Leuat loksauttava luola löytyi Etelä-Konneveden kansallispuistosta

Joskus elämässä pääsee käymään poikkeuksellisen hienossa paikassa, joka on niin salainen, että siitä ei tiedä ehkä kuin kourallinen ihmisiä, mutta jonka ohi kulkee vuosittain jo kymmeniä tuhansia kävijöitä. Usean kävijän katseet tähyilevät vuosittain oikeaan suuntaan, mutta kukaan ei oikeasti käsitä, mikä on heidän katseiltaan piilossa. Helmikuun 13. päivänä vuonna 2018 sain kunnian olla yksi pitkiin aikoihin erään alueellisesti ja ehkä jopa kansallisestikin merkittävimmän geologisen löydön tehneistä retkikunnan jäsenistä. Ensin kuitenkin kerron, miten kaikki sai alkunsa.

Näin kaikki alkoi

Muutama viikko sitten Rautalammilla erä- ja luontoyrittäjänä toimiva Markku Utriainen kyseli minulta, josko lähtisin kaveriksi etsimään Etelä-Konneveden kansallispuistossa sijaitsevalta ja hyvin tunnetulta Kalajanvuorelta luolaa. Minultahan ei tarvitse tosiaan toista kertaa yleensä kysyä, kun mainitaan sana luola, joten olin ehdottomasti messissä. Kävimme etsiskelemässä luolaa ja löysimmekin semmoisen, mutta se ei lopulta sitten ollutkaan se luola, josta perimätieto kertoo, vaan aivan toinen paikka.

Joka tapauksessa kyseisestä reissusta tehdyt somepäivitykset saivat erään rautalampilaisen vanhan isännän muistelemaan menneitä ja kertoilemaan Markulle, että kyllä siellä vuorella “oikeakin luola” on, ja vieläpä kuvailemaan sen paikan ja olemuksen melko tarkasti.

Sovimme tekevämme uuden reissun Markun matkassa, ja erinäisten yhteensattumien kautta kahden miehen retkestä tulikin joukkovaellus voimalla seitsemän miehen. Sumiaisissa asustava Matti Markkanen lähti mukaan yhdessä Laitisen Erkin kanssa, ja Matti oli kutsunut myös kaimansa Matti Hämäläisen Äänekosken Koivistonkylältä.

Minä puolestani olisin “joutunut” edellisellä viikolla lähtemään Pyhä-Häkin kansallispuistoon YLE:n toimittajan ja kuvaajan kanssa, mutta koska en sinne päässyt, kutsuin heidät vastaavasti Etelä-Konnevedelle. Hepä innostuivatkin kutsusta, ja niinpä lopulta ajoimme porukalla Kalajan parkkipaikalle niin vähillä autoilla kuin suinkin mahdollista. Omassa autossani oli viisi äijää kamppeineen ja YLE:n autossa kaksi, eli toimittaja Tenho Tornberg ja kuvaaja Isto Janhunen.

Alkuvalmisteluja ja taktiikan suunnittelua Vuori-Kalajan kotalaavulla.

Kohti vuorta

Vuori-Kalajan lammella oli lunta parikymmentä senttiä. Jää kantoi kyllä hyvin, mutta varsinkin lammen päätä kohti kävellessämme huomasimme, että jäälle oli alkanut nousta vettä, mikä teki lumikengin liikkumisesta raskaampaa. Vettä ei kuitenkaan ollut haitaksi asti, ja suurimman osan ajasta vietimmekin rannan puolella louhikossa, jonka sekaan oli kertynyt monin paikoin reilusti toista metriä lunta. Lumen määrästä huolimatta louhikossa piti liikkua lumikenginkin erittäin varovasti, sillä joissakin paikoissa hankeen saattoi hupsahtaa aivan melkein kainaloitaan myöten.

Retkikunta tarpomassa kohti määränpäätä. Etunenässä Tenho Tornberg tähyämässä jyrkännettä kohti, seuraavana Markku Utriainen, Erkki Laitinen, Matti Hämäläinen ja perää pitävät Matti Markkanen sekä Isto Janhunen, jolla oli vedettävänä n. 50 kilon edestä ja takaa kuvausvälineistöä.

Päästyämme lammen päähän ja rannan puolelle aloimme katsella, missä kohdin mainittu luola saattaisi sijaita. Alarinteessä oli useita hienoja lohkareita, joista monen alle oli muodostunut tilavahkoja onkaloita. Minä jäin Janhusen Iston kanssa katselemaan aluksi, mitä lohkareet kätkivät sisälleen.

