. Tai sitten seikkailu voi olla ”liikuntaa, jossa tarvitaan taitoa sekä lihasvoimaa. Seikkailussa kiehtoo huippukokemukseksi kutsuttu tapahtuma, jossa ihminen antautuu toimintaan niin kokonaisvaltaisesti, että kaikki muu menettää hetkellisesti merkityksensä. Kokemus on niin nautittava, että ihminen on valmis tekemään uhrauksia sen eteen” (lähde: Anne Kleemola, Elämyksiä etsimässä).

Hmm. Pitää varmasti paikkansa, mutta monesti seikkailu on kyllä ihan pelkkä sähläämistä ja siitä syntynyt hyvä tarina, jolla peitellään noloimmat mokat. No ei. Seikkailessa pitää olla aina hauskaa. Viimeistään silloin, kun muistelee menneitä kotisohvalla.

1. Seikkailu on unelmointia – hiihtovaeltamisen vapaus

Etukäteen kuvittelemani seikkailu oli ollut monen päivän hiihtovaellus Syötteellä. Näin etukäteen retkestä haaveillessani itseni ottamassa valokuvia kaamoksen vaaleanpunaisesta hämärästä, hiihtämässä läpi pakkasen pureman metsämaiseman ahkio perässäni ja hörppimässä päivän hiihtoretkestä rentona viskitilkalla maustettua kermaisaa kaakaota laavulla. Hiihtovaelluksen vapaudentunne on huumaava. Olet yksin tai kaksin erämaassa ja tiedät, että kaikki on hyvin.

Todellisuus oli ristiriidassa unelmien kanssa jo kauan ennen lähtöä: auto hajosi jouluaattona, kissoja oli vaikea saada hoitoon, ja vaikka en ole sairastanut pariin vuoteen taudin tautia, aloin lupaavasti aivastella päivää ennen lähtöä.

Suhtaudun kaikenlaisiin arjen vastoinkäymisiin useimmiten varsin rauhallisesti. Näen ne kuin tennispalloja ampuvana koneena. On vain tauotta osuttava seuraavaan kohti singahtavaan palloon eli hoidettava asioita yksi kerrallaan. Näin kaikki asiat järjestyivät lopulta, kun saimme apua: kaverilta ahkion lainaan ja auton kuntoon pika-aikataululla. Maanantaina istuimme kaatosateessa matkalla Helsingistä Syötteelle. Oli yhä vähän epäuskoinen olo, että ylipäätään olimme päässeet matkaan.

2. Seikkailu palkitsee – Vattukurun laavu

Syötteen kansallispuisto sijaitsee jotakuinkin Suomen puolivälissä, hieman Oulusta koilliseen. Kansallispuiston alueet ovat neljänä palasena kanttiinsa noin 50 kilometrin alueella. Tämä tarkoittaa paljon erilaisia leikkipaikkoja ulkoilmaihmisille. Syöte onkin tunnettu fatbike-pyöräilykeskus läpi vuoden. Talvella siellä voi patikoida, hiihtää trikoohiihtoa, kalastaa, lumikenkäillä tai hiihtovaeltaa. Alueella on kaksi hiihtokeskusta laskettelijoille ja Pudasjärvellä järjestetään myös umpihankihiihdon MM-kisat. Niihin täytyy vielä joskus osallistua!

Etelästä tulevalle Syötteen sijainti on Tunturi-Lapin kansallispuistoja helpompi. Ajomatkassa säästää useita tunteja.

Saavuimme illansuussa Syötteelle. Kävimme etsimässä karttaa Pikku-Syötteen hotellista ja söimme samalla lämpimän illallisen, kun sellaiseen tarjoutui mahdollisuus.

Kun saapuu mihin tahansa myöhään, on fiksuinta valita laavu mahdollisimman läheltä parkkipaikkaa. Tutkiskelin ajomatkalla karttoja ja valitsin Vattukurun laavun, jonne pääsisi hiihtelemään toivottavasti alle puolessa tunnissa.

