Pallaksen vankeina

Olimme tulleet marraskuun lopulla harmaasta ja lumettomasta Keski-Suomesta Pallakselle ihailemaan talven värejä ja lumisia tuntureita. Marraskuussa voi olla hyvinkin kaunista, kun lumi peittää jo tunturit ja valo siivilöityy taivaanrannasta oransseina tai violetteina sävyinä. Ruska-ajan ruuhkat ovat kuitenkin tipotiessään. Vallitsee erämaan rauha.

Suunnitelma oli hiihtää Pallashotellilta tunturien yli kesäreittiä ensin Nammalakuruun ja sieltä sitten mahdollisuuksien mukaan aina Hannukuruun asti, jossa voisimme jopa päästä saunaan. Sitten vain samaa uraa takaisin Pallakselle. Mikään ei voisi mennä vikaan.

Ensimmäinen päivä: Pallas-Nammalakuru

Ensimmäinen etappi Pallakselta Nammalakuruun tunturien yli eteni sujuvasti. Luontokeskuksella sanottiin, että kukaan ei olisi mennyt aikoihin kesäreittiä. Kelkkaura ja suksenjäljet kertoivat kuitenkin toista. Pääsimme vaivatta eteenpäin, vaikka tunturissa näki tuskin seuraavalle reittimerkille – niin sankkaan sumuun tunturiylänkö oli peittynyt.

Reittimerkkejä jossain Pallastuntureilla.

Sumu hälveni vasta Rihmakurun luona. Vihdoinkin näkyi edes vähän maisemaa!

Rihmakuru! Tämä oli koko päivän selkein hetki. Kota näkyy kuvassa keskellä alhaalla.

RIhmakurun jälkeen alkoikin jo hämärä ja pimeä. Perille Nammalakuruun kuitenkin johti kelkkaura, tosin viimeiset parisataa metriä piti oikaista rinteen poikki lamppujen valossa. Kelkkaura taisi olla poromiesten ura, koska se erkani kesäreitiltä ylös tunturiin. Onneksi puhelimen navigaattori kertoi meille, mistä tupa löytyy.

Olimme ajoissa perillä – vaikka oli jo pimeää, aikaa jäi lohen loimuttamiseen ja rauhoittumiseen.

Loimulohta kamiinalla. Välillä voi olla myös vähän luksusta!

Toinen päivä: Matka ansaan

Hyvien yöunien jälkeen edessä oli seuraava koitos, matka Hannukuruun. Aamulla huussirakennuksen katolla kököttäneellä riekolla oli minulle jotain asiaa. Grou, grou, grou, grou – tästäkö tulee riekkoa tarkoittava englannin sana grouse? Vessareissun jälkeen riekko tuli vain lähemmäksi ja jatkoi yksinpuheluaan. Ajattelin ottaa siitä kuvan, mutta siinä samassa riekko lennähti suoraan minua kohti. Ehdin viime hetkellä väistää hankeen. Sitten en enää nähnyt sitä.

Pakkasimme ahkion ja muut tavarat. Aamu oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin päivä. Maisemassa toistuivat tuhannet harmaan eri sävyt. Tuntureita ei näkynyt, mutta ehkä ne siellä sumun seassa vielä olivat.

Nammalakurun autiotupa. Tänne emme enää tulisi palaamaan, vaikka sitä emme tässä vaiheessa tienneet.

Ylös, alas Montellin majalle. Alamäet hirvittivät, mutta hitaasti edeten selvisimme kaatumatta. Lumi kesti kyllä hyvin ja kelkanjälkiä näkyi vieläkin. Vuontiskeron kupeella ne katosivat jonnekin länteen. Jatkoimme kesäreitin merkkien avulla eteenpäin. Keron sumuista selvisimme helposti poroaidalle ja kiipesimme Lumikeron päälle vielä tiheämmässä usvassa. Huipulla ainoastaan porojen liikkeet kertoivat tunturin muodosta. Onneksi reitin viitat näkyivät – ainakin välillä – ja puhelimen GPS kertoi meille edelleen sijainnin. Ylämäki ei ollut pelottavaa, mutta laskeminen tuntui hurjalta, kun mitään muotoja ei näkynyt. Kaaduin pari kertaa, kun viima oli muurannut toisen puolen laseistani umpeen enkä enää hahmottanut maastoa lainkaan.