Rannan tuntumassa suuri kivi, jonka alle pääsee syvälle.

Markku, Tenho, Erkki ja molemmat Matit nousivat ylemmäs rinteeseen kohti mahtavaa kalliota, jossa luola kertomusten perusteella saattaisi sijaita. Tässä vaiheessa luola olisi voinut olla melkeinpä missä vain, mutta meitä oli monta, joten löytymisen todennäköisyys oli hyvä.

Aivan metsänrajassa on hengästyttävän näköinen kallio, joka sijaitsee noin 30 metrin korkeudella lammen pinnasta. Markku Utriainen alhaalla, kauempana näkyvät Isto Janhunen ja Matti Markkanen aivan kallion juurella.

Kuumenee, kuumenee, polttaa

Käytin oman aikani alarinteessä kömpimiseen ja kuulostelin välillä, miten ylempänä olevilla “tutkijakollegoilla” menee. Välillä kuulin, että joitakin mahdollisia kolosia oli löytynyt, mutta mitään ihmeellisempää ei toistaiseksi. Kunnes sitten alkoi kuulua sen sortin mölinää, että minäkin jätin omat tonkimiseni sikseen ja tulin esiin kivenkolosta.

– Täällä on luola! Täällä se on! kuului huuto jyrkänteen juurelta. En saanut vielä silloin tarkalleen selvää, kuka sieltä huuteli, mutta selkeästi alkoi tulla porukkaan vipinää. Kameramiehellä oli ahkioon sidottuna hervottoman kokoinen kamerajalusta ja matkalaukku, jonka sisällä oli seurueen arvokkain omaisuus eli tuotantotason videokamera. Sille tuli nyt tarvetta.

Jos oli rinne hankala nousta ilmankin, oli se sitä varsinkin jalustan ja kameran kanssa. Hämäläisen Matti tuli alas ja halusi ehdottomasti ottaa jalustan kantoon, Isto vastasi kamerasta, ja sitten mentiin perä perää kohti paikkaa, josta mölähtely oli kuulunut. Tenho, Erkki ja toinen Matti sekä Markku olivat jo täpinöissään ja sanoivat että kyllä se tarunhohtoinen luola nyt on löydetty.

Luolalle pääseminen ei ole todellakaan lasten leikkiä. Ensinnäkin sinne pitää kiivetä hankalasta paikasta, joka näkyy keskellä kuvassa istuvan Tenhon takana. Mistään muualta sinne ei oikeastaan pääse ilman erityisvarusteita.

Joulu koitti Mateille

Kun pääsin katsomaan itse, mistä herrat olivat luolan löytäneet, en voinut muuta kuin vetää syvään henkeä. Alhaalla kivien välissä oli nimittäin todella syvä ja jo suuaukolta katsoen suurikokoinen luola. Mitenkä ihmeessä tuonne pääsisi? Yksin tein ei mitenkään, tai sitten olisi pitänyt olla todella fakiiri. Onneksi olin ottanut mukaan köyden, joka tuli todelliseen tarpeeseen. Ilman sitä ei luolan pohjalle olisi todellakaan ollut asiaa – eikä vastaavasti sieltä ylös. Puhun nyt tietysti meidän tavallisten tallaajien puolesta, kiipeilijät ja köysitaiturit ovat asia erikseen.

Köysi näyttää paikan, josta pääsee luolaan ja sieltä pois. Oikeastaan muuta paikkaa kulkemiseen ei toistaiseksi ainakaan ole tiedossa. Matti Markkanen vahdissa.

Itseäni arvelutti alasmeno köydestä huolimatta, mutta Janhusen Isto otti ensimmäisenä härkää vehkeistä ja hujautti itsensä alas luolaan. Iston ensimmäiset kommentit luolasta olivat erittäin positiiviset. Sillä aikaa kun itse vatuloin alasmenoa, Hämäläisen Matti ei malttanut odotella vaan halusi ehdottomasti mennä itsekin alas sen kummemmin empimättä.

Harmi, että tässä ei voi lähellekään kuvata sitä ilon ja riemun määrää, mikä luolan pohjalta kaikui. – Kyllä nyt tuli joulu! hihkui Matti. Koivistonkylän garbaasi Hämäläinen innostui kuin lapsi karkkikaupassa, eikä sanoja säästelty. Vasemmalla kurkistelee Isto Janhunen.

Rohkea rotan syö ja menee luolaan. Ja tulee pois.