Parkkipaikan lähellä opastekyltti kertoi, että kurulle olisi 800 metriä. Lähdimme menemään, mies edellä ahkion kanssa ja minä perässä. Sukset tuntuivat vierailta ja kömpelöiltä pitkän tauon jälkeen. Olin heti nurin. Otsalampun kanssa oli kuitenkin helppo seurata polkua ja jatkoimme alasviettävää polkua hiihtäen laavulle vieville rappusille saakka.

Vattukuru oli hyvä valinta matkalaisen painaa päänsä. Olimme ulkona! Olimme luonnossa! Syksyn kaipuu oli tiivistynyt todellisuudeksi. Nukuimme sikeästi ja heräsimme vasta päivän valjetessa uudenvuoden aattoon.

3. Seikkailu on epävarmuutta – kilpahiihto pimeyttä vastaan

Seikkailemaan pääsee helposti ihan vain tekemällä retken ennakkosuunnittelun huolimattomasti, olettamalla ja laskemalla vähän liikaa onnensa varaan. Tajusin tämän hiihtäessämme kellon kanssa kilpaa Rytituvan varaustuvalle. Kaamosvaelluksella seikkailu syntyy melkein kuin itsestään pimeyden luodessa pientä painetta aikatauluihin.

Olimme jo vuosi sitten ajatuksissa lähteä Syötteelle hiihtovaellukselle, mutta valitsimme Hossan, kun Hossan kartta sattui ensimmäisenä käteen. Syötteen kartta piileskeli meitä vielä tälläkin lomalla. Olin tutkinut reittejä ja sijainteja ja laskenut hihasta ravistamalla hiihtoaikoja nettikartan ja Metsähallituksen kansallispuiston karttaesitteen kanssa, mutta unohtanut jotain oleellista! Unohdin soittaa luontokeskukseen kysyäkseni, miten reitit ovat auki: onko tiet aurattu, kesäreitit kuljettuja ja kulkeeko talvireiteillä jo kelkka.

Saamme vihdoin kartan käsiimme Syötteen luontokeskuksesta ja olin ällistynyt, kun muuta ei löytynyt. 1:70 000 Pudasjärven ulkoilukartta ei auttaisi suunnistamisessa juuri mitään, mutta oli tietenkin tyhjää parempi.

Syötekylän kaupalta löytyi autotarvikkeiden lisäksi hyviä neuvoja. Ukonvaaran parkkipaikalle, joka on lähinnä syvällä metsässä makaavaa Rytitupaa, ei noin vain ajettaisikaan perille autolla. Tie olisi aurattu vain Pyytölammentien haaraan saakka. Hiihtomatkaa Ukonvaaraan olisi vielä 8–9 kilometriä, ja siitä vielä 4,5 kilometriä Rytituvalle. Katsoimme kelloa pienen kireyden vallassa. Valoisaa aikaa oli jäljellä enintään kolme tuntia ja hiihtomatkaa 12–13 kilometriä.

Keräsimme tavarat ahkioon autosta. Vikisin jotain lämpimästä lounaasta, mutta siihen ei ollut aikaa. Lounaaksi olisi banaanilastuja ja kylmää sekamehua. Saimme sukset pikavauhtia jalkaan ja aloimme hiihtää auraamatonta tieuraa pitkin kohti Ukonvaaaraa ja siitä Rytivaaralle.

Suunnistin kännykän kartalla, kun mitään fiksumpaakaan ei ollut tarjolla. Tiellä edetessä karttaa ei tietenkään kaivannut muuhun kuin sinisen GPS-pallomme seurantaan. Matka taittui mukavaa vauhtia taivaan eläessä kaikissa keltaisen, punaisen, oranssin ja lilan väreissä.

Kääntyessämme opasteiden ohjaamana metsään, meillä oli edessä alaspäin viettävää kelkkauraa, jota laskettelimme hyväntuulisina. Ehkä tästä vielä tulisi jotain.