Lumikeron sumussa eteenpäin.

Lumikerolta laskeuduimme hitaasti tauolle Suaskuruun. Tunturipaljakka vaihtui koivikkoon ja metsään ja lumi pehmeni. Usvakin häveni. Kodassa ruokaa syödessämme optimistisesti ajattelimme, että ehkäpä joku on mennyt Hannukuruun talvireittiä pitkin ja tehnyt meille jäljen. Eihän tästä ollut enää pitkä matka. Emme halunneet enää iltahämärässä kiivetä Suastunturiin emmekä missään tapauksessa aikoneet palata takaisin, kun kerran olimme jo tänne asti selvinneet. Ajattelimme, että ei lunta kuitenkaan niin paljon ollut, etteikö tästä muutamasta viimeisestä kilometristä selvittäisi vaikka rämpimällä. Kyllähän me sinne tuvalle pääsemme hyvissä ajoin, ei tarvitse turvautua telttaan tai tähän kotaan.

Tämä oli iso virhe. Etenimme paljon hitaammin kuin kuvittelimme ja toivoimme. Mitään kelkanjälkeä tai suksien tekemää uraa ei tietenkään näkynyt. Matka Hannukuruun Suastunturin länsipuolitse kesti kuusi tuskaisaa, harhailevaa tuntia. Lumi oli upottavaa – ei meidän tunturisuksillemme sopivaa – ja sitä oli paljon, reilut puoli metriä. Talvireittiä oli välillä vaikea löytää ja eksyimme reitiltä tuon tuostakin.

Lopulta nelisen tuntia rämmittyämme päätimme oikaista vähän, kohti kesäreittiä, yli soiden ja niiden välisten metsäkaistaleiden. Vastaan tuli outoja ylämäkiä. Ilta eteni. Kello alkoi olla jo kohta yhdeksän. Ahdistus lisääntyi. Puhelimen vilkuilua. Ihan kohta tästä pitäisi alkaa suo. Mutta ei alkanut! Missä se suo on? Kun se vihdoin löytyi, olimme palanneet ainakin sata metriä taaksepäin. Suolla oli vähän vähemmän lunta – mikä helpotti matkantekoa – kunnes huomasimme, että siellä oli vettä, joka tarttui suksenpohjiin. Suon kautta löysimme kuitenkin lopulta takaisin kesäreitille. Sitä pitkin pääsimme kohti kohdettamme.

Hannukuru. Siinä se nyt vihdoin oli. Siis kuru, tupa olisi sitten tuolla jossain. Olimmeko selvinneet? Enää yksi pieni suo ja sitten tuvalle. Mutta tästä kohtaa ei mentykään läpi. Tuolla ylhäällä pitäisi olla autiotupa – mutta edessä olikin läpitunkematon ryteikkö. Eteen ei päässyt. Sivulle ei päässyt. Mihinkään ei päässyt! Ylöskään ei voinut kiivetä tästä kohtaa, vaikka oletettavasti tuvan piti olla mäen päällä.

Koska minulla ei ollut ahkiota, lähdin tiedustelemaan reittiä vasemmasta suunnasta, koska sieltä ryteikkö näytti vähiten vaikealta. Ylös vain upottavassa lumessa. Nyt muistinkin: kesällä Hannukurun autiotuvalle vievät portaat. Missä ne olivat? Viitta tuvalle löytyi, mutta reitti oli tietysti lumen peitossa. Lähdin kiipeämään monot jalassa ylös ja roikotin suksia käsissäni. Ylös, ylös, ylös, jyrkkää rinnettä, täällä sen täytyy olla. Täytyyhän sen tuvan löytyä.

Siinä tupa sitten oli, rinteen päällä. Ovi auki ja kamiinaan tuli. Sitten takaisin auttamaan ahkiokin tänne. Sama järkyttävä ylämäki uudestaan ahkion kanssa. Ahkion kiskoimme todellakin miltei viimeisillä voimillamme ulinan ja voivotuksen saattelemana tuvan portaiden pieleen. Kello oli kymmenen illalla.

