Roska päivässä – kadulta, kaupan pihasta tai kansallispuistosta

Roskia – tupakantumppeja, auton alle jääneitä juomatölkkejä ja muovikääreitä – löytyy kaikkialta. Roskia on hautausmailla, katuojissa, bussipysäkeillä, parkkipaikoilla, uimarannoilla ja kansallispuistoissa. Niitä on tuntureilla, merenrantakallioilla ja lakkasoilla. Vaikka olisi kuinka syvällä metsässä, voi silmä osua tyhjään karkkipussiin tai muuhun muoviroskaan. 

Roskaa piisaa myös maailman korkeimmalla vuorella Mount Everestillä. Indian Express kertoi huhtikuussa 2021, että vuorelta oli siivottu 2200 kiloa jätettä reilun kuukauden aikana (muttei tämäkään vielä riittänyt siistimään vuorta).

Vastuullinen retkeilijä kantaa roskat mukanaan ja pyrkii parhaansa mukaan keräämään reitiltään myös muiden roskia. Kuulun itse Roska päivässä -liikkeeseen, joka nimensä mukaisesti kannustaa keräämään luonnosta edes yhden roskan päivässä. Kaikki retkeilijät ovat tervetulleita mukaan joukkoon! Artikkelin loppupuolelta löydät lisätietoa Roska päivässä -liikkeestä.  

Retkipaikassa on kirjoitettu aiemmin ploggingista ja luonnossa liikkujan jätehuollosta. Täällä on myös annettu vinkkejä roskattomaan retkeilyyn.

Minä halusin tässä artikkelissa jakaa omia kokemuksiani roskaamisesta ja roskien keräämisestä. Innostuin myös pohtimaan tarkemmin roskan olemusta ja määritelmää. Missä vaiheessa haluttu hyödyke muuttuu ei-toivotuksi jätteeksi, mihin ei tohdita koskea?

Omia kokemuksia ja ajatuksia roskien tiimoilta 

Kun olin lapsi, purkat ja muut pikkuroskat käskettiin heittää auton ikkunasta ulos. Keittiön allaskaapissa oli tasan yksi roskis. Vanhempani edustivat sitä sukupolvea, jonka lapsuudessa vähät kotitalousjätteet poltettiin, heitettiin lantatunkiolle tai haudattiin maahan.

Taloyhtiöömme tuli biojätteenkeruuastia 1990-luvulla. Se aiheutti niin paljon ihmettelyä, että se tuntui olevan ufojen vierailuun verrattavissa oleva asia.

Varttuessani minulla oli valveutuneita opettajia, jotka kertoivat lajittelemisen ja kierrättämisen tärkeydestä. Heiltä opin myös sen, ettei edes purukumia kannata heittää maahan.

En muista tarkalleen, koska “heräsin” roskaongelmaan. Olisiko se ollut siinä vaiheessa, kun piti pelätä koiran astuvan lasinsirpaleisiin? Vai silloin, kun alettiin puhua kaikkialle levinneestä mikromuovista?

Aloitin roskien keräämisen kauan ennen kuin kuulin Roska päivässä -liikkeestä ja liityin siihen mukaan. Satunnaisesta tavasta on vähitellen tulossa rutiini: luonnosta löytyvä roska herättää minussa nykyään halun poimia se pois eikä vain harpata sen yli. 

Ihmisten ilmoilla liikkuessani tunnen joskus häpeää – näkeekö joku tuttu? Mitä hän ajattelee, kun näkee minun toimivan tällä lailla epänormaalisti ja keräävän likaisia roskia maasta? 

Joskus tunnen itsekin inhotusta puuhiani kohtaan – etenkin, jos olen tuhrinut käteni johonkin koirankakkaa muistuttavaan massaan…

En edelleenkään kerää talteen jokaista kohtaamaani roskaa, mutta ahneuksissani pyrin noukkimaan mukaan ainakin panttipullot ja -tölkit. (Niitä keräämällä olen saanut rahaa moneen mukavaan reissuun Suomessa ja ulkomailla.)

Iloitsen lähiseutujeni lisääntyneistä roskiksista – ja kauhistelen monissa kehittyvissä maissa edelleen yleistä tapaa viskata roskat maahan. Jätehuoltojärjestelmän puuttuessa jätteiden hävittämiseen ei tosin ehkä ole muuta tapaa kuin toimittaa ne kauemmas talosta odottamaan tuulta, monsuunia tai roskien polttoa.

