Helmenhohteisen sydäntalven tunturihiihtoretki Urho Kekkosen kansallispuistossa

Pohjolan luonto lepää helmenvalkoisen hunnun alla. Kuuran, paukkuvan pakkasen ja lumisateen yhdessä virkkaama kylmä kauneus tuntureiden rinteillä ja kansallispuiston metsässä saa retkeilijät haukkomaan henkeään. Muistot edelliseltä Saariselän-matkalta palaavat mieleeni. Kyllä, tällaistahan se juuri oli, viimeksikin. Ihmekös tuo, että jätin tänne palasen sydäntäni. Ja tänään on tullut aika palata sen luo tunturin kainaloon ja viettää päivä sydäntalven pehmoisessa ihmemaassa, talvenvällyssä Kiilopään alueen tunturirinteillä ja tykkylumen peittelemän ikimetsän siimeksessä.

• Lähtöpiste kartalla: Kiilopää
• Reitti: Ei virallinen
• Saapuminen autolla: Parkkipaikka tunturikeskuksella osoitteessa Kiilopääntie 620, Saariselkä.
• Saapuminen julkisilla: Linja-autolla Rovaniemeltä tai Ivalosta (lisätietoja matkahuolto.fi), lisäksi Saariselän skibussi ajaa sesonkiaikana Kiilopäälle kaksi kertaa päivässä.

Naks, naks. Liukulumikenkien soljet ja tunturisuksien siteet napsahtavat kiinni. Noin kymmenasteinen pakkanen kipristää sopivasti poskipäitä, ja vedän pipon syvemmälle päähän. Kylmyys ei kuitenkaan pääse iholle – siitä pitävät huolen luotettavat retkiasut, joiden salaisuus piilee merinovillassa ja kerrospukeutumisessa. Sauvat käteen, reppu selkään, ja kaikki tarvittava on mukana: lämmintä lisävaatetta mahdollisen tauon ajaksi, kuumaa mehua ja pientä naposteltavaa. Luvassa on noin kolmen tunnin opastettu tunturihiihtoretki Kiilopään tunturikeskukselta Urho Kekkosen kansallispuiston Niilapään ja Sivakkaojan suuntiin ja takaisin lähtöpisteeseen. 

Opas arvioi matkamme pituudeksi noin kuusi kilometriä. Iloinen puheensorina, sekaisin suomea, saksaa, ranskaa ja englantia, kaikuu retkiryhmämme keskellä, kun lähdemme hiljalleen kipuamaan ylös rinnettä Kiilopään lähtöportilta. Aluksi reittimme kulkee hiihtolatujen vierustaa, mutta ei aikaakaan, kun opas näyttää etunenässä tietä ja kaartaa todellisen tunturihiihdon tyyssijalle – tunturin alarinteen koskemattomalle hangelle. 

Eilisillan ja läpi yön sadellut lumi on peitellyt erämaaluonnon pehmeään, neitseelliseen puuterilumeen. Nattura kimmeltää ja kutsuu kauneutensa voimalla retkeilijät keskelle talven ihmemaata. Sääkin on mitä mainioin: uusi aamu avautui sinertävän utuisena ja tyynenä. 

Näinä sydäntalven alkupäivinä kaamos alkaa hiljalleen väistyä Koilliskairan alueella, johon tämä UKK-puiston erämaa-alue kuuluu. Seuraavina päivinä ja viikkoina valo lisääntyy pitkän odotuksen jälkeen minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Toistaiseksi päivän valoisa aika jää yhä neljään, viiteen tuntiin, mutta mikä parasta, selkeällä säällä voi ihastella taivaankannen ikuisen kiertolaisen ryömimistä tuntureiden ja vaarojen takaa ja oranssinhehkuisen tulipallon hehkua jopa parin tunnin ajan. Tänään taivas on puoliksi pilvetön, ja kuulas idän ja etelän puoleinen taivaankansi enteilee keskipäivän kirkkautta. Vaaleanpurppura pastelliseinämä levittäytyy puolestaan läntiselle taivaanpuoliskolle. Voi tätä pohjoisen luonnon kauneutta!

Lumi suhisee suksien alla, ja sauvat narskuvat hennosti osuessaan yli 70-senttisen hangen pinnalle. Hiihdän joukon hännillä ja seuraan eteeni muodostunutta suksiuraa. Valtaosa tunturin rinteen kasvustoista on matalaa tunturikoivikkoa. Puut nuokkuvat sikeässä talviunessaan nöyrinä ja antautuneen näköisinä painavan lumivaipan alla. Tykkylumen alta paljastuvat kynttiläkuuset seisovat rinteessä ylväinä ja itsetietoisia, ikiaikaiset juuret syvälle juurtuneina. Luontokappaleiden sydäntalven matala syke tarttuu omaankin kehoon. Mieli tyhjenee turhasta voimistaen vahvaa läsnäolon kokemusta.

