Kaukosaarten Aino ja lumoavat Färsaaret – OSA III: Viikinkien Saksun ja Tjørnuvík

Matkapäiväkirjamme viikinkiajan Färsaarilta jatkuu. Lue aiemmat osat: Osa I ja Osa II.

Lähdimme ajamaan Tórshavnista kohti pohjoista. Tavoitteenamme oli vierailla Saksunissa ja Tjørnuvíkissä, jotka olisivat Kaukosaarten Aino -romaanini tärkeimpiä tapahtumapaikkoja. Saksun on paikka, johon kirjan päähenkilö Iki-Kuura tarinan aslussa haaksirikkoutuu, ja Tjørnuvíkissä majailee kirjan nimihenkilö, Aino.

Aikoinaan rannikon kyliä yhdistivät vain vuorten yli kulkevat kyläpolut, joita merkittiin kivikasoilla. Nykyisin vaeltajat käyttävät näitä reittejä, ja ne löytää helposti paikallisen ylläpitämältä retkeilysivustolta Hiking.fo. Reitit on merkitty vaikeuden ja pituuden mukaan, mutta paikallinen vaellusopas on hyvä olla mukana. Kiviset vuoret ovat jyrkkiä, liukkaita ja sumu saattaa nousta nopeasti. Silloin ei voi muuta kuin odottaa paikallaan, että se haihtuu. Färsaarilla sattuu toisinaan kiipelyonnettomuuksia, kun turistit tai jopa kokeneet kiipeilijät lähtevät testaamaan liian haastavia tuntemattomia reittejä.

Me päätimme kuitenkin tehdä vain päiväretkiä autolla ja tutustua kohteisiin kävellen kameran kanssa. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi ollut mukava päästä opastetulle vaelluksellekin – ehkä ensi kerralla!

Ajelimme Saksunia kohti jo tutuksi käyneiden tunnelien läpi, kunnes tie kääntyi seurailemaan aurinkoista, vuorten väliin jäävää laaksoa. Sen pohjalla kiemurteli matala, mutta leveä puro. Yksisuuntaisen ja kapean tien pientareet loistivat poissaolollaan, mistä huomasi, ettei Färsaarille sada juuri lunta. Vain pienikin virhearvio, ja auto saattaisi suistua tieltä ojaan…

Laaksossa laidunsi lampaita, ja toisinaan ohitimme islanninhevosia jyrkähkölle rinteelle aidatussa laitumessa. 

Maisemat olivat upeat, ja saimme kaivaa aurinkolasit esiin, kun pysähdyimme napsimaan kuvia.

Vain muutamia autoja tuli vastaan, ja ne onnistuimme ohittamaan 100 metrin välein sijoitetun levikkeen avulla.

Kun saavuimme lopulta Saksunin poukamaan vain tunnin ajon jälkeen, olimme innoissamme! Nyt oltiin paikassa, jonka takia tänne oli tultu! Eikä ollut ihme, että Saksun on maisema- ja luontovalokuvaajien rakastama kohde. 

Rinteiltä veteen laskeutuvat vesiputoukset, valkoinen ruohokattoinen kivikirkko, sininen laguuni vuorten keskellä… 

Aikoinaan Saksun oli luontainen suojaisa satama, mutta aiemmin mainitussa suuressa myrskyssä vuonna 1607 sen suu täyttyi hiekasta.  Nykyisin rantaa myöten pääsee kävelemään nousuveden aikaan avomeren rantaan saakka.

Mutta mikä ihaninta, Saksunissa sijaitsee vanha ruohokattoinen museo-maatila Dúvugarðar. Kylässä on sen lisäksi vain muutama kesäasunto ja laiduntavia eläimiä, lampaita ja uhanalaisia färsaartenponeja.

Tarinan mukaan mustasurma pyyhki saaren yli vuonna 1350. Saksunista se tappoi kaikki muut, paitsi yhden naisorjan. Hän marssi paikallisille käräjille eli várhingiin. Käräjäpäälliköt päättivät, että hän saisi paikan omakseen, mutta vain sillä ehdolla, että ottaisi itselleen aviomiehen. Nainen valitsi käräjiltä komean nuorukaisen, joka oli Hesturista, ja palasi myöhemmin kotiin maatilanemäntänä ja komean nuorukaisen vaimona…

Kiviset rakennukset ovat 200 vuotta vanhoja. Itse tila on ollut varmuudella toiminnassa 1600-luvulta alkaen, ehkä paljon varhaisemminkin.

