Hiihtovaellus Hossassa vie muinaisille reiteille: kaamosseikkailu laavulta laavulle

Reitin pituus n. 35 km (ei virallinen reitti)
Keskivaikea reitti
Reitin kulkuaika 3,5 päivää hiihtovaelluksena
Tulipaikkoja 10
Lähtöpaikka kartalla

Hiihtovaelluksella mieleni valtaavat usein ajatukset esi-isistä, muinaisista metsäsuomalaisista suksineen. Hossan talvisessa metsässä, kaamoksen vaaleanpunaisessa valossa, hitaasti hiihdellessään, tuntee olevansa osa pohjoisten kansojen pitkää historiaa.

Emme olleet retkikaverini kanssa olleet aiemmin yhdessä hiihtovaelluksella, vaikka olimme retkeilleet muuten yhdessä. Yritin karttaa katsellessani arvioida kilometrimääriä, miettiä kahden hengen kokoonpanomme etenemisvauhtia ja sopivia päiväetappeja. Tammikuun kaamoksessa valoa riitti kuudeksi tunniksi, yhdeksästä kolmeen. Olimme päättäneet pysyä liikkeellä kaikki valoisat tunnit. Kansallispuiston korkeuskäyrät ovat kuitenkin monin paikoin tiukkaa syheröä. Ylä- ja alamäkien äheltäminen ahkion kanssa vie aikansa.

Pelkät retkihiihtoreitit eivät lopulta tyydyttäneet minua kilometrimääriltään, eivätkä ihan reittivalinnoiltaankaan. Pitävän yhden reittisuunnitelman sijaan mietinkin muutaman erilaisen reittiskenaarion ja päätin tehdä tarkemman reittisuunnitelman aina edellisenä iltana. Ajatuksena oli hiihdellä enimmäkseen Hossan kansallispuiston läpi kulkevan Jatkonsalmentien eteläpuolella.

Mutta ensin halusin nähdä kalliomaalaukset.

Lihapyörteen laavulta muinaisille reiteille

Pimeydessä aikainen iltakin tuntuu myöhäiseltä yöltä. Hossaan saapuessamme piti muistutella itseään, että päivää oli jäljellä, vaikka valo on vähissä. Nappasimme Luontokeskukselta Hossan esitteen varakartaksi ja saimme samalla kallisarvoisen tiedon, että tie Lihapyörteen laavun parkkipaikalle on aurattu auki.

Laitoimme laavulla leirin pystyyn, mutta koska aikaa oli riittämiin, päätimme tehdä pienen hiihtolenkin. Takana oli kaksi kohtuullisen pitkää ajopäivää, joten teki hyvää päästä liikkeelle. Suuntasimme kartan ja otsalamppujen kanssa metsään nuuskimaan etukäteen seuraavan päivän reittiä. Olin ensimmäistä kertaa suksilla sitten edellisen talven, ja meno oli huteraa. Hiihdin polvet jäykkänä ja kellahdin nurin joka nyppylän alla. Vaikka mustikanvarvut pistivät esiin suksen jäljistä, arvioimme, että lumi riittäisi ahkiolle.

Seuraavan aamuna heräsimme ajoissa, jotta saisimme leirin purettua ja olisimme suksilla heti valoisaan aikaan.

Kotoalähdön lievä paniikkipakkaus kostautui ahkiota pakatessa: kaikki tavara ei kertakaikkiaan mahtunut mukaan. Mutta majoittautuminen ensimmäiseksi yöksi parkkipaikan kupeeseen oli lopulta hyvä idea, koska lähtiessämme meillä oli mahdollisuus jättää autoon turhaa tavaraa ja liikoja ruokia. Ahkio näytti lähtiessä lopulta ihan kompaktilta.

Ensimmäisen hiihtopäivän ensimmäiset tunnit metsän halki olivat miellyttäviä. Reittimerkinnät johdattivat meitä puulta toiselle. Kaveri halusi ensimmäisen ahkiovuoron, joten minä yritin sillä aikaa selittää suksilleni, että pidän hiihtämisestä ja olisi ok, jos suksetkin pitäisivät minusta.

Mitään valmista latua ei ollut. Oletan, että talvireittikartassa mainittua, hiihdettäväksi tarkoitettua eräreittiä ajellaan vain hyvän sään ja syvän lumen aikaan. Vaikka maisema oli jo talvinen, lunta oli joulukuun lopussa kevyenä höttönä vasta 30 senttimetrin syvyydeltä.