Tasainen hanki paljastaa vitilumella vipeltäneiden riekkojen höyhenpeitteisten varpaiden piirtämät jäljet. Ne kertovat, kuinka pohjoisen kylmyyteen tottuneet kanalinnut ovat hetki sitten pyyhältäneet tunturikoivulta toiselle palanpainiketta etsiessään. Lymyävätkö riekot kieppien suojissa kuunnellen retkeilijöiden sivakointia, vai ovatko ne maastoutuneet talvisen suojavärinsä turvin niin hyvin helmenvalkoiseen maisemaan, etteivät ihmissilmät erota tunturikoivikon vakioasukkaiden talvisia höyhenpukuja? 

Retkiseurue kulkee edelläni. Jätän pienen välimatkan heihin, jotta voin pysähtyä katselemaan erämaaluonnon kauneutta ja kuuntelemaan talvisen tunturiluonnon rikkumatonta hiljaisuutta, joka hiipii ympärilleni. Vedän keuhkoni täyteen raikasta ja puhdasta pakkasilmasta, ja annan katseen vaeltaa tunturin kainalossa. Pohjoisen taivaalle on alkanut kerääntyä kevyttä pilveä eikä aikaakaan, kun Kiilopään, 546 metriä korkean tunturin, huippu hautautuu vaaleanharmaan pilvimassan sisään. Siellä ylhäällä, tunturin puuttomalla laella, tuulee lähes aina. Sen sijaan täällä alarinteillä nenänpää ei ainakaan toistaiseksi havaitse tuulenhenkäystäkään. 

Edessäpäin, idän- ja etelänpuoleisessa suunnassa kuulas taivas muuttuu hetkessä värien ilotulitukseksi. Kaukaisten vaarojen takaa kiireettömästi nouseva aurinko kipunoi ja maalaa eteemme keltaisen, punaisen, violetin, oranssin ja vaaleanpunaisen taidemaalauksen. Alati liikkuvat pilvet piirtävät väripaletin ympärille omat kuvionsa ja muotonsa. Tässä hehkuvan maiseman sylissä voisi viipyä tuntikaupalla vain nautiskellen, keskipäivän päänäytöstä seuraten. Miten upea luontokokemus saakin joka kerta sydämen sykähtämään ja pomppimaan riemusta?

Matka etenee, ja pian saavumme reittien risteykseen. Pakkanen on kipristänyt lumikiteet lujasti puiston opaskylttiin. Lähempi tarkastelu kertoo olennaisen: Mikäli jatkaisimme eteenpäin pitkin koskematonta lumipeitettä, päätyisimme Niilanpäähän (1,5 km) ja siitä edelleen Rautulammelle (8,5 km). Käännymme kuitenkin oikealle Kakslauttasen suuntaan, ja laskeudumme pitkässä jonossa alas rinnettä. Suksien vauhti kiihtyy alamäessä, ja lapsenomainen riemu valtaa koko kehon. Kaikki pysyvät kuin pysyvänkin pystyssä!

Metsän keskellä, suurten kuusten ja mäntyjen katveessa pidämme pienen juomatauon. Kuuma mehu hellii kylmiä sormia ja sisuskaluja. Ilma on edelleen aivan tyyni, enkä voi olla kiittämättä hyvää onneamme suotuisan sään suhteen. Vieressämme virtaava tunturipuro kiemurtelee omia polkujaan. Sen tummanpuhuva vesi lepää jääkannen alla. Jossain toisaalla heleä solina säestää puolivälin kulkuamme. 

Suoalueen ylitettyämme käännymme takaisin tunturikeskukselle päin. Opas valitsee vaihtelevan reitin metsän halki. Satumetsän ikiaikaiset kelohongat kohoavat korkeuksiin kantaen oksillaan muhkuraisia lumipatjoja. Niiden keskellä ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja verkkainen kulku pökkelöiden välissä saa sydämen sykkeen laskemaan entisestään. Välillä vilkuilen taakseni nähdäkseni vielä pienen vilauksen siitä, miten taivaanranta yhä viipyilee hehkuvan iltaruskon oranssinpunaisessa palossa. 

Aika tuntuu pysähtyvän hennon hämärään, jääneulasten leijaillessa illan sinen hetkessä. Mieli on tyhjä kaikesta ylimääräisestä. Valon hiipuessa hiljainen mutta kokemastaan kiitollinen retkiseurue saapuu määränpäähänsä, ja verkalleen kukin rientää omille poluilleen, syömään, savusaunan lämpöön ja tunturipuron virkistävään avantoon.

Lue myös

Yllätyksiä pakkastalven ihmemaassa – Saariselän Iisakkipään huiputus tarjoaa monipuolisia luontoelämyksiä