Luola on siis syvällä kivien alla, ja suuaukolle on kiilautunut suuri kivi, jonka yli lienee turha alas yrittää, mutta jonka vierestä pääsee pienemmän aukon kautta laskeutumaan alas köyden turvin. Tukevia jalansijoja on harvassa, ja puolenvälin jälkeen jalat eivät tavoita maahan enää laisinkaan. Laskeutumista avustamassa luolan pohjalla oli onneksi viistossa puunrunko, jolla arveltiin olleen jonkinlaisen porraspuun virka.

Suuaukolla olevan kiven yläpuolelle jäävän raon leveys on parhaimmillaan ehkä metrin luokkaa, kapeimmillaan noin puolet siitä. Pituutta aukolla on pari metriä, mutta aukko ulottuu luolan kattoa kohti lähtötasoa selkeästi ylemmäs. Laskeutumiseen tarkoitetun aukon seinämistä voi ottaa kehollaan ja käsillään tukea, mistä on apua etenkin ylöspäin tultaessa. Matti sen sijaan taisi vetää itsensä ylös pelkällä nuoruuden vimmalla.

prkl…

Olin odotellut, että vähintään yhden ihmisen pitää päästä onnistuneesti ilman tunkkia ja vinssiä ylös luolasta rikkomatta itseään. Sitten ei enää antanut luonto periksi olla yrittämättä itse laskeutumista luolan uumeniin, sillä olisihan se nolottanut ja harmittanut aivan suunnallisesti, ellen olisi mennyt alas ja olisin tyytynyt ainoastaan kuulemaan muiden kommentteja ja katselemaan kuvia.

Jos oli joulu niin miksei saman tien sitten uusi vuosi, pääsiäinen ja juhannus

Hämäläis-Mattiin verrattuna meikäläinen on hyvin hillitty, melkeinpä japanilaiseen tyyliin varautunut. Vaikka en kiljunutkaan ääneen riemusta, hypin tasajalkaa ekstaasissa sisäisesti. Olin laskeutunut erääseen hienoimmista luolista, joita olen nähnyt tähän mennessä – ja olen nähnyt niitä kuitenkin jo aika monta.

Narnian valtakunta Etelä-Konnevedellä!

Luolan uumenissa oli maaginen tunnelma. Suuret jääpuikot roikkuivat luolan seinämillä, mutta valitettavasti liikkuessani onnistuin jo katkaisemaan muutaman niistä. Onneksi eivät olleet tippukiviä, sillä niiden kasvaminen takaisin kestää miljoonia vuosia. Jääpuikkoja sentään tulee vuosittain.

En olisi arvannutkaan miten suurikokoinen luolan sali oli ennen kuin sisälle pääsin. Korkeutta silmämääräisesti ainakin 6 metriä, pituutta melkeinpä saman verran ja leveyttä ehkä puolet siitä. Mittalaittein saa sitten tarkemmat mitat, mutta näin arviolta pistetään toistaiseksi.

Ei äkkinäisille! Luolaan ei pääse sisään eikä sieltä pois kuin yhdestä reiästä, ainakaan nykyisen tiedon valossa. Kunhan luolaa päästään tutkimaan tarkemmin, lisää salaisuuksia paljastunee.

Luolan katto tuntui olevan todella korkealla, ja muutenkin salin mittasuhteet poikkeuksellisen suuret. Näin suurta yhtenäistä tilaa ei liene monessa Suomen luolassa. Erinäisiä rakoja ja loukkoja oli luolan etu- ja takaosassa, mutta niihin meillä ei ollut reissullamme mahdollista tunkeutua. Se saa jäädä toiseen kertaan.

Perimätieto kertoi lisäksi, että luolan pohjalta olisi löydetty luita ja tulipaikka. Sen perusteella joku tai jotkut ovat aikoinaan viettäneet luolassa aikaa ja ehkä pistelleet saalista poskeensa. Mahtoikohan seudulla asustella joskus sapelihammastiikereitä? Silloin ei ainakaan ollut sikanautaa purkissa tarjolla.

Tutkiessamme luolaa Iston kanssa yritimme löytää käytävän mainittuun kellarikerrokseen, mutta sellaista ei vielä tuntunut tulevan vastaan. Myöskään luita ei näkynyt, mutta luolan pohjalla oli sen verran lunta, että ne ovat voineet olla lumen alla. Jonkinlaisen nuotion paikka saattoi olla erään kiven päällä.

