Ruskaretki Kymijoella – Pernoinhaaraa packraftillä, osa 1/3

Reissusuunnitelmani oli seuraava: pyörällä Elimäeltä Susikoskelle, sieltä meloen Kuovinkallion laavun ja näköalapaikan, Pernoonkoskien ja Jäppilänsaaren kautta Korkeakoskelle, josta sitten palaisin fillarilla riippusillan kautta Pernoonkoskelle. Siinäpä reitti lyhykäisyydessään! Mutta pääajatus tällä retkellä oli liikkua bikerafting-meinigillä, eli kaikki mitä tämmöiselle jokiseikkailulle tarvitsisin kulkisi fillarin päällä: ruoka, majoite, varusteet, kanootti (packraft) – eli kaikki. Varasin reissuun kolme yötä, joten aikaa pitäisi olla ruhtinaallisesti – voisin edetä rauhallisesti, tutkia, aistia ja nähdä. Nauttia syksystä.

Pernoinhaaran reitti on yhteensä 34 kilometrin mittainen reitistö. Koskialueilla on useita melontalinjoja keskivaativasta vaativaan, ja haastavimmat kohdat pääsee helposti kiertämään rantoja pitkin.

Tämän retken suunnittelun aloitin hyvissä ajoin, jo muutamaa viikkoa ennen H-hetkeä. Retki eroaa aikaisemmin tehdyistä, sillä tällä retkellä en ole yksin, vaan saan retkikavereiksi Tony Tavin (Hangoutdoors) ja Petri Kulhan (Visit Kouvola). Lisäksi sunnuntaina toisten häivyttyä mukaan lyöttäytyisi Suomen bikeraftin pioneereihin kuuluva Timo Miettinen (@Tim.Ppa )

Perjantai 25.9.2020

Duunista päästyäni polkaisin kotiin, sitten äkkiä sapuskat naamariin ja autoa pakkaamaan. Kamat ja emäntä autossa lähdettiin hakemaan tytär tanssitunnilta ja otettiin suunnaksi Elimäki. Perillä sukkela kamojen purku, ja perheeni jatkoi matkaa Kuusankoskelle viettämään viikonloppua. 

Kun sain fillarin kasaan ja kamat sen päälle köytettyä, raksutti kello kahdeksaa, ja aurinkokin oli jo mailleen laskenut. Suuntasin pyörän pimenevään yöhön kohti Susikoskea ja siellä olevaa laavua. Lämmin yö johdatteli minua pitkin rauhallisia hiekkaautoteitä, joilla sain poljeskella T-paidassa ja shortseissa. En montaa autoa tällä parinkymmenen kilometrin pätkällä nähnyt, mutta omituisen raskaalta tai pikemminkin pitkältä tuo tuntui. Vieraita teitä, ja kun maisemat rajoittuivat liki kokonaan fillarin edessä häilyvään valokehään, oli matkanteko tylsän puoleista.

Tylsyys loppui kuin seinään kun pääsin Susikosken sillalle. Olin toki kartasta tutkinut, että mitenköhän tuonne kaikkien käytössä olevalle, melontareitin varrella sijaitsevalle laavulle maakrapu pääsisi – tietä tai polkua sinne ei johda. Itse sillan alla on niin kova virta, että sieltä olisi turha yrittää lähteä jokea ylöspäin nousemaan. Niinpä poikkesin ennen siltaa vasemmalle kääntyvälle polunpohjalle, joka johdatti minut pellon reunaan. Sitä seuraten pääsin viitoitetulle moottorikelkkauralle, jota lähdin seuraamaan laavua kohden. Ensimmäisen syvän ojan kohdalle jätin pyöräni siksi aikaa odottamaan kun lähdin kartoittamaan maastoa – vaikka laavun siitä jo näinkin pusikoiden takaa pilkottavan. Suoraan edessä avautui leveä ja syvä oja, jota en voinut alkaa ylittää. Lähdin seuraamaan ojan vartta ylöspäin, jolloin oja kapeni. Löysin kaatuneen, käsivarren paksuisen puun, jonka asettelin ojan pohjalle ja uskoin, että tässä on siltani. Hain pyöräni, jonka sain työläästi puskettua valitsemaani ylityspaikkaan – onhan tuolla juhdalla painoa kamojen kanssa kumminkin noin 40 kiloa. Lisää pyörästä ja varusteistani voit lukea tästä: Reppuretki.

