Yhden kilometrin sukellus kynttiläkuusien maahan – Urpiainen, Tankavaara

➡ 1 km rengasreitti
? alle 1 h
⚫⚪⚪ Helppo reitti
? Kota reitin lähtöpisteessä
? Lähtöpiste kartalla

Niin lyhyttä reittiä ei kynttiläkuusien maailmassa olekaan, etteikö sitä kannattaisi kulkea. Pohjoiseen matkaaville mainio happihyppelypaikka löytyy Tankavaaran korkeudelta, jossa voi jaloitella vaikka ajomatkan lomassa kilometrin mittaisella Urpiaispolulla.

Reitti alkaa Tankavaaran luontokeskuksen pihasta.

Niin mahtava kuin Tankavaaran luontokeskus ainakin ulkoa tarkasteltuna onkin, on se valitettavasti talvisin suljettu. Tämä on todella sääli, sillä näin hienon ja helposti saavutettavan Luontokeskuksen, joka vieläpä sijaitsee yhden maamme kuuluisimman kansallispuiston portilla, soisi olevan auki! Aivan nelostien varrella, mutta kuitenkin luonnonrauhassa kohoava rakennus olisi varmasti mukava käyntikohde monelle pohjoiseen ajavalle tai Urho Kekkosen kansallispuistoon suuntaavalle matkaajalle.

Luontokeskuksen pihasta alkaa Urpiaispolun lisäksi monta muutakin reittiä, joiden myötä voi päästä jopa Ison Tankavaaran laelle – sieltä puolestaan on kutkuttavan hieno näköala Nattastuntureille. Tai näin olen kuullut, itselläni on kyseisen reitin kulkeminen vasta lähitulevaisuuden suunnitelmissa.

Reittien lähtöpisteessä, Luontokeskuksen pihalla, on myös kota. Siinä voi käydä vaikka pitkää matkaa ajava autoilija tulistelemassa ja pohjoisen luonnon tunnelmasta nauttimassa.

Kävimme mieheni kanssa Tankavaarassa muuten vain herkuttelemassa alkutalvella. Syötyämme itsemme pulleiksi Wanhassa Waskoolimiehessä, oli olo melkein turhan tukala. Niinpä ehdotin miehelleni, että lähtisimme pienelle kävelylle ja kulkisimme yhden kilometrin mittaisen, Urpiainen-nimeä kantavan polun.

Tankavaaran neljä reittiä – Urpiainen, Koppelo (3 km), Kuukkeli (6 km) sekä 7 kilometriä pitkä Geologinen polku – ovat talvella talvireittejä, tavallaan. Geologista polkua ylläpitää ajoittain Tankavaaran kultakylän väki, ja muut polut kulkevat sen kanssa ajoittain samaa matkaa. Kuitenkin näille reiteille talvella suunnatessasi on kuulemma syytä varautua siihen, että vastassa on koskematon umpihanki. Niinpä itse lähtisin näille reiteille ennen kaikkea keväisen hankikannon aikaan maalis-huhtikuussa, lumikengillä.

Kuljimme lähtöportista ja nautimme harvinaiseksi käyneestä, kirkkaasta auringonpaisteesta, joka valaisi kynttiläkuusien metsän latvuksia.

Hyvin pian vastaan tuli rakenteita jotka muistuttivat siitä, ettei elo ja olo täällä ole aina ollut näin ihanan seesteistä ja rauhallista, kuin mitä se nyt oli. Metsänreunassa lumihangen alla nökötti tykki, ja toisella puolen polkua oli korsu.

Kokonaan maan päälle rakennettu korsu on uudisrakennus, mutta vastaa kuulemma tarkasti alkuperäistä.

Korsuun pääsi myös sisälle. Puusta oli tehty ovenpieleen Suomi-konepistooleita ja Pystykorvia.

Tutkimme korsua ja tykkiä aikamme. Mitä kaikkea on tämäkin maa ja metsä mahtanut nähdä aikojen saatossa? Jatkaessamme matkaa rauhaisan, talveen kääriytyvän luonnon halki, saavuimme pian näkötornille.

Näkötornista olivat puut kasvaneet ohi, ja sen toki näki jo maan tasalta, mutta olihan torniin silti kiivettävä katsomaan, mitä sieltä näkyisi. Horisontissa oranssina hohtava aurinko sai minut haikeaksi, sillä tiesin, että kaamos on alkamassa ja auringolle pitäisi heittää hyvästit pitkäksi aikaa. Onneksi nyt eletään jo hyvää vauhtia kevättalvea, ja haikeus on tiessään tätäkin reissua muistellessa.

Pian näkötornin jälkeen olimmekin takaisin luontokeskuksella. Siinä kulkiessa tulin panneeksi merkille, kuinka mustavalkoiselta maailma näytti. Melkein tuntui, kuin näössä olisi jotain vialla. Metsän uumenissa, kaukaa puiden lomasta pilkottava aurinko oli ainoa väripilkku harmaasävyisessä maisemassa.

Tätä kirjoittaessa aurinko paistaa jo kirkkaasti kevään puolella. Tervetuloa takaisin, aurinko!