Yllätyksiä pakkastalven ihmemaassa – Saariselän Iisakkipään huiputus tarjoaa monipuolisia luontoelämyksiä

Pohjolan Inarissa pitkä kaamosaika lähenee loppuaan. On Lapin syvimmän talven aika, sillä lähestytään talvennapaa, tammikuun puolivälin päiviä. Länsirannikon asukkaana olen tottunut talveen, jossa pakkanen ja märkä suojakeli alati seuraavat toisiaan. Näillä leveysasteilla sellainen loistaa poissaolollaan. Vaikka pohjoisessakin pimeys valtaa suurimman osan vuorokaudesta, kokemus ei vastaa kotipuolen mustanharmaata, ikuiselta tuntuvaa marrasmaisemaa. Paksu lumipeite hohtaa maan päällä päivin sekä öin, ja kirkkaina iltoina ja öinä auringon puoliso, kuu, möllöttää kuulaana tuntureiden yllä. Sopivien aurinkotuulten osuessa kohdalle, tuliketut tanssivat tummalla taivaalla yhdessä tuhansien välkkyvien taivaannaulojen kanssa.

Iisakkipään rengasreitti 7 km

Ei taukopaikkoja/palveluja

Lähtöpaikka kartalla (Saariselän lähtöportti, Lutontie 10–12)

Parkkipaikka: Lutontie 10-12, Saariselkä

Olen matkannut Etelä-Suomesta Urho Kekkosen kansallispuiston pakkasenpuremiin kuuramaisemiin. Innostunein mielin pohdin, mitä mukavaa tekisin vielä viimeisenä päivänä. Kansallispuiston palvelupiste Kiehisestä nappaamani kartan perusteella Saariselän Iisakkipään rengasreitti on oiva päiväretkikohde. Kuvauksen mukaan pidempi, 7 kilometrin pituinen rengasreitti on keskivaativa, ja kulkemiseen kannattaa varata aikaa vähintään parituntia. Talvella kenties enemmänkin. Koska sääennuste lupaa poutaista, reittivalinta on lopulta helppo tehdä.

Aamuvarhaisella, kun kömmin ylös ja availen majapaikan verhoja, sininen hämärä ympäröi yhä uinuvaa tunturi- ja vaaramaisemaa. Näille leveysasteille ominaista valoisaa aikaa on puolenpäivän molemmin puolin vain parisen tuntia. Jos siis mielii ulos ja pidemmälle retkelle ilman otsalamppua, on lähdettävä liikkeelle heti, kun valoisa aika alkaa. Käytännössä se tarkoittaa tähän aikaan vuodesta noin kello kymmentä aamupäivällä. 

Ulkolämpömittari näyttää paukkuvaa lukemaa, -25 astetta. Siispä tuumasta toimeen! Lämmintä vaatetta riittävästi ylle, eväsleivät paperikääröön, kuumaa kaakaota termariin, kamera olalle, reppu selkään ja liikkeelle! Sujautan vielä otsalampun ja kartan taskuuni ja kännykän villasukan sisään. Josko se säilyisi siellä käyttökelpoisena, lämpimässä ja suojassa pakkasen uhkaamilta puremilta.

Kävelen Saariselän keskustan halki kansallispuiston lähtöportille. Ylitän Luttojoen sillan, ja etenen hiljalleen ylöspäin leveää Aurora-polkua, josta Iisakkipään rengasreitti kotvasen kuluttua erkanee. Nousu hengästyttää, ja alkumatkan kohmeiset sormet alkavat vähitellen lämmetä. 

Ponnistelu on kaiken vaivan arvoista. Noustessani ylös rinnettä tykkylumisten tunturikoivujen lomitse, maisema ympärilläni alkaa muistuttaa kaunista satumaailmaa, oikeata talven ihmemaata. Läntinen taivas selkäni takana hehkuu pastellin väripaletissa, hennon marjapuuronpunaisessa, vaalean lilan ja sinen sekoituksessa. Värit voimistuvat valkoisia puunrunkoja vasten. Itäinen taivaanranta puolestaan kellertää enteillen auringon voimakasta liikehdintää horisontin alapuolella. Joka ikinen puu ja matala vaivaiskoivu on peitelty pehmeään ja paksuun lumivaippaan, ja polun ulkopuolella maasto on koskematonta. Harha-askel voi upottaa jalan lähes metriseen umpihankeen.

Muutaman sadan metrin nousun jälkeen reittimerkit ohjaavat kulkijan kääntymään vasemmalle eli vaihtoehtoisesti lyhyemmälle Iisakkipään rengasreitille, mutta minä jatkan matkaani suoraan eteenpäin kohti Pääsiäiskurua. Mainittakoon, että tuo lyhyempi, 3 kilometrin pituinen, rengasreitti kiertää metsäisessä maisemassa. Läheinen Aurora-polku puolestaan on helppokulkuinen ja valaistu, joten sen voi ottaa kohteeksi myös pimeän laskeutuessa. Sen varrelta löytyy myös muun muassa nuotiopaikka ja taukotupa.

Reittimerkkien suunnasta päätellen kierrän Iisakkipään tunturipolkua vastapäivään, mutta liekö sillä väliä? Lumikenkiä ei tarvita. Tallottu polku vaikuttaa selkeältä, vaikka tuuli onkin paikoin tuivertanut ja muokannut lumista maisemaa mieleisekseen. Puurajan tuntumassa polku kapenee ja kulkee tunturin rinteen suuntaisesti. Matka taittuu siis hieman helpommin, kun nousua ei ole koko ajan. Ehdin rauhassa tasata hengitykseni, sillä seuraava jyrkempi osuus alkaa vasta Pääsiäiskurun reunamilta. Rapsakka lumi narskuu kenkien alla ja särkee ympäröivän hiljaisuuden.