Hiihtäessäni katselin edessä ahkion kanssa umpihankeen puskevaa retkikaveria. Katselin ahkion perää ja suksieni kärkiä. Näin näissä metsissä on edetty tuhansia vuosia.

Pysäyttävä Värikallio

Värikallion tulipaikka vetää varmasti bussilastillisen ihmisiä. Tuntui hassulta olla siellä kaksin talvisena aamupäivänä. Luovuin suksistani, ja kävelimme katsomaan kalliomaalausta. Se oli pysäyttävä. Värit ja kuviot olivat kirkkaita, ja kalliota oli helppo katsella metalliselta sillalta. Mietin 7000 vuotta sitten paikalla seisseitä tai veneissänsä keikkuneita, kallion maalanneita ihmisiä. Kenelle he halusivat kertoa viestinsä? Ja kuinka monta sukupolvea kesti, ennen kuin kallion kuvat lakkasivat puhumasta tarinaansa? Nyt me vain arvailemme, mistä kuvat kertovat ja miksi ne on maalattu.

Lounasnuudelit syötyämme kannoimme sukset rappusia ylös näköalapaikalle, jonne Värikallion kierroksen reitti jatkui. Vedimme ja työnsimme ahkion ylös samoja rappusia.

Talven matalalta paistava aurinko värjäsi vastapäisen vaaran puiden latvukset vaaleanpunaisiksi.

Maisemia ihailtuani otin ahkion vetääkseni. Mäkinen metsä otti minusta ja ahkiosta mittaa. Alku ei ollut mitenkään helppoa. Vaikka en enää kaatuillutkaan, tuntui ahkio tottumattomasta kamalalta. Yritin lohduttaa itseäni, että totun muutamassa päivässä. Niinkuin totuinkin. Jo samana päivänä. Aluksi kyllä vähän yrjötti, ja ensimmäisen tunnin päästä vaihdoimme taas vetovuoroa.

Värikallion kierros laskeutui mukavan loivasti metsäautotietä takaisin Lihapyörteen suuntaan. Polun varressa oli Kokalmukseen houkutteleva tienviitta. Matkaa olisi 9 kilometriä fatbikereitillä. Päivänvalo riittäisi juuri ja juuri. Reitti aukesi leveänä ja kutsuvana, joten unohdin sen tosiasian, että jos reitti on suunniteltu pyörillä kuljettavaksi, se ei ole luultavasti mikään mukava hiihdeltävä ahkion kanssa. Oivallus tuli nopeasti: Leväsuon kohdalla reitti muuttui niin kapeaksi ja kiemurtelevaksi, että ahkio ei enää taipunut puiden välistä.

Katselin karttaa otsa kurtussa ja päätin tarttua retkikumppanin ehdotukseen, että ohittaisimme metsäisen kohdan Leväsuon kautta. Suolla olikin mukava hiihdellä tovi, mutta koska kello kulki kohti hämärän hetkiä, aloin kaivata takaisin viralliselle reitille. Suunnistimme puhelimen, kartan ja kompassin kanssa. Puolen tunnin ryteikköisen metsäseikkailun olimme siinä missä pitikin – tiellä.

Kansallispuistojen riemu on niiden hienoissa reiteissä, joilta kannattaa aika harvoin poiketa. Ja jos reiteiltä poikkeaa, on pärjättävä omilla erätaidoillaan. Hossa on kuitenkin erämaata. Tunnen, missä rajoissa uskallan seikkailla ja missä taidot loppuvat. En olisi uskaltanut lähteä suolle ilman puhelimen GPS-signaaliin perustuvaa karttaa, joka näytti, missä olimme. Olisimme tulleet suokierrokselta pois kompassinkin kanssa – päiväsaikaan, mutta emme enää pimeässä. Mietin riskirajoja ja päätin pysyä turvallisen puolella.

Hiihtelimme hetken tien reunaa uutena suuntanamme Muikkupuron laavu. Kokalmus saisi jäädä seuraavaan päivään. Olihan näitä reittiskenaarioita tarjolla. Vaikka valmista latua ei ollut, latureitti on kuitenkin mietitty hiihtäjää varten. Se oli leveä, eikä liian mäkinen. Matka alkoi taas taittua hyvään tahtiin, ja olimme hämärän tullessa Muikkupuron laavulla.

Hidasta elämää Hossan laavuilla

Muikkupuron laavu on ihanalla paikalla, kannaksella, Iso-Valkeaisen ja Keski-Valkeaisen järvien välillä. Järvet yhdistää puro, joka kulkee laavun ohi. Otimme siitä vettä.