Pääsin kuin pääsinkin kuivin jaloin ojan yli ja edessäni oli seuraava este, verkkoaita. En sitä siinä sen kummemmin jäänyt ihmettelemään, vaan nostin pyöräni ja varusteet sen yli ja hyppäsin yli itsekin. Laavun takana oli pieni metsikkö, josta löysin nopeasti paikan Amokilleni. Kun sain leirini ripustettua kävin tutkimassa tilukset ja aloin valmistaa nuotiolla iltapalasta. Vatta täynnä olikin ilo käydä majaani makaamaan ja odottamaan huomista seikkailuntäyteistä päivää…

Susikosken Laavu kartalla

Lauantai 26.9.2020

Kas hyvää huomenta. Kömmin Amokistani ylös ennen auringon nousua klo 6 hujakoilla. Kun sain leirini purettua ja tulet tehtyä, alkoi aurinko luoda lämpöisiä säteitään laavulle sarastavaan aamuun. Jaloitellessani aamukasteen kastelemalla niityllä ja tutustuessani jokirantaan huomasin, miksi alue on aidattu – kauempana laavupaikasta oli lauma lampaita makoilemassa. 

Aamukaffeja keitellässäni sadoittain hanhia lenteli joen ylitse samaan aikaan, kun tämän kesän joutsenenpoikaset tekivät lentoonlähtöharjoiteitaan. Ah mikä aamu – aurinkoinen, lämmin ja täynnä elämää. Kun sain aamupalan nautittua, tavarat pakattua ja packraftin täytettyä, oli nuotiokin jo sammunut ja oli aika lähteä virran kuljetettavaksi.

Packraft-infovideo: Melomo – MRS – ISS säilytysjärjestelmällä 

Heti rannasta lähdettyäni sain joen tarjoamat pienet vauhdit Susikoskesta, joka on rauhallinen, pikkasen reippaammin virtaava lyhyt ”koski”. Susikosken jälkeen sain meloskella rauhallisesti kohti seuraavaa etappia, Kuovinkallion laavua, jossa minun olisi määrä tavata Hangoutdoorsin Tony Tavi sekä Visit Kouvolan luontomatkailuasiantuntija Petri Kulha. Susikosken laavulta on Kuovinkalliolle noin 6 kilometrin matka. Ilma lämpeni nopeasti, ja takki oli jo otettava pois päältä. Virittelin virveliin vaapun ja laskin sen vesille siinä toivossa, jotta jos vaikka ruokakala napsahtaisi koukkuun. Vaappua perässäni vedellen meloskelin verkkaisasti virtaavaa jokea alas, ihastellen ruskan kauniita värejä ja auringon välkettä melassa pärskyvästä vedestä. 

Kuovinkalliolle saapuessani näin jo kaukaa savukiehkuran nousevan laavun piipusta. Lähemmäksi päästyäni näin edellä mainittujen herrojen tepastelevan rantakalliolla ja kuulin heidän huudahtavan minulle iloiset tervehdykset. Ukot olivat keittäneet kaffet valmiiksi, ja niitä hörppiessä aloimme tehdä päivän reittisuunnitelmaa. Petri ei ollut aikaisemmin jalallaan packraftiin astunut, joten päädyimme yksimielisesti rauhalliseen seikkailuun – Ahvionkosken yläpuolella olevien saarien kiertelemiseen ja leiripaikan etsimiseen. Ennen vesille lähtöä Tony esitteli meille vielä Kuovinkallion näköalapaikan, josta avautui huikea maisema alhaalla virtaavalle Kymijoelle. Henki salpautuu, kun tämmöisen kauneuden edessä pieni ihminen on.