Iloa kesti noin puoli kilometriä ja sen jälkeen olimme umpimetsässä, missä seisoin ahkion kanssa lähinnä paikoillani, koska suksissani ei ollut mitään pitoa. Tunturisuksen pohjassa on kuviota, mutta näissä olosuhteissa sillä ei ollut mitään merkitystä. Sukset eivät juurikaan liikkuneet eteenpäin vaikka ähelsin kuinka ahkiota kiskoen. Luovuin suosiolla vetovuorostani ja lähdin perässähiihtäjänä etenemään hämärässä metsässä.

4. Seikkailu tarjoaa huippukokemuksia – ruokaa ja lämpöä Rytituvalla

Keskityimme etsimään seuraavia reittimerkkejä, koska mitään polkua ei ollut näkyvissä. Tai voi olla, että hirvet olivat pitäneet jossain vaiheessa polkua auki, koska siinä erottui hädin tuskin huomattava painanne aina siellä täällä. Pariin kertaan jouduimme etsimään hämärässä seuraavia keltaisia ja sinisiä maaliläikkiä puista melko pitkään ja kääntelemään kännykkää ja kompassia hartaasti. Lopulta reitti paljasti itsensä ja pääsimme etenemään yhä syvenevässä pimeydessä otsalampun valossa.

Noin kaksi kilometriä ennen Rytitupaa huomasimme reittiä mukailevat, mutta metsäreitin viereistä suota kulkevat, lumikengän jäljet. Koska ne lähtivät Rytituvan suuntaan, uskaltauduimme seuraamaan niitä. Löysimme myös ladun, jota potkiskelimme tyytyväisinä eteenpäin.

Uskaltauduin jo luottamaan, että pääsisimme uudeksi vuodeksi pakkasesta Rytituvan lämpöön ja kaivaisimme ahkiosta ruokakassin, lämmittäisimme saunan ja korkkaisimme uuden vuoden kunniaksi erämaahan asti raahatun kuohuviinipullon. Elämässä monet merkitykset syntyvät ponnistelun kautta. Seikkailussa huippuelämyksiä tavoitellaan vastakohtaisuuksista. Hiihdettyämme epävarmuuden vallitessa pimeyden ja pakkasen läpi, tuntui tuvan lämpö ihanalta. Tätä elämystä ei saa kerrostalo-olosuhteissa, missä lämpöä ja kraanavettä pitää itsestäänselvyyksinä.

Viimeisetkin parisataa metriä metsässä ylämäkeen osin kontaten rämmittyämme, olimme lopulta perillä Rytivaaran päällä, vanhojen talojen ympäröimänä ihmetellen, mihin mennä. Jossain pilkahti valo ja tajusimme, että emme viettäisi uutta vuotta yksin. Suuntasimme lumikenkäilijöiden otsalamppuja päin kuin kohti majakkaa.

Ja lopulta saimme lämmintä ruokaa. Lämmitimme glühwinea ja mussutimme quesadillojamme tyytyväisinä. Tutustuimme tupanaapureihimme, teimme pedit, sauna laitettiin lämpiämään ja varusteet kuivumaan. Kynttilät paloivat viihtyisän tuvan lämmössä.

Rytituvan sauna on niitä ikonisia saunoja, joissa muistaa käyneensä. Vettä oli vain vähän, koska se piti sulattaa lumesta. Peseydyimme sieltä täältä loskalla. Löylytkään eivät olleet aivan kuumimmillaan, mutta kauniin vanhan saunarakennuksen tontut olivat varmasti myötämielisiä ja tyytyväisiä.

Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen saisivat alkaa sillä aikaa, kun me nukuimme taas kellon ympäri.

5. Seikkailu irrottaa arjesta – oletko kokeillut suolla hiihtämistä?

Heräsimme aamulla taas vasta taivaan kirkastuttua. Ja se oli myöhään niillä korkeuksilla. Kello oli jo yhdeksän, kun sain uniset silmäni auki. Aamu jatkui hitaana. Aamupala, tuvan siivous, tavaroiden kokoaminen, veden sulattaminen ja pakkaaminen sekä muut aamutoimet imaisivat kaksi tuntia kallista valoisaa aikaa.