Iisakkipään ja Vahtamapään välisen rotkon reunalle päästyäni en ole uskoa silmiäni. Suuri keltainen pallo, tuo taivaankannen ikuinen kiertolainen, kömpii esiin idästä, Kiilopään huipun takaa, ja häikäisee sinivalkean tunturimaiseman! Sydän pompahtaa ympäri, ja minun on pakko nipistää itseäni. Toden totta, tuo kaiken elämän ehto näyttäytyy pitkän tauon jälkeen luoden toivoa keväästä, uudesta elämästä ja lisääntyvästä valosta!

Auringonsäteiden kimmeltäessä tunturin idänpuoleisilla hangilla kiipeän tunturin huipulle, 454 metriin meren pinnan yläpuolelle. Polkua ei lumituiskun jäljiltä enää näy, mutta löydän nopeasti perille, kun suuntaan askeleeni kohti huipulla seisovaa retkeilijää. Samalla havahdun siihen, miten rauhassa olen saanut kulkea puolet reitistä. Vain muutama kanssaretkeilijä on kävellyt vastaan. Täällä todellakin unohtuu se tosiasia, että UKK-puisto on yksi suosituimmista kansallispuistoistamme, ja kävijöitä on vuodessa satoja tuhansia. Sitä väenpaljoutta ei täällä talvisten tuntureiden keskellä todellakaan pääse kokemaan!

Aurinko pinnistelee yhä horisontin yläpuolella, ja kameran suljin räpsähtää vähän väliä. Avaraa ja pinkin sävyttämää erämaata ja tuntureiden jonoja riittää silmän kantamattomiin. Kauaa en huipulla kuitenkaan tarkene olla, sillä tavanomaiseen tapaan tuuli on navakkaa ja lumi tuiskuaa kiivaasti ympärilläni. Pakkasen kirpeys puraisee kipakasti poskipäitä ja peittelee pipon alta kurkistavat hiuskiehkurat valkoiseen kuurahuntuun. 

Löydän reittimerkin ja lähden laskeutumaan alas rinnettä. Siellä täällä sojottaa erikokoisia kynttiläpuita talvisissa toppapuvuissaan. Niitä katsellessani en voi olla hymyilemättä, sillä vilkas mielikuvitukseni piirtää niistä maisemaan mitä merkillisimpiä otuksia.

Päästyäni avaralta tunturipaljakalta metsikön suojaan, pakkasen ja tuulen puristus iholla hellittää. Nälkä kurnii vatsanpohjassa. Istahdan varovasti polun vieressä nyhjöttävän kelopuun rungolle ja kaadan kuumaa kaakaota kuksaani. Ei kauaakaan, kun vaivun omiin ajatuksiini hiljaisen luonnon ympäröimänä.

Ellei kylmyys iskisi puseron alle, täällä voisi istuskella pidempäänkin. Jatkan kuitenkin reippaasti matkaani, ja kotvasen kuluttua löydän itseni pienen käppyräisen kelopuun luota. Maassa makaa hujan hajan jyviä ja siemeniä. Tämäkö on se erään retkeilijän mainitsema paikka, jossa voisi tavata kuukkelin, tuon tyylikkään ja tuttavallisen metsänemännän? Tiesitkö muuten, että suomalaisessa muinaisuskossa tätä seurankipeää ja maamme pienintä varislintua kutsuttiin sielunlinnuksi? Kun metsästäjä kuoli, uskottiin, että hänen sielunsa siirtyi kuukkelin. 

Katselen uteliaana hiljaista metsikköä. Puiden oksat eivät liikahdakaan, ja äänimaailma tuntuu jälleen pysähtyneen. Jatkan hiljalleen kulkuani eteenpäin, kunnes yhtäkkiä kuulen pienten siipien värinää. Melkein pelästyn, kun hennot ja käppyräiset jalat tarttuvat tiukasti pipooni. Pian viereisen puun oksalla keikkuu jo monta uteliasta silmäparia. Ojennan käteni, ja yksi lapintiaisista lehahtaa kämmenelleni. Pienet jalat kutittavat iholla, kun lintu keimailee edessäni harmaanbrunette hattu päässään. ”Tsää, tsää!”. 

Yhtä nopeasti kuin pienet siivekkäät ilmestyivät luokseni, ne palaavat takaisin tuuhean, tutun metsän suojaan. Onkohan niiden sammaleinen pesä jossain tässä lähistöllä, kenties tikan hylkäämässä kolossa? Miten ihastuttava kohtaaminen näiden vanhojen havumetsien pikkuasukkaiden kanssa! Kuukkeli ei tänään ilmaannu apajille. Ehkä se kiikkuu lähistöllä kuusen oksalla tuhtien makupalojen toivossa, vai mitä arvelet?

Palaan Luttojoen sillalle haikein mielin, ja astelen hiljalleen kohti majapaikkaani. Tämä oli matkani viimeinen päivä. Kameran akku on loppu ja muistikortti täynnä muistoja. Ajatus Pohjolan upean luonnon köyhtymisestä ja sen lajien ahdingosta puristaa rintalastan alla. Toisaalta, palanen sydäntä on helppo jättää tänne, Lapin syvimmälle talvelle – sen lumenvalkeille poluille, muhkeiden tykkypuiden katveeseen, laakeiden tuntureiden laeille, pastellinsävyissä hohkaavalle taivaalle, kaamoksen siniselle hämärälle ja hiljaisuutta kaikuviin korpikuusikoihin.