Ei magiaa mahan täydeltä

Luolien tutkimiseen on aina liian vähän aikaa, kuten tälläkin kerralla. Koska monella oli omat aikataulunsa ja iltapäivä alkoi olla pitkällä, oli valitettavasti lähdettävä tekemään poistumiseleitä. Ylös jääneet hilasivat ensiksi televisiokameran köyden kanssa ylös, seuraavaksi oli minun vuoroni alkaa äheltää itseäni ylös.

Helpommin sanottu kuin tehty, sillä viisto puunrunko oli liukas, ja vasemman olkapääni vihoittelu teki käden käytön hankalaksi. Jalkoja nostellessa iski lisäksi vasempaan kankkuun kaamea kramppi. Vaan ylös päästiin, kun Isto auttoi alhaalta tukemalla jalansijaa ja Markkasen Matti ojensi metallisauvaa ylhäältä.

Laskeuduimme sitten varovasti alas rantaan ja suuntasimme takaisin Vuori-Kalajan kotalaavulle itseemme erittäin tyytyväisinä, mutta vatsat muristen.

Menestyksellinen tutkimusretkikunta palaamassa basecamppiin.

Yläfemmoja oli jaeltu jo useita vuorella, mutta jaksoimme silti onnitella toisiamme vielä moneen kertaan ja kiittää mahtavasta reissusta. Luonto oli tarjonnut meille enemmän kuin osasimme kenties odottaa, mutta myös kehomme kaipasivat ravintoa. Fyysisenä suorituksena vuorelle nouseminen ja luolamanööverit olivat vaatineet oman osansa. Siksipä tekaisimme tulet ja pistimme kahvin kiehumaan sekä huitaisimme eväät naamariin.

Kodalla riitti juttua päivän seikkailusta. Ruoka ja kahvi teki kauppansa myös.

Retkikuntamme urheat jäsenet ja ennen kaikkea YLE:n kuvaaja Isto Janhunen sekä toimittaja Tenho Tornberg ansaitsevat 10 pistettä ja papukaijamerkin sinnikkyydestään ja halustaan lähteä mukaan retkellemme. Rohkeusmerkki Istolle ja Hämäläisen Matille lisäksi luolaan uskaltautumisesta, ja tietysti erityiset suosionosoitukset luolan ensimmäisenä bonganneelle Matti Markkaselle sekä suuri kiitos löytöretken primus motorille Markku Utriaiselle.

Loppuun tärkeä lakisääteinen tiedote

Olimme liikkeellä täysin omalla vastuulla ja omilla vakuutuksilla, ja liikuimme kansallispuistossa selkeästi merkittyjen reittien ja rakenteiden ulkopuolella. Maasto oli vaativaa ja paikoin vaarallista, ja luolaankin menimme vasta punnittuamme riskit. Tieto luolan löytymisestä tavoitti Metsähallituksen edustajan vasta jutun kirjoittamista edeltävänä päivänä.

Kenenkään intoa lannistamatta on sanottava, että tällaisiin paikkoihin meneminen on tottumattomalta todella vaarallista, enkä missään nimessä suosittele luolan etsimistä ja sinne pyrkimistä ilman asianmukaista opastusta ja riittäviä varusteita. Koskaan ei pidä lähteä tuntemattomaan luolaan yksin ja “soitellen sotaan”. Mekään emme olisi päässeet luolaan saakka ilman köyttä. Olin myös ohjeistanut kaikkia ottamaan mukaan kypärän.

Etelä-Konneveden kansallispuiston yllättävä uusi aarre ansaitsee siitä huolimatta huomionsa, ja varmasti vastuulliset kävijänsäkin. Opastettuja retkiä tullaan todennäköisesti järjestämään myöhemmin, mistä ilmoitetaan selkeästi erikseen. Samaten luolaa tultaneen tutkimaan myös muiden tahojen toimesta oikein virallisestikin, sillä niin hieno ja mielenkiintoinen paikka se on.

Eikä siinä vielä kaikki…

Vasta tänä iltapäivänä sain kuulla Markku Utriaiselta, että olimme mahdollisesti kaikesta huolimatta löytäneet “väärän” luolan. Markun tietomies oli sanonut käyneensä luolassa yli 40 vuotta sitten, eikä se hänen mielestään ollut tuo, minkä me nyt löysimme – ainakaan selkeästi tarkentuneen kuvailunsa perusteella. Silloinpa Kalajanvuoren kätköissä on odotettavissa vielä lisää mahtavia yllätyksiä…

PAIKKA KARTALLA. Sijainti: N=6938830.323, E=484519.597 (ETRS-TM35FIN)

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.