Hyviä syitä kerätä ainakin yksi roska päivässä 

Järjellä ajatellen roskaamisen pitäisi olla nolompaa kuin roskien keräämisen. Silti tiedän, että muutkin roskien kerääjät hieman häpeilevät toimiaan. Epävarmuus on tavallista varsinkin harrastuksen alkumetreillä.

Kokosin yhteen hyviä syitä kerätä ainakin yksi roska päivässä pois luonnosta. Näillä voi perustella roskien keräämistä itselleen tai äimisteleville kanssaihmisille.

Hyviä syitä roskien keräämiselle luonnosta:

  • Roskaton ympäristö on kauniimpi ja viihtyisämpi 
  • Roskaton ympäristö on turvallisempi sekä lemmikeille että luonnoneläimille (eläimet voivat niellä muovia, saada haavoja lasinsirpaleista tai jäädä jollain tavalla jumiin)
  • Luontoon jätetyt roskat voivat päätyä mikromuoviksi vesistöön (esimerkiksi katukaivoihin päätyvästä roskasta noin 80 % on jo muovia)
  • Roskien kerääminen tyydyttää ihmisen etsimisviettiä
  • Ympäristön siivoaminen voi herättää tarpeellisuuden, merkityksellisyyden, ykseyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksia
  • Panttipulloilla saa ylimääräisiä, mutta edelleen veronalaisia tuloja: pulloilla saaduista tuloista ja pullopanttien verotuksesta olen kirjoittanut tarkemmin tänne
  • Voit löytää roskien sijasta myös käyttöön/myytäväksi kelpaavia tuotteita (löytötavaralain mukaan saat pitää korkeintaan 20 euron arvoiset löytöesineet: kalliimmat tulee toimittaa poliisille – näin voit saada myös löytöpalkkion)
  • Roskien kerääminen on hyvää liikuntaa, joka kehittää tasapainoa ja lihasvoimaa sekä ylläpitää mielenterveyttä (ja liikunta voi auttaa myös stressinhallinnassa)

Melanie Choukas-Bradley kuvailee kirjassaan Metsäkylpy – Hyvinvointia luonnosta Shinrin-yokun avulla (2018) hyvin sitä, miten roskien kerääminen luonnosta voi vaikuttaa luontosuhteeseemme:

“Jos opimme pitämään jotain luonnontilaista aluetta luontokotinamme, on luontevaa ja ymmärrettävää, että tuota aluetta haluaa myös suojella. Haluat ehkä poimia sinne ajautuneet roskat, kitkeä haitalliset vieraskasvit tai ehkä haluat ryhtyä edistämään luontoalueiden säilyttämistä ja lisäämistä asuinympäristössäsi aktiivisesti.

[–]metsäkylpymentorini Amos Clifford, luonto- ja metsäkylpyoppaiden liiton perustaja ja kirjailija, nimesi sen [roskien keräämisen] uudelleen [luonnonhoitamiseksi] ja samalla asetti puuhan uuteen kontekstiin.

Kun hoidan meditaatiokiveäni, joka sijaitsee puron mutkassa, johon kerääntyvät kaikki purossa ajelehtivat muoviroskat, tunnen tekeväni rakkauden tekoa enkä vain ”kerääväni roskia.” Rakkaiden paikkojen hoitaminen saa mielen herkistymään ja kokemaan vastuuta myös kaukaisimmista paikoista, niistä joita emme välittömästi näe ja tunne.”

Melanie Choukas-Bradley: Metsäkylpy – Hyvinvointia luonnosta Shinrin-yokun avulla

Pohdintaa roskan olemuksesta 

Kulttuuriantropologiaa opiskelleena olen kiinnostunut siitä, milloin hyötyesine muuttuu roskaksi ja miten roskiin, jätteisiin, likaan ja saastaan eri kulttuureissa suhtaudutaan.

Roska mielletään likaiseksi, vaikkei se olisi sitä

Lähdetään liikkeelle ehkä tunnetuimman lian olemusta määritelleen antropologi Mary Douglasin kirjasta Puhtaus ja vaara. Douglasin mukaan lika on ainetta väärässä paikassa. 

Karkkipussin muovikääre ei inhota meitä, kun se on oikealla paikalla kaupan myyntitelineessä tai keittiön ruokakaapissa. Kun sama kääre heitetään maahan, se mielletään saman tien likaiseksi ja inhottavaksi, vaikkei se olisi vielä ehtinyt kirjaimellisesti likaantua. Esine kokee peruuttamattoman metamorfoosin elintarvikkeesta/käyttöesineestä inhotuksi ja likaiseksi jätteeksi sillä hetkellä, kun se heitetään pois. Se ehtii olla liminaalitilassa vain noin sekunnin matkallaan kädestä jäteastiaan tai katuojaan.  