Kuovinkallion laavu kartalla:

Tämä melontareitti on siis kokonaisuudessaan nimeltään Pernoonhaara. Kaikki sen kosket ovat laskettavissa, ja niissä on vaihtoehtoiset väylät, joista voi valita oman kokemuksen ja taitotason mukaan sopivan linjan. Kovimmat kuohut voi tarvittaessa kiertää kuivan maan kautta. Kymijoen vedenpinnan korkeusvaihtelut ovat yleisiä riippuen sulamisvesistä, sateista tai ylävirrassa olevien patojen porteista, joten kannattaa aina käydä etukäteen tarkistamassa, että minkälaisiin aaltoihin olet laskemassa. Ja muista aina asianomaiset turvavälineet: pelastusliivit, ja jos koskiin aiot mennä on kypäräkin pakollinen varuste.

Tovin saaria kierrettyämme alkoi nälkä kouria suolenmutkaa, ja löysimmekin nopeasti erään saaren rannalta mainion taukopaikan, mihin aurinko lämpöisesti säteensä loi. Rantauduttuamme teimme nopeat eväät pakastekuivatuista ruuista ja keitimme jäkiruokakaffet. Aurinko lämmitti rantaan niin voimakkaasti, että piti vallan varjoon mennä jäähdyttelemään – nyt oli intiaanikesä vailla vertaa. Evästauko venyi pitkäksi, koska näiden herrojen kanssa ei jutun juuresta ole puutetta, vaan juttua riittää ja maisemat sekä ohitse lipuva joki ovat vangitsevaa katseltavaa. Tutustuimme myös saaren maastoon ja löysimme sieltä täydellisen leiripaikan tulevaksi yöksi.

Evästettyämme piilotimme rantakiven taakse suurimman osan tavaroistamme, minä pyörän ja kaiken ylimääräisen sälän, otin mukaani vain juomapullon ja kuvauskalustoa. Lähdimme jatkamaan tutkimusretkeämme saaristoa kierrellen ja saarien rantoihin tutustuen. Ahvionkosken kuohuja ihasteltuamme meloimme takaisin Kuovinkalliota kohden – Petrin oli aika suunnata takaisin päin, joten saatoimme hänet kohti Kuovinkalliolla olevaa parkkipaikkaa.

Saarien takaosa on hitaasti virtaavaa vettä, joten melominen onnistuu helposti myös ylävirtaan. Päijänteensaaren takana virtaus on kuitenkin aika voimakasta, joten jos sieltä ylävirtaan ajettelet meloskella, tarvitsee linjat katsoa tarkkaan ja pitää olla vähän enempi puhtia ranteessa. Jos ei potku riitä, niin voit aina taluttaa kanootin rantoja pitkin kovimpien virtojen ohitse.

Petrin saateltuamme lähdimme Tonyn kanssa takaisin pystyttämään leiriä, Amok-majotteitamme puiden väliin. Siinä se ilta meni auringonlaskua ihastellen ja päivän tapahtumia muistellen ja ihmetellen. Iltapalaa aloimme valmistaa vasta auringon laskettua mailleen ja kuun noustessa mettän takaa. Alkupalaksi syötiin puhtikauramyslit, sitten Tony teki meille liekitettyä tonnikalaa ja minä vielä pääruuaksi paikallisesta Korian palvilihan nautachorizo-makkarasta munakkaan. Jälkiruuaksi otimme piparminttuteet sekä höpsyt savuista whiskya taskumatista. 

Seuraavassa jaksossa:

Tämän juttusarjan seuraava osa julkaistaan viikolla 42 – siinä jatketaan liki helteistä seikkailua Kymijokea alas Kultaankosken kautta Pernoon koskille – sieltä ei kuohuja ja vauhtia puutu. Jatkuu…

Lisäinffot:

Visit Kouvola

Jokireitti – Pernoinhaara

Kalastusluvat

#FILLARIPÄIVÄKIRJAFacebookInstagramRetkipaikka.fiYouTube

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.