Mutta olimme irti arjesta. Tuntui vapaapäivältä, ja puuron ääressä karttaa katsellessani aloin taas olettaa: jospa ottaisimme kesäreitin. Mies laittaisi nousukarvat suksiin, ottaisi ahkion ja minä kipuaisin perässä. Äkkiäkös olisimme Lomaojan laavulla.

Tupanaapurit aikoivat palata lumikengillään soita pitkin takaisin Iso-Syötteen suuntaan ja mietin tätä varteenotettavana kakkosvaihtoehtona. Miehen suksien nousukarvat olivat nimittäin edellisenä päivänä irtisanoutuneet yhteistyöstä. Ne eivät kertakaikkiaan pakkasessa pysyneet suksissa kiinni. Mutta koska lämpötila kipusi meidän hidastellessamme mukavuudenhaluisina tuvalla, niin toivoimme skinien toimivan nollakelissä. Voisimme ottaa metsäreitin, vaikka sitä ei kukaan muu olisi kulkenutkaan.

Toiveajettelun kantavuus oli noin muutama sata metriä. Skinit eivät pysyneet suksissa. Jippoilin niihin rautalankaa. Skinit irtosivat ja rautalangat repsottivat. Mäet ja metsät sai siis unohtaa. Suuntasimme soille. Optiona oli yhä tavoittaa Lomaojan laavu hiihtäen soiden kautta pitkin kansallispuiston reunaa, ja yöpyä laavulla.

Mutta minä olin kipeä ja hirvittävän hidas. Aivastelu ei muuttunut raivoflunssaksi, vaan taittui yleiseksi väsymykseksi, jonkinlaiseksi kurjan olon miesflunssaksi. Sininen GPS-pallo ei pomppinut kännykän näytöllä iloisesti eteenpäin, vaan pysähteli vähän väliä.

Etenimme mustavalkoisen maiseman läpi kuin hidastetussa elokuvassa. Lumisten soiden yli hiihtäessämme olimme kuin jossain toisessa ajassa ja paikassa. Ainoa kytkös tähän hetkeen sateliitti, ja verkkopalvelut, josta katselin kännykän näytöltä kulkuamme.

Otin ahkion vetääkseni ja kilometrin päästä ehdotin jo myöhäistä lounastaukoa. Laavulle olisi vielä muutama kilometri matkaa. Nuudelit mielessäni hamuilin repustani termospulloa, mutta turhaan. Termospullo oli kadonnut.

Parin minuutin pähkäilyn jälkeen päätimme jättää ahkion odottamaan ja hiihtää etsimään termospulloa. Olin todennäköisesti pudottanut sen repun taskusta, kun vaihdoimme ahkion vetovuoroa. Otin valokuvia, laitoin ja otin reppua pois selästä.

Todella typerää! Termospullo on talviretkeilyn yksi tärkeimmistä varusteista, jossa vesi pidetään sulana. Olin katsellut termoksen keikkumista repun sivutaskussa miettien, että pysyyköhän tuo nyt tuossa. Ei pysynyt! Ja aivan kuin kokemus ei olisi opettanut, että jos tällaista miettii, pitää heti laittaa termospullo turvallisesti repun sisälle.

Kun termospullo löytyi hangesta, kello sanoi, että valoisaa aikaa olisi jäljellä noin puoli tuntia. Laavulle oli merkitsemätön, vielä vähintään puolentoista tunnin hiihtomatka. Alkoi olla selvää, että yöpyisimme metsässä ja aloimme etsiä juoksevaa vettä ja sopivaa leiripaikkaa.