Färsaartenponit ovat kooltaan shetlanninponin ja islanninhevosen välimaastosta. Nykyisin ne ovat lähinnä lasten ratsuja, mutta aikoinaan ponit kantoivat raskaita taakkoja ja niillä paimennettiin lampaita

Kanta polveutunee kelttiläisistä ja skandinaavisista kannoista. 1880-luvulla saarilla oli rekisteröitynä 800 hevosta, mutta 1960-luvulle tultaessa rotu oli jo lähes kadonnut, sillä hevosia vietiin Iso-Britanniaan kaivostöihin. Vain 5 puhdasta yksilöä oli jäljellä, kun paikalliset perustivat rotuyhdistyksen suojelemaan rotua 1978. Nykyisin puhdasrotuisia hevosia on 70, kiitos tarmokkaan jalostus- ja suojeluohjelman. 

Tapaamammen färsaartenponit vaikuttivat leppoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä.

Kävelimme laguunin rantaan laskuveden aikana. Kirkkaassa auringonpaisteessa levät, kivet ja rannalta löytyneet meren huuhtomat kappaleet värittivät upeaa maisemaa. 

Merellinen “pesusieni”, jonka nimi on hauskasti merenjumala Njordin tai merenneidon hanska, lojui rannalla kivien lomassa.

Päätimme kiertää polulle, joka vei avomeren rantaan. Tätä varten meidän piti siirtää autoa hiukan takaisin päin, jotta pääsimme yli laguuniin laskevasta joesta. Matkalla autolle törmäsimme kuitenkin yllättäin myrskylinnun poikaseen, joka nötkötti avuttomana ruohorinteellä maha taivasta kohti. Tiesimme, että oli aika, jolloin paksuksi syötetyt poikaset hyppäävät pesästä, mutta ovat vielä liian paksuja lentämään. Ne joutuvat sulattelemaan vararavintoaan muutaman viikon, ennen kuin pääsevät ilmaan. Tämän takia linnut ovatkin paikallinen herkku, sillä niiden pyydystäminen on helppoa. Ainoa vain, että pyydystäjät saavat olla varuillaan – lintu saattaa tyhjentää vatsalaukkunsa pahanhajuisen sisällön hyökkääjänsä päälle.

Tämä lintu sen sijaan vain aukoi nokkaansa, kun autoimme sen oikein päin.

Jatkoimme autolle ja siirryimme toiselle puolelle lahtea, josta saatoimme lähteä parin kilometrin kävelylenkille.

Meidän lisäksemme näimme vain muutamia turisteja, joten saimme olla rauhassa. Maisemat olivat jälleen kerran henkeäsalpaavat.

 

 

Hiekkaan oli hautautunut ajopuita, simpukoita ja monenlaisia leviä. Paikassa oli jotain taianomaista, harmaan hiekan ja tuliperäisen, meren siloittaman kallion vierellä.

Ihmettelimme aikamme vihreän eri sävyjä, kallioilla kiipeileviä vuohia ja luonnon mysteerejä, kunnes päätimme kävellä takaisin. Nousuvesi oli alkanut hivuttautua ylemmäs ja peittäisi lopulta koko kapean kulkuväylän.

 

Matkalla autolle näimme paikallisen ratsukon samaisella polulla. Olimme varanneet jo ennalta ratsastusretken matkamme viimeiselle päivälle ja tuskin saatoimme odottaa, että pääsisimme kokemaan Färsaaret myös hevosen selässä! Nykyisin saarilla käy paljon ratsastusvaeltajia ja erityisesti Suomesta – näin ratsastusoppaamme myöhemmin kertoi.

Jätimme haikeina Saksunin taakse ja suuntasimme autolle, jotta ehtisimme saman päivän aikana vielä toiseenkin kylään, Tjørnuvíkiin. Tämä oli paikka, joka tunnettiin Noidasta ja Jättiläisestä. Lisäksi aioin liittää Kaukosaarten Ainon tarinaan mukaan paikallisen myytin hyljeihmisistä.

Tjørnuvík

Jatkoimme ensin matkaa samaa laaksotietä, jota olimme tulleet. Tjørnuvík sijaitsee Streymoyn saaren pohjoisosassa. Käännyimme risteyksestä myöhemmin rannikkotielle, joka johdatti meidän hurjan korkealle ja kapealle vuoristotielle. Toisella puolella näkyi vain pudotus ja olimme kauhuissamme noususta – jos täällä joku tulisi yhtäkkiä mutkan takaa vastaan, olisimme pulassa…

Karmivan 40 minuutin ajon päästä olimme kuitenkin turvassa ja perillä kuvankauniissa poukamassa.