Edes vuoden maantien ojassa maannut karkkipussi ei välttämättä ole erityisen likainen, eikä siihen ole vaarallista tarttua edes paljain käsin. Se luokitellaan kuitenkin väistämättä jätteiden kategoriaan, eikä sitä siksi haluta koskettaa. 

Loppujen lopuksi vain harvat jätteet ovat oikeasti vaarallisia tai edes epäterveellisiä. Lika ei ole aina edes erityisen epähygieenistä. Teuras- ja asbestijäte toki ovat potentiaalisesti sairauksia aiheuttavia jätteitä, mutta niitä tuskin löytyy katuojista tai kansallispuistoista. Teiden varsilta löytyvistä jätteistä vaarallisimpia ovat nähdäkseni huumeneulat.

Roska on kulttuurinen eikä luonnollinen ilmiö

Douglas on painottanut, että siellä missä on likaa, on myös järjestelmä. Järjestelmän mukaiset luokittelusysteemit johtavat siihen, että tuotamme aineesta havainnon likana tai roskana. 

Kyse on loppujen lopuksi kyseisen ihmisyhteisön tarpeesta ottaa ympäröivä todellisuus haltuunsa ja jäsennellä sitä esimerkiksi juuri puhtaisiin ja likaisiin asioihin. Jonkin asian määritteleminen puhtaaksi tai epäpuhtaaksi on siis yhteisön sisäistä vallankäyttöä. 

Roska on aina kulttuurin ja kulttuurisena olentona nähtävän ihmisen tuote, koska poisheittäminen ja ylipäätään roskan roskaksi tulkitseminen tapahtuu ihmisen toimesta. 

Karoliina Lummaa on kirjoittanut Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimeen (VOL 16 NRO 2, 2019) mielenkiintoisen artikkelin Kuinka lukea jätettä: Pois-halutun aineen olemus ja jäsennykset. Siinä hän viittaa muun muassa filosofi Timo Airaksiseen, jonka mukaan ”jäte on määriteltävissä jäljelle jääväksi ainekseksi, kun haluttu on otettu, kulutettu ja viety pois näkyvistä”. 

Airaksisen mielestä jäte ei ole “luonnollinen” ilmiö, koska ”luonto ei tuota roskaa eikä luonto asukkaineen roskaa”.

Roskaaminen voi kertoa arvostuksen puutteesta

Edellä mainitussa Avain-lehden artikkelissa viitataan myös ympäristösosiologi Jarno Valkoseen, jolle jäte on jotain “poisheitettyä, hylättyä tai toisaalle siirrettyä ja siksi arvotonta”. 

Roskaaminen voi kertoa siitä, ettemme arvosta ympäristöämme – tai sitä, minkä omistamme. On mahdollista, että mitä enemmän tavaraa omistamme, sitä vähemmän kiinnitämme huomiota tavaran arvoon. Rikkinäisten sukkien saati sitten jonkin muovikääreen heittäminen pois ei herätä meissä minkäänlaista tunnereaktiota.

Roskien ja roskaamisen lisääntyminen voidaan selittää sekä kulttuurisilla että taloudellisilla muutoksilla. Tavarasta luopuminen onnistuu helpommin, kun uutta tavaraa on tarjolla siedettävään hintaan, ja kun ihmisiin on istutettu jatkuva uuden tavaran halu. 

Minun isäni keräsi 1930–40-luvuilla talteen karkkipaperitkin, koska ne olivat harvinaisia ja kauniin kiilteleviä. Jos kotimatkalla pudotti hanskan, se piti käydä etsimässä talteen – muuten sai satikutia. Juomapullot pestiin ja uudelleenkäytettiin katuojaan heittämisen sijaan.    

Vastaavanlaista toimintaa voitaisiin nykypäivänä pitää jopa liiallisena nuukailuna. Ajat ja tavat muuttuvat.

Roskien kerääminen pois luonnosta saattaisi hyvinkin normalisoitua, jos sitä tehtäisiin enemmän (mihin Roska päivässä -liike pyrkii). Roskien heittäminen maahan saisi tulla luokitelluksi “epänormaaliksi”. 