6. Seikkailussa on vaaroja ja riskejä – mitähän vielä mokaisi?

Löysimme pienen metsälämpäreen, jonka keskellä kasvoi paksurunkoinen vanha mänty. Juuri sillä hetkellä kaikki tuntui seikkailulta. Laitoimme ruokaa, joimme viimeisen glühwine-tipan ja mies tamppasi teltalle alustan ja odotimme alustan kovettumista.

Sulatimme termoksen verran haaleaa vettä roskaisesta lumesta. Säästelimme polttoainetta, koska olimme unohtaneet toisen polttoainepullon autoon.

Ilta sujui mukavasti, paitsi että se jäi lyhyeksi; olin kuolemanväsynyt. Yritin pitää tunnelmaa yllä omalta osaltani, mutta oikeasti ainoa asia, joka kiinnosti oli teltan pystytys, makuualustan täyttäminen ja ryömiminen pitkälleen makuupussiin.

Siivoilin hetken leiriä ja kyselin purkaisinko ja pakkaisinko bensakeittimen. Se päätettiin jättää ulos ja peiteltiin jotenkin. Osa kamoista nosteltiin ahkioon, osa telttaan. Ruokakassin rahtasin telttaan, koska arvelin, että illalla voisi vielä tulla nälkä.

Menin nukkumaan. Kello oli hädin tuskin kuusi. Mies hiihteli toimettomana hetken ympyrää, mutta otsalampusta loppui lataus. Sain seuraa telttaan. Keskustelua käytiin puoli tuntia niin, että vielä pirteä kumppani kertoi jonkun hyvän jutun ja minä sanoin mmmmm. Ulkona alkoi sataa vettä ja tuuli yltyi hurjaksi meidän käydessämme epätasaista katkeilevaa keskustelua. Teltassa oli kaikki hyvin.

Paitsi aamulla. Kun keitin ei enää käynnistynyt.

Aamukahvin menetys oli tietenkin harmillista. Oikea ongelma oli, että meillä ei ollut vettä kuin muutama desilitra ja lisää ei saataisi. Emme löytäneet juoksevaa vettä, joten olimme täysin sulatetun lumen varassa.

7. Seikkailu on tutkimista ja löytämistä – ai, mun kantapäähän sattuu

Meillä ei ollut mitään todellista vaaraa, jollei sellaiseksi katsota aamukahvin puuttumista. Kartta osoitti meidän olevan puolen tunnin hiihtomatkan päästä tiestä, jota pitkin olimme alunperinkin hiihtäneet. Autolle oli matkaa toinen puoli tuntia.

Mutta mietin paljon sitä, että entä jos olisimme olleet kauempana, syvemmällä jossain metsässä tai tunturialueella. Olimmeko huolimattomia vain, koska tiesimme, että on aina on olemassa suunnitelma B – hiihto tietä pitkin autolle.

Ärsyttävintä tässä sähläämisessä olivat ne hetket, jolloin melko tietoisesti mietti, että tämä ei varmaankaan tule toimimaan ja jatkoi silti. Kesäreittejä ei ole tarkoitettu talvella suksilla hiihdeltäviksi. Kipeänä etenee hitaammin. Skinit eivät oikeasti pysy kiinni, jos liima on tullut tiensä päähän. Iso termospullo putoaa varmasti pienestä repun sivutaskusta. Ja tosiaan. Keitin ei pidä vesisateesta.

Talviretkeilyssä on oltava äärimmäisen huolellinen yksityiskohtien kanssa. Ei pidä olettaa, pitää tarkastaa. Pitää olla varasuunnitelma tai -varuste. Varavarusteen pitää olla mukana, ei autossa.

Opettavaistahan kaikki oli. Omalla porukalla kuljettaessa retkeilyni ei ole aina niin puhdasoppista, kuin miten toimisin vieraiden tai asiakkaiden kanssa. Tiedän mistä yksityiskohdista voi oikaista ja joskus oion. No. Nyt olen kokeillut mitä käy, kun oikoo vähän liikaa. Tulee seikkailu.

Toisesta talvisesta kaamosseikkailusta voit lukea Petri Pihkon jutun ”Pallaksen vankeina”.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.