Tjørnuvíkistä on löytynyt viikinkiaikainen hautausmaa ja useita vanhoja esineitä. Nykyisin kylässä asuu noin 50 asukasta.

Pienen kylän keskellä oli paikallisen ylläpitämä vohvelikahvila ja pieni puoti. 

Päätimme palkita itsemme vohveleilla ja kahvilla turhankin jännittävän ajomatkan jälkeen. Kahvilla juttelimme uusiseelantilaisen miehen kanssa, joka myös kauhisteli ajomatkaa. Mutta olihan paikka sen arvoinen! Kun kysyimme paikalliselta mieheltä, sattuuko täällä liikenneonnettomuuksia, hän katsoi meitä ihmeissään ja vastasi, että “ei, kaikki ajavat hiljaa”.

Kiertelimme idyllisessä kylässä, ihailimme puodin käsitöitä ja teimme ostoksia. Hankin pässinsarvesta tehdyt napit.

Färsaaret tunnetaan käsitöistä ja neulemalleista. Monet näistä perinteisistä taidoista ovat varmasti yhä samoja kuin viikingeillä aikoinaan.

Tämän kylän läpi virtaavassa purossa oli kaloja, ehkä jotain lohia?

Iltapäivän edetessä vuorilta hiipi utua. Päätimme lähteä jatkamaan matkaa.

Olimme vielä suunnitelleen vierailevamme Itäisellä saarella, Gjógvin kylässä, sillä välimatkat olivat täällä lyhyitä.

Kivipaadet Noita ja Jättiläinen seisoivat meressä. Tarinan mukaan ne olivat yrittäneet vetää Färsaaria Islantiin, mutta muuttuneet puuhastelleessaan kiveksi auringon kosketuksesta.

Ajelimme varovasti takaisin, sillä emme halunneet jäädä jyrkälle ja kapealle vuoristotielle sumussa. Kun pääsimme Itäisen saaren, Eystoroyn, puolelle sumu oli jo paljon sakeampi. Noita ja Jättiläinen näkyivät kuitenkin vielä vastarannalta – samoin jyrkänne, jonka rinteellä olimme hetki sitten ajelleet Víkarvatn-lammesta laskevan Färsaarten pisimmän vesiputouksen, Fossán, ohi. Itäisen saaren tiet olivat onneksi vähemmän vaarallisia, ja meillä oli jälleen kivikasoja merkkeinä ja turvana muinaisuudesta. 

Pääsimme turvallisesti määränpäähämme Gjógviin ja myöhemmin myös ratsastusretkelle Vágarin saarelle. Matka oli ikimuistoinen, ja ilman sitä monet kuvaamani yksityiskohdat olisivat jääneet pois Färsaarten viikinkiaikaa elävöittävästä Kaukosaarten Aino -kirjasta.

Ehkäpä jossakin tämänkin jyrkänteen alla, aalloissa, odottelevat yhä hyljeihmiset?

 

Johanna Valkama

 

Lisää kirjailijasta www.johannavalkama.com
Kuvat © Johanna Valkama, Karoliina Myllymäki (2018)

Katso kirjatraileri: Kaukosaarten Aino.

 

Karttalinkit

Saksun, Färsaaret.

Tjørnuvík, Färsaaret.

 

Kaukosaarten Aino ja lumoavat Färsaaret

Kaukosaarten Aino ja lumoavat Färsaaret on kolmeosainen miniblogi, joka ilmestyy loppuvuodesta 2018 kokonaisuudessaan Retkipaikka.fi -sivustolla. Kaukosaarten Aino (Metsän ja meren suku III, Otava 2018) on uusi, itsenäinen jatko-osa historialliselle seikkailusarjalle Metsän ja meren suku. Viikinkiajan Pohjolaan sijoittuvaa romanttista sukusaagaa värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen, skandinaavinen että kelttiläinen mytologia. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Itämeren Auri (Otava 2016) ja Linnavuoren Tuuli (Otava 2017). Retkipaikan miniblogissa kirjailija Johanna Valkama kertoo häntä innoittaneista esihistoriallisista luonto- ja muinaismuistokohteista.

 

Johanna Valkama (s. 1982) on kotoisin Tampereelta ja asuu nykyisin Nokialla. Vapaa-ajallaan hän harrastaa luonnossa liikkumista ja retkeilyä lastensa, suomenpystykorvansa ja lämminverihevostensa kanssa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.