Kaikki laavut, joilla yövyimme, oli pystytetty pysäyttävän upeille paikoille. Niistä aukeni näköala järven selälle, ja usein vieressä virtasi pulppuileva puro. Purot ovat sekä käytännöllisiä – säästyy veden sulattamiselta – että tietenkin hurmaava osa maisemaa.

Muikkupurolla oli vasta päivämatkansa aloittanut pariskunta, kun saavuimme hämärissä paikalle. He jatkoivat matkaansa, kun me aloimme ruuanlaittoon. Saimme taas yöpyä omassa rauhassamme.

Syötyämme sienirisottoa, lämmintä kermaviskiä juotuamme ja nakerrettuamme viimeiset karkit jälkiruuaksi, alkoi jokaiseen retki-iltaan kuulunut keskustelu siitä, kuinka aikaisin kehtaa mennä nukkumaan. Sovimme, että pysymme ylhäällä ainakin 20 asti. Talviset pimeät tunnit ilman kännykkää, kirjaa tai muita huvituksia täytettiin joka ilta rupattelulla, otsalamppulenkillä, puiden tekemisellä, kartan lukemisella ja muilla puhteilla. Oli huvittavaa ja outoa olla tekemättä mitään ja odotella, että retkikunnan yhteisesti hyväksymä nukkumaanmenoaika viimein koittaisi. Oli hiljentävää tuijotella tuleen illan hiljaisuudessa, sulattaa ja lämmittää vettä termoksiin.

Koska ensimmäiselle päivälle kertyi reippaasti hiihtokilometrejä ja seuraavan päivän etappi oli vain alle 10 kilometrin päässä Lipposensalmessa, päätimme nukkua vähän pidempään ja herätä hitaasti.

Meitäkin hitaampia heräilijöitä tapasimme Ala-valkeisen tuvalla, missä vaihdoimme tuvalla yöpyneiden kanssa kuulumisia. Iloksemme joukkio kertoi kiertäneensä suksilla Kokalmuksen kierroksen. Meillä oli siis edessämme valmiiksi hiihdettyä latua! Jihaa! Latu alkoi tosin Valkeaisenharjun päältä, minne ahkio oli taas hinattava ja työnnettävä. Mutta pikku ponnistelu kannatti. Hoiluansärkän harjulle kääntyvä reitti oli aivan mahtava hiihtää. Ei jälkeäkään edellisen päivän tuskailusta tiheässä metsikössä. Pelkkää rauhallista hiihtoa harjun terävällä laella. Eikä ketään muuta missään. Epäsosiaalisuuteni piti henkilökohtaisia juhliaan harjun päällä.

Sää muuttui tuuliseksi ja lunta alkoi sataa lisää. Pidimme lounastauon Kokalmuksen laavulla. Laavu oli taas niin hienossa paikassa, että tuntui, että sinne haluaisin takaisin. Jatkoimme matkaa Lipposensalmen laavulle, ja toiveeni toteutui lähes heti: tuuli kävi suoraan järveltä laavuun. Sisällä oli jo kinos ja mietimme kinosta katsellessamme, miltä tuntuisi nukkua koko yö pieksevässä tuulessa ja herätä pyryn peittämänä. Vaihtoehtoina oli teltan pystytys tai kääntyminen takaisin Kokalmukseen. Valitsimme Kokalmuksen.

Aurinkoinen metsätaival Jatkonvaaran kautta

Aamulla tuuli oli laantunut. Taittelin kartasta uuden kohdan esiin ja ujutin sen karttataskuun. Edessä oli taas metsäistä fatbikereittiä, mutta meidän teki mieli hiihtää oikein kunnolla. Edellinen päivä oli ollut helppo. Tuntui, että se loppui kesken. Kolmannelle päivälle oli paljon voimia jäljellä. Lähdimme Lipposensalmelta koillisen suuntaan Huosivirralle kulkevaa reittiä. Matkalla oli luvassa korkeuseroja ja sovittiin, että suksiensa kanssa sujumpi retkiseura ottaisi ahkion.

Jos Hossassa poistuu ladulta, on retkisuksien lisäksi hyvä olla matkassa joko suksien pohjaan kiinnitettävät nousukarvat tai lumikengät mäkisiä etappeja varten. Joulukuun lopun kaamosvaelluksella, kun lunta oli vielä vähän, pärjäsi tosin vielä jalkaisinkin.