Suomessa ainakin tupakantumpit heitetään usein sumeilematta maahan, eivätkä ohikulkijat edes rekisteröi asiaa. Onneksi edes lasipullojen maahan heittämiseen puututaan. Sen sain kerran kokea, kun poimin lasipullon maasta, mutta se lipesi otteestani. Baarista tullut miesjoukko suuttui, mutta kuultuaan vahingosta auttoi keräämään sirpaleet talteen.

Yhteenveto

Yhteenvetona kaikesta edellä olevasta voidaan todeta, että roskan määrittely roskaksi on kulttuurinen sopimus.

Tavaran aktiivisesta käytön tilasta poistaminen tarkoittaa pitkälti samaa asiaa kuin tavaran määritteleminen roskaksi.

Se on yleensä niin lopullista, että tilanteen pitää muuttua melko radikaalisti, ennen kuin esine näyttäytyy saman katsojan silmissä jälleen ei-roskana.

Roskat mielletään likaisiksi riippumatta niiden tosiasiallisesta likaisuudesta. 

Likaiseksi miellettyjen esineiden kanssa toimimista pidetään likaisena, eikä ihminen yleensä halua tulla nähdyksi, kun hän tekee jotain “likaista” asiaa – esimerkiksi nostaa maasta muovipullon, parittoman hanskan tai kuraan melkein kokonaan uponneen sytkärin.

Jos roskien kerääminen kaduilta, kauppojen pihoista ja kansallispuistoista yleistyisi, asia voisi normalisoitua. Muiden roskien kerääminen ei olisikaan enää likaista ja noloa, vaan arkipäiväinen ekoteko siinä kuin omien jätteiden lajittelu kotona.

Toki asioiden lajittelussa puhtaisiin ja likaisiin on myös yksilöllistä vaihtelua. Tämä näkyy esimerkiksi kirpputorikäyttäytymisessä. Joku ei osta kirpputorilta mitään. Toinen ei suostu ostamaan kirpparilta astioita, kun taas kolmas vetää rajan alusvaatteisiin. (Silti useimmat pesevät omia astioitaan ja alusvaatteitaan käyttääkseen ne uudelleen. Ehkä oma lika on pienempi paha kuin vieras lika.)

Roska päivässä -liikkeen historiaa ja sen saamia tunnustuksia

Lopuksi haluan kertoa Roska päivässä -liikkeen synnystä ja nykytilasta vuodenvaihteen 2022–2023 tietojen perusteella.

Toimittaja ja sosiaalipsykologi Tuula-Maria Ahonen perusti Roska päivässä -liikkeen vuonna 2000 tuohon aikaan 9- ja 12-vuotiaiden lastensa Iisan ja Ilonan kanssa. Liike sai syntynsä, kun perhe odotteli isovanhempia käymään, ja vanhempi lapsista halusi perheen siivoavan lähiympäristöä vierailua varten.

Prosessi alkoi kuitenkin jo 4 vuotta aikaisemmin. Tuula-Maria Ahonen kertoi minulle sähköpostitse näin:

“Olimme perheen kanssa kesällä Helsingin Hietaniemen uimarannalla vuonna 1996. Maa oli täynnä roskaa, ja minun täytyi sanoa lapsille, että ette voi kulkea paljain jaloin. 

Itse olin saanut lapsena kulkea turvallisesti paljain jaloin Ylitornion Nuotiorannan Rajavartiossa. Siellä ei ollut roskan roskaa, oli itsestäänselvää kävellä paljain jaloin. 

Minua järkytti, että lasteni tilanne ja tulevaisuus ympäristön suhteen on huonompi kuin omani. Esitin itselleni syvällisen kysymyksen: mitä minä voin tehdä tässä tilanteessa?

Intuitio vastasi neljän vuoden kuluttua, vuonna 2000. Keräsin roskia ja yhtäkkiä päähän pälkähti kirkas idea: Jos jokainen keräisi roskan päivässä, eläisimme aivan toisenlaisessa ympäristössä!  

Aloin kutsua ihmisiä mukaan Roska päivässä- liikkeeseen. Lapset olivat tuolloin 9- ja 12-vuotiaita, sain heiltä paljon energiaa. ”Tästä liikkeestä pitää tehdä maailmanlaajuinen!” oivalsi 9-vuotias Iisa Ruusu heti. 

Varmaankin syvällisemmin asioita käsittelevä intuitio oivalsi, että 2000-luku oli paljon parempi aika aloittaa Roskaliike kuin 1996.”