Ensimmäiseksi piti saada tupa lämpimäksi ja kuivat vaatteet päälle. Lunta sulamaan. Mukaan ottamamme saunaolut hupeni välittömästi janoon. Vesipullomme olivat tyhjentyneet jo ennen Hannukurun alamäkeä. Tuvan turvassa saimme pikku hiljaa ruokaa ja muutakin nestettä.

Tilanteemme tukaluus alkoi pikku hiljaa valjeta meille. Vieraskirja paljasti karun totuuden: kukaan ei ollut käynyt täällä kuukauteen.

Mitään jälkiä ei näkynyt missään. Kello oli paljon – alkoi lähestyä puoltayötä – ja laskimme, ettemme mitenkään pääsisi emmekä jaksaisi aikaisin aamusta taas liikkeelle. Meillä menisi joka tapauksessa useita tunteja jopa omia jälkiämme pitkin, ennen kuin pääsisimme edes Suaskuruun. Sieltä olisi ainakin tunnin rämpiminen ylös Lumikeron tunturipaljakalle, jossa vasta saisimme kovempaa lunta suksiemme alle. Pimeä ehtisi jo laskeutua tässä vaiheessa. Joutuisimme hiihtämään pimeässä, sumussa ja mahdollisesti kovenevassa tuulessa ylös alas jyrkkää tunturia. Voisimme tietysti viettää välipäivän, mutta sitten emme enää ehtisi takaisin sunnuntai-illaksi Rovaniemelle ja siellä odottavaan junaan.

Muut vaihtoehdot eivät vaikuttaneet paljon houkuttelevammilta. Eri reittejä pohdittuamme totesimme, että turvallisin vaihtoehto olisi vain pyrkiä itäistä talvireittiä pitkin mahdollisimman nopeasti pois, alas tunturista, kohti maantietä. Nopein reitti kohti maantietä johtaisi Hannuojan yli. Sieltä emme halunneet yrittää, koska meillä ei ollut mitään keinoa ylittää vielä vuolaasti virtaavaa puroa. Mitään siltaa ei ollut tiedossa. Pohjoisen suuntaan päätyisimme takaisin tunturiin ja ylämäkeen. Eikä ollut mitään takeita, että löytäisimme sieltäkään kenenkään jälkiä. Tunturiin emme siis lähtisi, vaikka edessä olisi pitkäkin rämpiminen. Jos pimeä tulisi matkan vielä kestäessä, olisimme kuitenkin turvallisesti metsän suojissa. Meillähän oli teltta, joten voisimme yöpyä siinäkin. Henkisesti valmistauduimme kymmenen, jopa kahdentoista tunnin urakkaan upottavassa lumessa. Sulatimme lunta juomavedeksi ja koetimme valmistautua koitokseen.

Kolmas päivä: pako Hannukurusta

Heräsin lyhyiden yöunien jälkeen tuskanhikeen. Ulkona viuhui. Miten tästä retkestä saattoi tulla tällainen painajainen? Miten meille saattoi käydä näin? Puhelinkaan ei täällä toiminut. Pääsisimmekö tielle ennen puoltayötä? Minne pääsisimme yöksi? Puntaroimme vielä kerran eri reittejä, mutta pelastautuminen kohti tietä alkoi tuntua koko ajan parhaalta vaihtoehdolta. Ounastuntureilta viuhuva tuuli tiesi sitä, että Lumikerolla ja Vuontiskerolla meitä olisi vastassa sumun lisäksi viuhuva tuuli. Sumuinen viima kuuraisi laskettelulasimme hetkessä umpeen – pimeässä. Loukkaantumisriski tunturissa hiihtäessä olisi aivan todellinen. Sinne emme enää yrittäisi.

Pakkasimme tavaroita ja täytimme vesivarastoja. Viivyttelimme. Tuvalta lähtiessämme meistä tuntui, ettemme halua jättää tätä viimeistä varmaa turvapaikkaa. Haimme turvaa kamiinan lämmöstä. Silti – pakkohan täältä oli lähteä.

Hiihdimme purojen ja soiden somistamaa talvireittiä pitkin. Onneksi Hannuojassa oli silta talvireitin kohdalla. Pääsimme siis yli.