Jatkonvaaran reitti näytti metsäisempää harju-Hossaa. Sopivan vaativan reitin kruunasi kaamospäivän pehmeä aurinko ja kristallinen pakkaskeli. Ainoa ongelma olivat reittiopastukset. Jouduimme pysähtymään moneen kertaan etsimään seuraavaa maalattua täppää. Puiden kyljet olivat lumessa, ja välillä maaliläiskät piileskelivät lumen alla. Mutta välillä tuntui, että seuraavaa merkintää ei etsimälläkään löydy mistään. Varsinkin viimeisen kilometrin aikana Huosivirralle saavuttaessa tarvittaisiin ehdottomasti selkeämmät merkinnät. Siellä täällä puissa oli haalenneita kangassuikaleita.

Talvella polut ovat lumen alla, eikä puustostakaan aina erota, mihin reitti kääntyy. Hossaan tarvitsetkin hiihtovaellukselle kunnollisen retkikartan ja kompassin, jos aiot edetä ja päästä perille turvallisesti.

Hiihtokilometrejä kertyi taas mukavasti, ja saavuimme Hakonkosken laavulle juuri hämärän laskeutuessa sopivan väsyneinä. Viimeiset kilometrit nousivat ja laskivat harjun päällä. Hakonharjun reitti on tarkoitettu patikointiin ja pyörille. Suksien kanssa eteneminen oli työläämpää. Minulla oli ahkion vetovuoro, ja jätin suosiolla alamäkien laskemisen suksilla väliin. Nappasin välillä sukset pois jalasta ja kävelin mäet ahkion kanssa.

Hakonkosken laavu on nimensä mukaan kosken rannassa. Kosken yli meni silta, yö oli tähtikirkas ja saimme taas omia laavun itsellemme. Ei juuri parempaa paikkaa ja hetkeä olisi voinut olla. Harmitti, että tulimme ja lähdimme hämärissä. Paikka oli valokuvauksellinen, mutta nyt oli mahdollista tallettaa kuvat vain muistoihinsa.

Pakkanen nipisteli edellisiä iltoja enemmän, kun viimeisenä iltana söimme tuhtia pastaa. Joulun jäljiltä retken ruokakassiin, joka alkoi viimeisenä iltana jo tyhjetä, oli jäänyt kermaa, smetanaa ja juustoa. Rasvaista ja täyttävää ruokaa, jonka avulla jaksoi hiihtää kaikki valoisat tunnit. Viimeisenä iltana paahdoimme vielä juustoleipiä nuotiolla ja söimme jälkiruuaksi taatelikakkua kerman ja viskin kanssa.

Hiihtovaelluksen aikaisten nukkumaanmenojen ja pitkien yöunien ongelma on, että ei tule syötyä tarpeeksi, jos edessä on tiukka hiihtopäivä. Jos retkipäivällisensä syö viideltä ja menee kahdeksalta nukkumaan, on aamupalalla tuskainen nälkä. Vatsa ei kuitenkaan vedä mitään valtavia annoksia, joten aamupäivällä pitää jatkuvasti tankata pientä evästä, jottei olo muutu kurjaksi. Eli päivällisen jälkeen on hyvä syödä vielä iltapala ennen makuupusiin kellahtamista.

Suksilla Laukkujärven patikkapolulla

Ilman silmälaseja kartta näyttää siltä, että Laukkujärven reitti kulkee mukavasti tasaisen harjun päällä. Kun tiiviisti tihrustaa, näkee kyllä, että harjun selkä on kuin dinosauruksella – täynnä kuoppia ja kohoumia. En aikonut edes yrittää vetää ahkiota mäkiä suksien kanssa ylös ja alas. Laitoin sukset ahkion kyytiin ja kuljin ensimmäiset ja mäkisimmät kilometrit jalan.

Laukunharjun ohitimme Umpi-Valkeisen järven kautta naskalit kaulassa. Järvet houkuttelivat kulkemaan, mutta oli selvää, että osa jäistä ei ollut vielä kantavia, vaikka siltä näýttivätkin. Kuljimme kaikki jääetapit kiinni rannassa ja jäänaskalit käsillä.

Sen verran hermoillekäyvä Laukkujärven mäkinen reitti oli, että otimme kiitollisina kiinni Umpi-Valkeaisen eteläpuolella kulkevasta latu-urasta ja hiihtelimme leppoisasti autolle.

Yhtäkkiä matka oli ohi.

Kuten aina, oli pöllämistynyt olo tulla erämaasta asutuksen pariin. Oli mukava päästä sisätiloihin, mutta haikeaa jättää ikiaikainen Hossa. Autossa heitin hyvästit esi-isille ja mietin, että Hossaan aion palata. Monta kertaa.

N: 7266926,311 E: 608859,061

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.