Tuula-Maria Ahonen, Roska päivässä -liikkeen perustaja

Yli kahdenkymmenen vuoden aikana jo todella monet ovat sitoutuneet keräämään vähintäänkin sen yhden roskan päivässä. Roska päivässä -liikkeellä on nykyään jäseniä kaikilla mantereilla. Sen kotisivut on käännetty jo 22 kielelle, kuten swahiliksi ja esperantoksi. Liikkeeseen kuuluu poliittisia päättäjiä, julkisuuden henkilöitä, yhdistyksiä ja jopa useita koiria. Minunkin koirani kantaa kortensa kekoon poimimalla tölkit talteen maasta.

Roska päivä -liikkeen toimintaa

Liikkeen jäsenet järjestävät toisinaan roskienkeräystapahtumia. Roskien keräämisen ohella liike kannustaa askartelemaan ja jakamaan taskukokoisia miniroskiksia. Ilmatiiviiseen miniroskikseen voi laittaa tupakantumpin, karkkipaperin, purukumin, nuuskapussin tai minkä tahansa pienen roskan sen sijaan, että heittäisi sen maahan.

YouTubeen on laadittu animaatio miniroskiksista:

Kuten Yle artikkelissaan toteaa, tupakantumppi (tai purukumi) ei maadu. Tupakantumppi päätyy mikromuoviksi vesistöihin. Kalojen kautta se voi päätyä lopulta ihmisten ruokalautasille.

Roska päivässä -liike on keksinyt myös sen, että kauniisti koristeltuun roskikseen on mukavampi laittaa roskia. Tämä on antanut inspiraatiota muun muassa Ouluun ilmaantuneille taideroskiksille.

Roska päivässä -liikkeen jäseniä kehotetaan myös kutsumaan ainakin yksi uusi jäsen mukaan toimintaan. Teen sen nyt: jos et vielä kuulu joukkoomme, tervetuloa mukaan!

Tämä onnistuu liittymällä Facebookin Roska Päivässä -ryhmään.

Lisätietoa liikkeestä löydät osoitteesta roskapaivassa.net

Roska päivässä -liikkeessä ei ole pakollista jäsenmaksua, mutta halutessasi voit maksaa vapaaehtoisen jäsenmaksun (esimerkiksi 15 euroa). Jäsenmaksuilla tuetaan liikkeen perustajan Tuula-Maria Ahosen työtä Roska päivässä -liikkeen ideologian levittämiseksi. 

Roska päivässä -liikkeen kotisivujen perusteella Tuula-Maria Ahonen ja Roska päivässä -liike ovat saaneet muiden muassa nämä tunnustukset:

  • Palosuojarahaston innovaatiopalkinnon 2020 kunniamaininta miniroskis-innovaatiolle.
  • Tuula-Maria Ahonen puolisoineen sai kutsun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän Linnan juhliin vuosina 2018 ja 2009
  • Yves Rocher-säätiön Terre de Femmes -palkinto 2010
  • Tapaseuran Vuoden tapateko -kunniamaininta 2009
  • Vihervuoden mitali vuonna 2008
  • Helsingin kaupungin vapaaehtoistyön neuvottelukunnan vapaaehtoistyön kunniamaininta vuonna 2007
  • Vihreän Sivistysliiton Vuoden Visio -palkinto vuonna 2001

Loppusanat

Tavara muuttuu poisheittämisen hetkenä jätteeksi, mutta vaikka se on poissa silmistä ja mielestä, se ei katoa mihinkään. Se jatkaa olemassaoloaan hylättynä ja epätoivottuna hyödykkeenä, mikä kuormittaa ympäristöä ja sitoo resursseja. 

Roska jakaa kanssamme saman tilan, kuten kadun tai kansallispuiston, kunnes joku päättää tehdä asialle jotain – kuten kantaa sen lähimpään jäteastiaan. Yhden roskan jäteastiaan kantaminen kerran päivässä on mahdollista useimmille meistä.

Niin kauan kuin luonnosta löytyy roskia, tarvitaan Roska päivässä -liikkeen kaltaisia innostajia. Nähdäkseni liikkeessä on kyse juuri tästä: yhdessä tekemisestä ja esimerkin näyttämisestä. Roskia voi toki kerätä luonnosta itsenäisestikin, mutta on mukava tuntea olevansa osa samanmielistä yhteisöä. 

Kiitos Tuula-Maria Ahoselle tekstin lukemisesta ennen julkaisua ja Roska päivässä -liikkeen alkuajoista kertomisesta!

Artikkelin tukena käytetty myös: 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.