Soilla oli vielä märkiä kohtia, joissa lumi ei pysy – ja vieressä lunta saattoi olla reilut puoli metriä. Ilman puhelimen navigaattoria olisi ollut melko mahdotonta pysyä reitillä. Tässäkin reitti kulkee kuvassa vasemmalle ylös.

Lumi upotti, ja ylämäkeäkin alkuun riitti. Mutta pikku hiljaa alamäki alkoi ja maisemakin alkoi avartua.

Upottavaa umpihankea. Reitti kulkee suoraan eteenpäin.

Lumi kantoi vähän paremmin alamäessä. Etenimme jopa mukavan helposti, vaikka lumi edelleen upotti. Lopulta iltapäivällä edessä häämötti Suasjärvi. Sen takana olisi enää puolentoista kilometrin metsäosuus ennen tietä. Mutta kestäisikö järven jää meitä? Toinen vaihtoehto olisi rämpiä vielä useita kilometrejä pidemmästi etelän suuntaan, jolloin meidän ei tarvitsisi ylittää vesistöjä ollenkaan.

Jäällä oli vettä ja tummia kohtia. Koetimme katsoa, oliko kukaan mennyt jäältä. Ei ollut. Mutta parinsadan metrin päässä Hannuojan suulta jään päällä oli ihan tasainen lumikerros. Lähdimme siis matkaan. Ei ollut railoja. Emme kuitenkaan hiihtäneet ihan vierekkäin, koska meillä ei ollut mitään varmaa tietoa jään kestävyydestä. Pääsimme järven yli juuri ennen kuin hämärä taas muuttui tummansiniseksi Lapin talviyöksi. Vielä viimeinen ruokatauko ja sitten hiihto yli soiden ja mäntykankaiden.

Tie. En koskaan ole ollut niin ilahtunut tiestä. Se merkitsi, että olimme pelastuneet. Saman tien kytkin puhelimeni pois lentotilasta ja tein kuten kaupunkilainen tässä tilanteessa tekee. Soitin siis taksin. Se vei meidät Pallakselle – ja paikallinen Törmäslompolon taksi järjesti meille myös majoituksen seuraavaksi yöksi.

Vielä ennen seitsemää heitinkin jo turvallisessa saunassa löylyä. Vaikka ruumis rentoutuikin, sielussa raksuttivat vielä pitkään tämän retken opetukset. Paremmalla suunnittelulla olisimme ehkä välttyneet tältä keskeytykseltä. Kartalla helpolta näyttävä etappi voi olla todella tuskainen taival, jos lumi on pehmeää ja upottavaa, varsinkin väärillä suksilla.

Ennen kaikkea tämä oli minulle opetus ihmisluonnosta. Kuinka ihminen niin helposti kuvittelee, että ihmisen suunnitelmat voittavat luonnon olosuhteet.

Missään hengenvaarassa emme olleet. Suunnitelmamme ei vain toiminut. Mutta voin hyvin kuvitella, kuinka vastaava tilanne voisi johtaa myös oikeaan onnettomuuteen.

Jos yhden opetuksen voisin tästä jakaa muille, se olisi ehkä tämä: minne tahansa luontoon lähdetkin, anna luonnolle aikaa ja jätä suunnitelmaasi väljyyttä. Päiväretkelle taukoaikaa, pidemmille retkille ja vaelluksille välipäiviä. Yltiöpäiset tavoitteet aion itse jatkossa jättää kotiin.

3 replies
  1. Riina
    Riina says:

    Kiitos tarinasta. Tuli mieleen oma vastaava rämpimiseni Korouomassa aikoinaan…upposin menomatkalla nivusta myöten lumeen joka askelella, neljän kilometrin matkaan meni 6 tuntia. Samat fiilikset kämpällä, onneksi oli tuikea pakkanen yöllä ja tuli mahtava hankikanto. Heräsin aamukuudelta ja otsalampun loisteessa kiisin hankikantoa pitkin 4km matkan hetkessä autolle.

    Vastaa
  2. Maria
    Maria says:

    Kiitos, että jaoit myös epäonnisemman retken. Retkeily ei ole aina vain päivänapaistetta ja eeppisiä Insta-kuvia. Tämä on hyvä muistutus siitä.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.