Parkaisuja, narinaa, hiljaisuutta ja huminaa – Karkalin metsä Lohjalla huokaa rauhaa näin talvella

Karkalin luonnonpuisto sijaitsee Lohjanjärveen työntyvässä niemessä lähellä Sammatin kylää. Pähkinäpensaslehdoistaan ja suuresta Torholan luolastaan tunnettu Karkali on tavattu mieltää vehreyttä pursuavaksi kesäkohteeksi, mutta halusimme käydä katsomassa, millainen se on talvella. Löysimme rauhaa, hiljaisuutta ja huokaavan metsän.

Lähtöpiste kartalla
Tulipaikka: Ei
Esteetön: Ei
Muuta: Erittäin tiukasti suojeltu alue, reitiltä poikkeaminen kiellettyä, samoin yöpyminen
Ohjeet ja säännöt: Luontoon.fi
Saapuminen julkisilla: Lähimmälle pysäkille (Karkali TH) 8 km matkaa.
Saapuminen autolla: P-alueen osoite on Karkalintie 1035, Lohja.

Karkali on siitä erikoinen paikka, että se on luonnonpuisto. Puhekielessä sanat kansallispuisto ja luonnonpuisto menevät monilta sekaisin, mutta todellisuudessa niillä on merkittävä ero. Kansallispuistoja ovat esimerkiksi Nuuksio, Koli ja Pallas-Yllästunturi – ne ovat luonnonsuojelualueita, joilla saa retkeillä kuitenkin suhteellisen vapaasti kunkin puiston järjestyssäännön puitteissa. Luonnonpuistoja puolestaan ovat muun muassa Karkali, Kevo ja Sompio. Luonnonpuisto on niin tiukasti suojeltu alue, että siellä saa kulkea vain ja ainoastaan virallista reittiä pitkin. Suomessa on myös sellaisia luonnonpuistoja, joissa ei ole virallisia reittejä olemassakaan. Niissä ei saa kulkea ollenkaan – ei edes kävellä jokaisenoikeuksin. Vain tutkijat pääsevät näille alueille, jos saavat luvan.

Karkali on niemi, joka työntyy Lohjanjärveen. Pääsy sinne on pitkän, kapean, mäkisen ja mutkaisen tien takana – ja monin paikoin mäki ja mutka osuvat vieläpä samalle osuudelle. Tapasin ystäväni sovitusti Karkalin parkkipaikalla. Olimme liikkeellä riskillä, sillä kummallakaan meistä ei ollut ihan varmaa tietoa siitä, olisiko tie perille ja P-alue aurattu, ja lunta oli tullut paljon juuri hetkeä aiemmin. Mutta auraus oli tehty viimeisen päälle, niin tiellä kuin P-alueella. Kiitos auraajalle!

Parkkipaikan vieressä oli hyyskä ja opastaulu. Tutkimme hetken alueen karttaa ja lähdimme kulkemaan kuuden kilometrin reittiä, kuten olimme suunnitelleet. Vaihtoehtona olisi ollut reilun kahden kilometrin mittainen luontopolku.

Hanki oli meidän suunnassamme koskematon, mutta hiihtäjä näkyi lähteneen vastakkaiseen suuntaan.

*Karkalin P-alueen laidalla oleva opaste ja reittien lähtöpiste*.

Metsä ympärillä oli hyvin korkeaa. Harmaalla säällä tuntui erityisen hyvältä päästä piileksimään korkean metsän syliin. Metsässä harmaus ei tunnu niin kuin muualla. Tai se tuntuu hyvältä yhdessä metsän kanssa, kuin suojalta, peitolta, piilolta.

Reittimerkkejä oli helppo seurata. Alkuun seurasimme luontopolun käpymerkkejä, kunnes erkanimme luontopolulta keltaisin maalimerkein merkitylle pidemmälle kierrokselle. Vaikka niemi ei ole hurjan leveä, kulki reitti pääasiassa metsässä, poiketen rannoille vain muutaman kerran.

Pian reitin varrella oli kivin reunustettu lähde. Ihana sula vesi, kuin tervehdys kesältä. Pitkosten alta liristen lähteen vesi oli valunut alemmas metsän rinnettä ja muodostanut mustan, levenevän hunnun vitivalkoiseen hankeen.

Siellä täällä metsässä kasvoi suuria haapoja. Kukin niistä oli luonut kuorekseen täydellisen sileän jään. En muista sellaista ennen nähneeni emmekä keksineet, mikä ilmiön olisi voinut saada aikaan. Tällainen jääkuori oli vain haavoilla, ei millään muilla suurilla metsän puilla. Miksiköhän niin? Käden lämmin kosketus kirkasti muutoin hieman sumeapintaisen jään ja paljasti tarkasti mitä kaikkia kauniita sammaleita ja jäkäliä sen alla, haavan kuoren pinnalla talvehti.

*Jää oli luonut suurille haapapuille täydellisen sileän kuoren.*

Valkohäntä- ja metsäkauriin jäljet risteilivät metsässä. Tämä todella oli niiden valtakuntaa. Välillä sorkanjäljet kulkivat pitkän matkaa polkuamme pitkin, sitten erkanivat sinne ja tänne ja palasivat taas kohta takaisin – kauriita eivät luonnonpuiston kulkusäännöt sido. Yhtään eläintä emme osuneet näkemään, emme edes tikkaa, jonka koputuksen sentään kuulimme.

Emmekä nähneet myöskään hiihtäjää.

Talvinen tuuli puhalsi Lohjanjärven selkosilta ja sai Karkalin metsän laulamaan. Lahonneista tai muusta syystä kaatuneista puista vain osa oli päätynyt romahtamaan alas kuntalle saakka, loput nojailivat eri kulmissa vinosti vielä täysissä voimissaan oleviin elollisiin, tai pitivät toinen toisiaan joten kuten pystyssä. Eri kokoisten ja eri lajisten puiden muodostamat konkelot soivat tuulen niitä liikuttaessa. Huojuessaan ne laskivat ilmoille parkaisuja, töräyksiä, narahduksia, natinaa, vihellyksiä ja rääkäisyjä. Metsän korkeuksien humina säesti äänimaailmaa.

Kulkiessa ymmärsin, miksi Karkalia pidetään etenkin kevät- ja kesäkohteena. Monin paikoin pähkinäpensaat olivat luoneet holvikaariaan reitin ylle. Tässä alla olevassa paikassa täytyy olla todella maaginen tunnelma kesäiltana, ja aion sen myös kokea.

Kuuden kilometrin kierroksesta osa kulkee rantaviivan lähellä. Puusto täällä oli männikköisempää, moni puu oli kasvattanut jo komean kilpikaarnan itselleen ja vääntäytynyt saariston tuulia mieleen tuoville käppyröille. Paikoin suuret tervalepät ja kaislikko koristivat maan vaihettumista järveksi. Toisella puolella polkua rinne kohosi jyrkkänä ja oli saanut kylkeensä jääpuikkoja. Hieman samaan tapaan kuin Korpuddenilla Mustiolla, onhan sekin Lohjanjärven niemiä.